Sinileväkukinnot

Sinileväkukintoja aiheuttaa veden rehevöityminen, mutta Itämeren sinileväkukintoihin liittyy lukuisia asioita, joita ei yleensä mainita.

Ensiksi, Itämeressä (ja sen edeltäjissä) on paleoekologisten tutkimusten mukaan ollut sinileväkukintoja jo ennen ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Valuma-alueelta tullut rehevöittävä aines riitti aiheuttamaan massaesiintymiä, jotka eivät tietenkään olleet yhtä laajoja kuin nykyisin.

Typen poistaminen jätevesistä ei juurikaan vaikuta sinilevien esiintymiseen, mutta vaikuttaa kaikkiin muihin rehevöitymisen haittavaikutuksiin. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin levät ja kasvit, useat syanobakteerilajit (=sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä typpilähteenään. Tämän ansiosta ne ovat pystyneet elämään avomerellä jo aikaisemmin, kun maalta levinnyttä rehevöittävää typpeä ei ole ollut tarpeeksi (fosforia on ollut suhteessa enemmin joten se on levinnyt laajemmalle).

Itämeressä elävät sinilevälajit eivät siedä korkeita suolapitoisuuksia, joten suolapulssien tulo Itämereen vähentäisi sinileväkukintoja. Yksi kiinnostava piirre sinileväkukintojen yleistymisessä onkin, että Itämeren suolapitoisuus on koko ajan laskenut, kun kukinnot ovat yleistyneet.

Toisaalta kukintoja ei ollut käytännössä lainkaan silloin kun mereen tulivat suurimmat rehevöittävät kuormat. Tuolloin taisi tulla niin paljon myrkkyjä veteen, etteivät edes sinilevät pystyneet lisääntymään. Pahimmista ajoista Itämereen vuosittain joutuvan rehevöittävän aineksen määrä on laskenut puoleen. (Ja useiden pitkäikäisten ympäristömyrkkyjen kuten dioksiinit ja PCB:t vedestä mitatut pitoisuudet ovat vain viidenneksen verrattuna pahimpiin aikoihin.)

Meren pohjassa on niin paljon rehevöittävää ainesta, että tämä sisäinen kuormitus ylläpitäisi sinileväkukintoja vuosia tai jopa vuosikymmeniä, vaikka maalta tulevat päästöt kokonaan loppuisivat.