Rautatieliikenne, kilpailutus, yksityistämien ja ympäristö

Kilpailutus on kiistämättä vanhakantaisen tuhlailukulttuurin jäänne, joka nykyisellään johtaa lisääntyvään ympäristön kuormittamiseen. Kun suurimmassa osassa tapauksia kilpailun voittamiseksi tärkein kriteeri on hinta, niin ympäristöä huomioonottavat ratkaisut, jotka useimmiten hetkellisesti lisäävät kustannuksia, jätetään tekemättä. Tästä tulee heti mieleen esimerkkeinä rakentaminen ja raideliikenne.

Juna on ilman muuta ympäristön kannalta paras maakuljetusmuoto. Suomessa oli hyvin kattava rataverkosto, jota on valitettavasti  paljon purettu viime vuosina. Johtuen siitä, että Suomi on pitkien matkojen harvaan asuttu maa, suurin osa raideliikenteestä ei voi olla rahallisesti kannattavaa. Kun nyt rautateiden henkilöliikenteen yksityistämistä ajetaan, niin tosiasiaksi tulee, että yksityisten toimijoiden kannattaisi ottaa vain pääkaupunkiseudun lähiliikenne ja kannattava kaukoliikenne hoidettavakseen. Esitetty malli, jossa kannattavan liikenteen mukana joutuisi ottamaan kannattamatonta, ei ole oikein toimiva. Kun kuitenkin raideliikenteen ympäristökuormitus on vain murto-osa siitä, minkä jokaisen kulkijan siirtyminen maantieliikenteeseen aiheuttaa, on sekä henkilö- että tavaraliikenteen raidekuljetuksen maksimoiminen ympäristön kannalta tavoiteltava päämäärä. Tämän voi toteuttaa vain siten, että hyväksytään se, että yhteiskunnan tuottama palvelu ei kaikilte osiltaan ole kannattavaa lyhytaikaisesti rahallisesti laskettuna. Pitkäaikaisesti se voi kuitenkin sitä olla, jos otetaan vähentyvä ympäristökuormitus huomioon. Jos raideliikenne huomattavilta osin yksityistetään, mahdollisuudet ympäristön huonioonottamiseksi vähenevät.

Rakentaminen on paha murheenkryyni, jossa kilpailuttamisen huonot piirteet ovat tulleet vuosien kuluessa selvästi näkyviin. Kun kilpailutuksen tuloksena valitaan "edullisin" vaihtoehto, minkä seurauksena joudutaan tekemään mittavia korjauksia jo 15 vuoden kuluttua aiemman 40 vuoden sijasta, ei voi kuin ihmetellä, ollaanko todella säästetty. Kun ympäristön kannalta asia merkitsee materiaalien haaskausta ja jätteiden määrän lisääntymistä, asiaan pitäisi tehdä korjaus. Korjauksena voisi olla elinkaarimallin käyttöönotto rakentamisessa. Tällöin rakennusurakoitsija olisi vastuussa korjaus ja huoltotoimista tehdyn sopimuksen mukaisen ajan. Tämä parantaisi rakentamisen laatua ja vähentäisi epämukavia korjauksia sekä muodostuvan rakennusjätteen määrää vuosikymmenien kuluessa. Näin sekä ympäristö että rakennusten käyttäjät voittaisivat.