En pode ilmastoahdistusta vaan ahneusahdistusta

Enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että tekoja ilmaston, ja muutenkin luonnon, hyväksi pitäisi tehdä. Silti juuri mitään ei tapahdu ja ne pienet oikeansuuntaiset askeleetkin saavutetaan vain kiivaan eripuran jälkeen. Kuitenkin valitettava tosiasia on, että Suomen kulutustaso on niin huima, että sen ylläpitämiseen tarvittaisiin kolmen maapallon resurssit. Nyt yli 40 vuoden kuluttua siitä, kun tutkijat toivat esille, että mikäli mitään ei tehdä, maapallolle koituu ilmasto-ongelmia, ilmastonmuutos on saavuttanut etusivut. Valitettavasti hyvinkin voimakkaasti puhutaan, että luodaan ilmastohysteriaa ja aiheutetaan ihmisille ilmastoahdistusta.

Eihän kyse ole ilmastoahdistuksesta, vaan siitä, että meidän täytyy koko ajan saada lisää. Kyse on siis ahneudesta, jonka seurauksena hävitämme luonnonkirjon, saastutamme ympäristön ja aiheutamme ilmastonmuutoksen. Sen vuoksi en kärsi ilmastoahdistuksesta vaan ahneusahdistuksesta. Meidän olisi mahdollista muuttaa paljonkin asioita, jos ahneus ei olisi pääasiallinen voima yhteiskunnan toiminnan takana. Eikä tämä koske vain ilmastoa vaan myös vanhusten ja vammaistenhuoltoa.

Samaan aikaan kuin kauhistellaan vanhustenhuollon tilaa ja ilmastonmuutoksen ryöstäytymistä käsistä käydään palkkaneuvotteluja, joissa työntekijäpuoli haluaa lisää liksaa ja työnantajat yritysten suurempia voittoja. Mitä muuta tämä on kuin ahneutta? Jos vanhustenhuollon tilaa haluttaisiin oikeasti parantaa, työntekijäpuolen pitäisi lähteä palkkaneuvotteluihin vaatimalla, että palkat pidetään ennallaan ja yritysten tästä saama hyöty – eli se menolisä, joka palkankorotuksiin on varauduttu laitettavan – sijoitettaisiin vanhustenhuoltoon. Eli lähtökohtana olisi vastuu kanssaihmisistä eikä ahneus. Vai eivätkö kumpikaan, työntekijät tai työnantajat tule vanhoiksi ja tarvitse vanhustenhoitoa? Miksi en ole kuullut mitään tämänsuuntaista ehdotettavan vaan ainoastaan palkankorotusvaatimuksia ja yritysten valitusta kilpailukyvystä – eli vaatimuksia kasvattaa kulutusta. Näin tapahtuu, vaikka ylikulutus ja väestönkasvu ovat suurimmat syyt ilmastonmuutokseen.

Tällä hetkellä käydään Euroopan Yhteisön budjettineuvotteluja. Niissäkin näyttävät ahneuden eri muodot olevan etusijalla, vaikka Euroopan Yhteisön taloudellinen voima voisi olla riittävä siihen, että ne tahot, jotka haluavat tuoda tuotteitaan Euroopan markkinoille, kantavat vastuun ympäristöstä. Jos kansallisvaltioiden hallitukset unohtaisivat ahneuden ja itsekkyyden ja pyrkisivät sen sijaan pitämään maapallon nykymuotoiselle elämälle kelvollisena, Euroopan Yhteisön budjettikin olisi helpompi laatia. Ei olisi 27 eri suuntiin vetävää tahoa, vaan yksi yhteinen suunta. Tässä yhteydessä en malta olla tuomatta esiin pettymystäni siitä, ettei oikeusvaltioperiaatetta näytetä saavan EU-avustusten jakoperusteisiin mukaan. Jotkut jäsenmaat haluavat avustukset, mutteivat velvollisuuksia yhteiskunnan kehittämisestä.

Niin, en kärsi ilmastoahdistuksesta vaan ahneusahdistuksesta. Minua ahdistaa, kun tekoja, joilla voitaisiin vaikuttaa ilmaston ja sosiaalisen tasa-arvon hyväksi, ei tehdä ahnauden vuoksi. Tässä olisi hyvä muistaa Tuomari Nurmion laulun sanat: ”Se on yhteistä isännässä ja rengissä, että elämästä selviä ei hengissä.” Jälkipolvet eivät meitä paljon kiitä, jos he saavat keräämämme omaisuuden ympäristöön, jonka olemme pilanneet omaisuutta hankkiessamme.