Lyhyt Simpunpäästöoppi 19

Maanantai 19.2.2024 klo 17.49 - Mikko Nikinmaa

Kampelat puolestaan ovat merikaloja, jotka tulevat toimeen makeassakin vedessä. Tenojoen vesistön pikkujärvissä Suomen päälaella on useinkin saatu saaliiksi kampeloita. Ne voivat elää melkein koko elämänsä järvivedessä. Lisääntyminen siellä ei kuitenkaan onnistu. Kampelan siittiöt ovat liikuntakykyisiä ja pystyvät hedelmöittämään mädin vain, jos veden suolapitoisuus on yli 7 promillea. Suomen vesillä näin korkea suolapitoisuus on vain lounaisilla vesialueilla Saaristo- ja Ahvenanmerellä. Siellä kampela lisääntyy kuitenkin sangen hyvin: mätimunat ovat joko vapaassa vedessä kelluvia (jos suolapitoisuus on riittävän korkea) tai ne kehittyvät sora- tai hiekkapohjilla (alhaisimmissa siedetyissä suolapitoisuuksissa. Kuoriuduttuaan poikaset ajelehtivat veden mukana niin, että kampeloita saadaan saaliiksi kaikkialla Suomen- ja Pohjanlahdellakin. Perämerellä laji on kuitenkin harvalukuinen.

Kampela on pohjakala, jonka silmät ovat kääntyneet toiselle, meidän kampelallamme useimmiten oikealle, kyljelle. Poikasen ollessa pieni se on kuin mikä tahansa kalanpoikanen, mutta jo sentin-parin mittaisena sen silmät ovat siirtyneet. Pohjaa vasten oleva kylki on täysin valkoinen ja veden puoleinen kylki pohjan värinen. Kampela pystyy muuttamaan kylkensä väriä niin, että se erottuu mahdollisimman vähän pohjasta. Kun se on lättänänä pohjassa, mahdolliset saalistajat eivät huomaa sitä. Huomaamattomuus onkin tärkeää kampelalle, koska se ei ole mikään nopea uimari, vaan jää melko varmasti saaliiksi hitaammallekin pedolle, jos tulee havaituksi. Kun se itse syö puolestaan pääasiassa simpukoita, ei uintinopeus ole koskaan ruuan hankintaa rajoittava tekijä. Hiekkapohjilla kampela kaivautuu vielä hiekkaan niin, että vain sen silmät ovat näkyvissä.

Kooltaan meikäläiset kampelat eivät tule yleensä kiloa-kahta suuremmiksi. Ne ovat siis tosi pieniä suuriin, monikymmenkiloisiin sukulaisiinsa, kuten Ruijan pallas, verrattuna. Ruijan pallasta kalastetaankin ahkerasti ja siitä on viime vuosina tullut myös yleinen viljelykala. Kampelakin on hyvä ruokakala, jota tarjotaan varsinkin Saaristomeren ravintoloissa savustettuna. Se on parhaimmillaan loppukesästä-alkusyksystä, jolloin kalan rasvapitoisuus on toistakymmentä prosenttia. Yleisesti voi sanoa, että rasvaiset kalat ovat parhaita savukaloja – esimerkkinä lohet, ankerias ja kampela.  

Lyhyt Simpunpäästöoppi 17

Lauantai 20.1.2024 klo 18.41 - Mikko Nikinmaa

Kolmipiikkejä on sekä valtamerien suolapitoisuudessa, meriveden ja makean veden väliä vaeltavina, murtovedessä että makeassa vedessä. Useimmat Suomen- ja Pohjanlahden kaloista ovat tästä poikkeavasti oikeastaan makean veden kaloja, jotka pystyvät elämään murtovedessä niin kauan kuin veden suolapitoisuus on alhaisempi kuin niiden suolapitoisuus. Merikaloista poiketen niille ei ole kehittynyt mekanismeja, joiden avulla ne saisivat ylläpidetyksi suola- ja vesitasapainonsa, kun veden suolapitoisuus kasvaa yli 0,8-0,9 prosentin. Tästä säännöstä poikkeavat ankerias, lohi, meritaimen, jotkut nahkiaislajit ja jotkut kolmipiikkikannat, joiden poikas- ja syönnösvaiheet kasvavat eri suolapitoisuuksissa. Ankeriaan poikaset vaeltavat merivedessä tuhansia kilometrejä kasvupaikkojaan kohti. Ankeriaat elävät sitten makeassa vedessä, kunnes saavuttavat sukukypsyyden ja lisääntyminen Sargassomeressä kutsuu. Ankeriasta kutsutaan tämän vuoksi katadromiseksi lajiksi. Kaikki muut Suomen vaeltavat lajit ovat anadromisia, niiden poikaset kuoriutuvat ja kasvavat aluksi joissa, kunnes lähtevät syönnösvaellukselleen Itämereen. Lohikalojen muutosta jokipoikasesta merivaiheeseen sanotaan smolttiutumiseksi.

Makean veden kaloilta kuluu suunnilleen 15 % niiden käyttämästä energiasta vesi- ja suolatasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon). Kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön suolapitoisuus nousee lähemmäs ruumiinnesteiden suolapitoisuutta. Näin säästynyt energia voidaan käyttää kasvuun. Tämän vuoksi ahvenet ja särjet, joita järvistä ongella sai, olivat paljon pienempiä kuin mihin oli Suomenlahdella kalastaneena tottunut.  Samasta syystä kirjolohen merikasvatus nousi suureen suosioon. Poikaset kasvatettiin smoltiksi asti sisävesien kalanviljelylaitoksissa ja siirrettiin nopeamman kasvun saavuttamiseksi verkkokasseihin merellä. Näin saatiin syöntikokoista kalaa selvästi nopeammin kuin sisävesien kalanviljelylaitoksilta.

Merikalat puolestaan eivät pysty estämään suolan valumista ympäröivään veteen ja veden virtausta elimistöön, jos veden suolapitoisuus laskee alle ruumiinnesteiden suolapitoisuuden. Nekin kuluttavat energiaa osmoregulaatioon, pitääkseen suolapitoisuutensa alhaisempana kuin ympäröivän veden. Tässäkin tapauksessa vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön ja eläimen ruumiinnesteiden välinen suolapitoisuuden ero murtovedessä pienenee. Merikalat eivät kuitenkaan kasva murtovedessä nopeammin kuin merivedessä, vaan jäävät useimmiten paljon pienemmiksi kuin valtamerissä asuvat sukulaisensa. Esimerkiksi silakka on paljon suuremman sillin murtovesiympäristöön sopeutunut alalaji. Tähän on syynä se, että niiden ravintoeliöt eivät selviä murtovedessä. Sen vuoksi merikalojen energiansaanti häiriintyy ja ne eivät pysty lisääntymään suolapitoisuuden laskiessa.

Ja jos katsotaan Itämeren alueen suolapitoisuuksia, sekä Suomen- että Pohjanlahden suolapitoisuus on kauttaaltaan alempi kuin eläinten ruumiinnesteiden. Myös Saaristomeren ja Ahvenanmeren suolapitoisuus on tälläkin hetkellä korkeimmillaan sama kuin eläinten. Kun vielä makean veden valuma Itämereen on suurempi kuin meriveden tulo Itämeren altaaseen ja haihtuminen yhteensä, on Itämeri muuttumassa koko ajan merikaloille epäedullisemmaksi ympäristöksi. Ilmastonmuutos kiihdyttää Itämeren suolapitoisuuden laskua, kun sen arvellaan lisäävän sateita Itämeren valuma-alueella ja sitä kautta makean veden valumista mereen.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 13

Torstai 21.12.2023 klo 19.34 - Mikko Nikinmaa

13

Isän verkot olivat melko suurisilmäisiä – isojen kalojen pyydystykseen. Oli meillä yksi pienisilmäinenkin verkko, joka laskettiin matalaan veteen, kun haluttiin täkykaloja pitkäsiimaan. Salakoita, pieniä särkiä ja kolmipiikkejä tuli silloin saaliiksi. Ne ja madot laitettiin sitten pitkänsiiman koukkuihin. Pitkänsiiman tärkein saalis oli ankerias. Savuankerias oli suurta herkkua, kun kalan ensin sai hengiltä. Se olikin vaikeaa. Ankerias kun sai ihonsa kautta riittävästi happea pysyäkseen hengissä tuntitolkulla. Niinpä ne tapettiin laittamalla ämpäriin karkeaa suolaa, jolloin eläinten suolatasapaino häiriintyi niin, että otukset kuolivat. Samalla kalat tulivat sopivan suolaisiksi savustusta varten. Näin ankeriaat siis tapettiin 50 vuotta sitten. En tiedä, miten tappaminen tehdään nykyisin, kun eläinten kärsimyksistä kannetaan huolta aivan toisella tavoin kuin silloin. Itse asiassa kaikki kalastushan on saaliille äärimmäisen rasittavaa ja kipuakin tuottavaa. Ajatelkaapa ongintaa. Ensin työnnetään mato koukkuun ja sitten tällä herkkupalalla houkutellaan kalat syömään – ja nappaamaan koukkuun niin etteivät pääse irti. Perhokalastuksessa syötistä tehdään saaliiksi sopivan hyönteisen näköisiä, paitsi että perhossa on koukku. Virvelöinnin, pilkkimisen ja uistelun vieheissä pyritään maksimoimaan kaikkia niitä piirteitä, jotka saavat petokalojen saalistusvietin heräämään. Ja sitten kun ne nappaavat vieheeseen, tarttuvat koukut suupieleen. Verkot ovat niin näkymättömiä vedessä kuin mahdollista. Kun kala ui eikä huomaa verkkoa, se jää kiinni. Yleensä sen jälkeen mitä enemmin kala riuhtoo verkkoa, sitä tiukemmin se sotkeutuu. Rysät ja katiskat laitetaan kalojen kulkureiteille. Niihin pääsee helposti sisään, mutta ulos pääsy on jokseenkin mahdotonta. Nuotat ja troolit taas vedetään kalaparvien takaa. Kunnon troolareissa on nykyisin kaikuluotaimet, joilla näkee kalaparvien paikat ja trooli vedetään niiden kautta. Kaikissa pyyntimuodoissa kalat sätkivät kalastusveneessä vaihtelevan pituisen ajan. Jos kalat pyydetään yksitellen, ne tapetaan nopeasti, mutta silakkatroolin sadoista kalakiloista – eli tuhansista kaloista – ei eläinten lopetusta mitenkään voi tehdä kovin nopeasti.

Niinpä. Jos miettii voiko mitenkään kalastaa aiheuttamatta kärsimystä ja kipua, vastaus on ei. Toisaalta voi miettiä, tuottaako hylkeiden tai karhujen kalanpyydystys vähemmän kipua kaloille. Vastaus siihenkin on ei. Varmaan kaikki ovat nähneet luontofilmejä, joissa lohi sätkii vielä, kun karhu syö sitä. Niin, ajattelee tässä kasvissyöjälukija. Kaikkien pitäisi ruveta kasvissyöjiksi. No, kasvitkin kommunikoivat toisten kasvien kanssa ja ovat tuntevia olioita, jotka aistivat, milloin niitä vahingoitetaan. Ne vain eivät viesti äänellä vaan spesifisten kemikaalien avulla. Ja sitten voi asettaa eettisen kysymyksen: onko vähemmän eettistä syödä eläintä, joka elää vain muita olioita syöden, kuin tuntevia kasveja, jotka saavat tarvitsemansa energian auringonvalosta ja tekevät tarvitsemansa biomassan epäorgaanisista yhdisteistä pääosin yhteyttämällä hiilidioksidin ja veden sokereiksi?

Lyhyt Simpunpäästöoppi 11

Torstai 7.12.2023 klo 19.08 - Mikko Nikinmaa

11

Lohi oli herrain herkku ja tavallinen kansa sai syödä paljon pienempää hopeakylkeä, silakkaa. Kun asuimme meren lähellä, saamamme silakka oli aina tuoretta. Kalastajat olivat aamuvarhaisella tehneet pyyntityönsä ja pienyrittäjät ajoivat mopoillansa silakkalaatikot tarakassaan kauppaamaan kaloja lähikylissä. Joillakin oli savustusuunit kalasatamassaan ja he myivät vastapyydettyä ja vastasavustettua hailia. Itäisen Suomenlahden rannoilla silakalla oli 1960-luvulla niin suuri merkitys, että paikallinen rautalankayhtye Strings levytti kappaleen Hailii Happamii. Jo varhemmin, 1950-luvun lopussa, Suomi oli saanut vuokratuksi Neuvostoliitolta Huovarin kalliosaaren eteläpuolisen vesialueen pääasiassa silakan kalastusta varten. Avoimen veden aikaan silakka troolattiin tai pyydettiin rysillä. Talviaikaan käytettiin pääasiassa silakkaverkkoja.

Silakka on sillin Itämeren lahtien alalaji. Suomalaisetkin laivat troolasivat varsinaista silliä Atlantilla ja toivat suolatun saaliin kalatehtaisiin, joissa suolasilli purkitettiin. Useita erilaisia maustekaloja oli myynnissä jo 1950-luvulla, kun en vielä suolakalaa voinut kuvitellakaan syöväni. Suuri osa kotimerestä pyydetystä silakastakin suolattiin, niin se saatiin säilymään pitkäänkin. Suutarinlohessa suolasilakkaan pilkotaan sipulia ja joukkoon heitetään paljon maustepippureita. Silakkarullat maistuivat jo lapsena - niissä etikka on pääasiallinen säilöntäaine. Mutta parasta ruokaa olivat tuoreet kalat, savusilakoiden lisäksi silakkapihvit: kaksi silakkaa levitettiin päällekkäin ja välissä oli tuoretta tilliä ja merisuolaa. Kun ne sitten jauhotettiin ja paistettiin voissa ei perunamuusin kanssa juuri parempaa ruokaa voinut saada. Ja se oli halpaa. Juhannusruokana on aina ollut uudet perunat ja maustesilakat. Hyvä puoli silakassa on, että sen voi syödä melkein kokonaan, vain pää ja selkäruoto jäävät jäljelle.

Pitkään kalastettu silakka päätyi ihmisruuaksi, mutta kun turkistarhaus, kalanviljely ja broilerinkasvatus lisääntyivät, koko ajan suurempi osuus silakkasaaliista meni rehuksi. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa vain viidennes saaliista käytetään ihmisravinnoksi. Loput menevät eläinten rehuksi. Rehuksi voidaan käyttää minkä kokoista silakkaa tahansa, kun rehuun käytettävä kala jauhetaan jauhoksi. Ihmisravinnoksi tulevan silakan pitää puolestaan olla mahdollisimman suurta, mieluiten yli 18 cm pitkää. Niin ison silakan osuus on vähentynyt niin, että Suomenlahdella sitä on vain kirkkaasti alle prosentti kaloista ja Pohjoisella Itämerellä 1-3 %. Selkämerellä isojen silakoiden osuus oli pitkään noin 15 %, mutta tällä vuosikymmenellä osuus on pudonnut alle 10 %:iin. Kun koon vastaavaa romahdusta ei aikaisemmin ole ollut, EU esitti aluksi, että silakan kalastus kiellettäisiin kokonaan. Tähän ei kuitenkaan päädytty, mutta silakan kalastuskiintiötä pienennettiin merkittävästi, alle puoleen aikaisemmasta. Näyttää ilmiselvältä, että silakan kalastus on pitkään ylittänyt kantojen uusiutumiskyvyn. Suurin syy ylikalastukseen on silakan rehukäyttö. Mikäli silakan pyynnistä rehuksi luovuttaisiin, kalakanta tervehtyisi ja uusiutuisi muutamassa vuodessa.

Kalanviljelyn tutkimuksen infrastruktuuri täytyy säilyttää

Tiistai 21.11.2023 klo 15.18 - Mikko Nikinmaa

Kalat ovat sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen uhreja. Pahimmissa näkymissä useat kalalajit kuolevat sukupuuttoon jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Lohikalat ovat voimakkaasti harvinaistuva kylmän veden lajiryhmä, jonka kantoja on pystytty ylläpitämään viljelemällä.  Kalanviljelyn avulla voidaan monien kalojen sukupuutto estää. Eri puolilla maapalloa onkin tällaisia hankkeita käynnissä esimerkiksi tonnikalojen ja sampien pelastamiseksi. Kalanviljely voi myös tuottaa eläinvalkuaista ihmisruuaksi ottaen ympäristön paljon paremmin huomioon kuin tasalämpöisten nautojen, sikojen tai broilereiden tuotanto. Se, että nykymuotoinen viljelykalantuotanto ei pysty tähän, vaan aiheuttaa suuria ympäristöongelmia, johtuu siitä, että tuotannossa on pyritty vain säästämään kustannuksia eikä missään ole riittävästi tutkittu, miten kalanviljely voisi toimia kestävästi.

Suomessa luotiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksen puitteissa 1960-1970-luvuilla kalanviljelylaitoksien verkosto. Viljelylaitokset sijaitsivat kaukana yliopistokaupungeista, joten vierailevien tutkijoiden työn helpottamiseksi niihin rakennettiin majoitustiloja vieraita varten. Tämän panostuksen ansiosta Suomen kalanviljelyn ja kalojen toiminnan tutkimus kohosi nopeasti yhdeksi maailman johtavista kokonaisuuksista. Eikä kyseessä ollut yksittäisen yliopiston menestys, vaan maailmalla arvostettua työtä tehtiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksessa ja yliopistoissa Helsingistä Ouluun ja Joensuusta Turkuun sekä perus- että soveltavassa tutkimuksessa. Tehty työ on auttanut niin uhanalaisten kalakantojen – esimerkiksi Saimaan nieriä – ylläpitämisessä kuin istukkaiden laadun parantamisessa niin paljon, että infrastruktuuriin sijoitetut rahamäärät on saatu moninkertaisina takaisin.

Vaikka kalojen toiminnan ja kalanviljelyn tutkimuksen merkitys on ilmastonmuutoksen vaikutuksien vuoksi entisestään korostunut, Suomessa ollaan ”säästöjen” saamiseksi lopettamassa kalanviljelylaitoksia, jotka ovat nostaneet suomalaisen tutkimuksen alallaan maailman kärkeen. Aluksi luovuttiin vierailevien tutkijoiden majoituksesta; tämän seurauksena tutkimusvierailujen tekeminen pienille maaseutupaikoille vaikeutui merkittävästi. Nyt viitisenkymmentä vuotta sitten rakennettujen viljelylaitoksien infrastruktuuri kaipaisi peruskorjausta, mihin tietysti kuluisi rahaa – siispä lyhytnäköisesti ”säästetään” luopumalla tiloista niiden korjaamisen sijaan. Näin esitetään tehtäväksi, vaikka kalanviljelylaitoksilla tehty tutkimus on ilman muuta ollut kannattavaa. Kalantuotannon rahallinen arvo sitä on tuskin ollut, mutta eihän uhanalaisten lajien suojelu tai tulevaisuuden ympäristövaatimuksen edellyttämien kasvatusmenetelmien tutkimus voikaan sitä olla.

Kun Suomi on sitoutunut luontokadon pysäyttämiseen ja pyrimme kestävään elintarviketuotantoon, on mahdotonta ymmärtää, että valtion tahot, joiden tehtävänä on huolehtia alan tutkimuksesta, vaikeuttavat sen tekemistä. Miten on mahdollista kehittää kalankasvatusta niin, että istukkaat selviävät entistä paremmin tai ruokakalatuotanto on aikaisempaa ympäristöystävällisempää, jos tutkimuksen tarvitsemaa infrastruktuuria poistetaan?  

Lyhyt Simpunpäästöoppi 10

Perjantai 17.11.2023 klo 19.07 - Mikko Nikinmaa

Silloin kun verkkoja 1960-luvun alkupuolella puhdistin, Itämeren rehevöityminen ja ympäristömyrkyt eivät vielä lohen ja meritaimenen elämää haitanneet. Niitä – punalihaisia meren aatelisia – sai kuitenkin saaliiksi tosi harvoin, vain muutaman kalan vuodessa. Kun kalanviljelykään ruokatarkoitukseen ei vielä ollut alkanut, ainakaan suuressa mittakaavassa, paistettu lohi, lohikeitto ja graavilohi olivat todellisia herrain herkkuja. Maalaishäissä oli todellista juhlaruokaa, jos lohikeittoa sai.

Lohia ja taimenia oli jo ruvettu kasvattamaan poikasten istuttamiseksi. Kun vesivoimaloiden rakentaminen aikaisempiin lohijokiin oli estänyt lohen kutuvaelluksen ja sen vuoksi poikastuotannon, vesioikeus määräsi voimayhtiöille lohenpoikasten istutusvelvoitteen. (Lohen luontainen lisääntyminen olisi ollut mahdollista varmistaa, jos osa jokivedestä olisi saanut kulkea voimaloiden ohi niin, että vaelluskalat olisivat pystyneet kulkemaan yläjuoksulle näitä kalateitä pitkin. Teollistuvassa Suomessa ei katsottu kuitenkaan olevaan varaa siihen, että pisarakaan vettä kulkisi voimalaitoksien ohi. Niinpä toimivia kalateitä ei koskaan rakennettu.) Viljellyiltä istukkailta poistettiin rasvaevä, jotta luonnonkalat ja poikaskasvatetut kalat pystyttiin erottamaan toisistaan. Kuviteltiin, että rasvaevä olisi tarpeeton jäänne, jonka poistamisella ei olisi mitään merkitystä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että rasvaevä on aistielin. Sillä aistitaan veden virtauksia: mahtavatkohan havainnot kasvatuspoikasten huonosta selviytymisestä luonnossa johtua osittain siitä, että niiltä on poistettu yksi aisti.

Kuusikymmentäluvun loppupuolelta alkaen ja koko 1970-luvun ajan kalanviljely ruokakalantuotannossa kasvoi räjähdysmäisesti. Kasvua jatkui vielä 1980-luvun alkupuolelle, minkä jälkeen suomalainen viljellyn kalan tuotanto on vähitellen vähentynyt, kun halvemmalla tuotettu ulkomainen (erityisesti norjalainen) lohi on tullut markkinoille. Ruokakalatuotanto oli aluksi melkein pelkästään kirjolohta, jota meressä kasvatetaan verkkokasseissa. Itämeren lahdissa kala kasvaa erityisen nopeasti koska suolatasapainon säätelyyn tarvittavan energian määrä on vähäinen. Samasta syystä murtovedessä särki, ahven ja muut makean veden kalat kasvavat suuremmiksi kuin järvissä. Merikasvatus on aiheuttanut paikallisia rehevöitymisongelmia, kun suuri kalajoukko saa rehua ja ulostaa pienellä alueella. Verkkokassiviljely ja kesämökkeily olivatkin törmäyskurssilla vuosikymmeniä ja kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta on pyritty pienentämään rehujen kehityksellä, kalanviljelyn sijainninohjauksella ja jätösten poistamisella. Jotta kalanviljelyn rehevöittävä vaikutus voidaan kokonaan poistaa, on lopulta siirryttävä kuivan maan allaskasvatukseen, jossa kaikki rehu- ja ulostejätteet pystytään puhdistamaan ennen niiden joutumista mereen. Kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta mainostettiin vähennettävän uuden rehun käytöllä: rehussa on Itämeren silakasta tehtyä kalajauhoa, joten huonoimmillaankin se säilyttää meren ravinnemäärän ennallaan. Kuitenkin silakan käyttö kalanrehussa on sangen kyseenalaista ja siitä pitäisi päästä eroon silakkakantojen säilyttämiseksi.

Kun lohi vielä 1960-luvulla oli herrain herkku, on se kalanviljelyn ja tuontikalan johdosta muuttunut yhdeksi halvimmista ruoka-aineista. Kaikki muut kalat ovat nykyisin sitä kalliimpia. Siispä savulohen syöminen ei enää luo samanlaista tunnelmaa kuin 50 vuotta sitten. Mutta yksi ei muutu: mikään muu suomen kaloista ei ole yhtä vähäruotoista kuin lohi. Siitä syöjä tykkää.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 5

Maanantai 6.11.2023 klo 11.49 - Mikko Nikinmaa

Ongella kävimme aika usein. Parhaissa onkipaikoissa oli vedenalaista kivikkoa; kaikki tällaiset paikat Ravijoen ja Maringin lahdella, Järvisaaren kupeessa ja Lapurin lähellä oppi tuntemaan aika hyvin. Ongella sai pääasiassa ahvenia -pieniä matalasta ja isompia vähän syvemmältä. Ahvenet ovat yleensä parvissa usein kivikkojen lähellä. Aurinkoiset kesäillat kuluivat usein kohoja katsellessa. Särjet ja lahnat pienine suineen vain näykkivät matoa koukusta. Ne vetivät kohon vain harvoin veden alle. Isokin lahna oli tämän vuoksi hankala pyydystettävä. Sen sijaan kiisket ja ahvenet hyökkäävät matoon kunnolla ja pienenkin ahvenen isku saa kohon uppoamaan. Kun pikkuveljeni Eero tuli riittävän isoksi onkimatkoille lähtemään, meillä oli usein onkikilpailuja. Minä isompana osasin järjestää kilpailun niin, että voiton todennäköisyys oli suuri. Kun kilpailimme siitä, kumpi sai enemmän kaloja, säädin koukun matalalle, jolloin sain paljon pieniä ahvenia. Eeron syvemmälle säädetyllä ongella tuli suurempia ahvenia – Eeron saaliin paino oli varmasti moninkertainen omaani verrattuna, mutta voitin onkikilpailun, kun saaliskalojeni lukumäärä oli suurempi.

Suuret lahnat olivat kuitenkin onkisaaliista hienoimmat. Kyllä siinä vapa taipui, kun yli kilon painoisen lahnan veneeseen veti. Tiedättekö muuten, miksi lahna on niin littana? No, sen selityksen luin jo lapsena. Kun talvi tulee ja vesi jäätyy, lahnat jäävät puristuksiin jään ja veden väliin ja litistyvät. Oikeita lahnoja paljon pienempiä ovat pasurit. Oli saaliskala sitten pasuri tai oikea lahna, se syötiin. Rannikon asukkaiden kotitarvekalastus oli 1960-luvulla merkittävä osa näiden ihmisten ruokavaliosta. Kunnon lahnoista suuri osa päätyi suolakalaksi, jota en lapsena juurikaan suuhuni laittanut. Osa lahnoista päätyi savustettavaksi. Savustettu lahna olisi ollut ihan hyvän makuista, mutta se ruotojen määrä!! Tuntui, ettei kalasta löytynyt palaakaan, joka ei olisi ollut ruotoja täynnä.

Pienet ahvenet puolestaan päätyivät kalakukkoon. Kalakukko ei tosiaankaan ollut vain savolaisten muikkukukko, vaan sitä tehtiin kaikesta pikkukalasta myös koko itäisen Suomenlahden rannikolla. Ruiskuori vain kalamassan ympärille, jonka päälle oli laitettu jonkin verran silavaa ja uuniin. Uunissa kukko saikin sitten muhia tuntitolkulla niin että pikkukalojen ruodot pehmenivät syömäkelpoisiksi. Kukkoon laitetuista kaloista kun ei selkäruotoa poistettu. Siinä olisi ollut paljon turhaa vaivaa. Kalat vain nopeasti suomustettiin ja suolistettiin. Siihen aikaan joka kodin keittiövarustukseen kuului suomustusrauta, joka irrotti ahvenenkin suomut vaivatta.

Silakka ruuaksi - ei rehuksi

Keskiviikko 25.10.2023 klo 11.48 - Mikko Nikinmaa

Viime päivien suurin kalastusta koskeva vääntö on käyty silakan pyynnistä. Lopputuloksena oli sitten, että sen pyyntiä lähivuosina ei kokonaan kielletä missään osassa Itämerta, mutta kalastuskiintiöitä pienennetään paikasta riippuen 30-40 %. Silakka on ollut tärkein ruokakala maamme rannikolla ikuisesti. Rannikkokaupunkien silakkamarkkinat ovat edelleenkin muistona silakan syönnin huippuajoista. Kun olin lapsi, silakan talvikalastusta varten vuokrattiin Neuvostoliitolta Huovarin alue itäisellä Suomenlahdella. Sieltä saamaansa saalista kävivät kalastajat mopoillaan myymässä meille rannikon asukkaille: kala oli varmasti tuoretta, sehän oli samana aamuna pyydettyä.

Silakka eri muodoissaan oli huippuhyvää. Tuoretta silakkaa joko paistettiin sellaisenaan tai siitä tehtiin silakkapihvejä. Kalastajilla oli yleensä myös savustusuuneja; tuskin mikään oli parempaa kuin heti saalistuksen jälkeen savustettu silakka. Pitempään kala säilyi silakkarullina tai suolakalana. Itse en vielä lapsena nauttinut suutarinlohesta tai muista maustekaloista, niistä olen oppinut pitämään vasta myöhemmin. Mutta silakan merkityksestä Kaakkois-Suomen rannikon ihmisten elämässä kertoo, että  the Strings-rautalankayhtyeen laulu Hailii happamii oli suurhitti alueella 1960-luvun lopulla (1969; haili on silakan synonyymi). Silakka säilyi halpana ruokatarvikkeena 1990-luvulle asti. Pääministeri Holkeri kehotti laman alkaessa 1990 kansaa syömään halpaa silakkaa, silloin kun vielä oli kalan ylitarjontaa.

Tilanne on muuttunut. Tällä hetkellä ihmisruuaksi päätyy vain 15 % Suomessa pyydystetystä silakasta. Tuostakin määrästä suurimman osan taitavat syödä baltit, puolalaiset ja ukrainalaiset. Suurin osa silakasta menee rehuteollisuuden käyttöön. Silakasta tehty kalajauho on pääkomponentti kirjolohen syömässä rehussa. Voikin sanoa, että silakan ylikalastuksen yksi suurimmista syistä on se, että me kuluttajat emme syö silakkaa vaan kirjolohta. Silakkakantojen pieneneminen on yksi esimerkki siitä, kuinka nykymuotoinen kalanviljely on yksi syy maailmanlaajuiseen kalakantojen pienemiseen.

Niinpä, mielestäni voitaisiinkin kieltää silakan käyttö muuten kuin ihmisravinnoksi. Tällöin kannat riittäisivät hyvin ja elintarviketeollisuuden pitäisi monipuolistua. Sen sijaan kalan jauhaminen rehuihin olisi ilman muuta kiellettävä. Se kun johtaa vain ylikalastukseen.

Kestävään kalanviljelyyn hyönteisrehulla

Tiistai 22.8.2023 klo 15.05 - Mikko Nikinmaa

Taimenet hyppivät iltahämärissä napatakseen vedenpinnan lähellä lentäviä hyönteisiä. Ne selvästikin haluavat hyvänmakuista hyönteisruokaa. Perhokalastus käyttää hyväkseen tätä halua. Jo yli 40 vuotta vanhat tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka lohenpoikasten kasvu kiihtyi, jos ne saivat viljelyoloissa normaalin ruokinnan lisäksi hyönteisravintoa. Näitä havaintoja ei kuitenkaan ole käytetty hyväksi kalanrehujen valmistuksessa, kun rehujen pääasiallisia osasia, kala- ja äyriäisjauhoa on saanut halvalla. Toisaalta hyönteisten lisääminen kalanrehuun olisi ollut kallista, minkä vuoksi havainto, että hyönteislisä tehostaa muuten normaalilla rehulla syötettyjen lohenpoikasten kasvua, on jäänyt unohduksiin.

Tänä päivänä tilanne on muuttunut. Rehujen kalajauhon saamiseksi on merien ylikalastuksen jatkuttava entiseen tapaan tai jopa kiihdyttävä, kun naudanliha pyritään korvaamaan kalanlihalla. Periaatteessa tämä voisi vähentää tietyn lihamäärän kasvatuksen aiheuttamaa ympäristökuormaa kymmenkertaisesti. Näin ei kuitenkaan käy, jos perinteisten rehujen käyttöä jatketaan. Tällöin on paremminkin uhkana se, että merien kalastoa uhkaa laaja sukupuuttoaalto, kun ihmisravinnoksi huonosti kelpaavia kaloja pyydetään rehuksi laajamittaisen kalanviljelyn tarpeisiin.

Jotta kalajauhon käyttöä rehussa pystyttäisiin vähentämään, on rehuteollisuus pyrkinyt ensisijaisesti siirtymään kasvipohjaisiin rehuihin. Tähän liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kalankasvatuksen tärkeimmät lajit Suomessa ovat puhtaita petokaloja, joiden luonnonravinnossa ei ole mitään muuta kuin eläimiä. Sen vuoksi niiden on paljon vaikeampi saada tasapainoinen kasvisravinto kuin kaltaistemme sekasyöjien, joiden siirtyminen kasvisruokaan on sangen helppoa. Toiseksi soija on tärkeä kasvipohjaisten kalanrehujen osanen. Soijaviljelyksien tekeminen on ehkä tärkein yksittäinen syy sademetsien hakkuille.

Hyönteisjauhon käyttö rehuraaka-aineena poistaisi jokseenkin kaikki kalanrehuun liittyvät ympäristöongelmat. Lisäksi se toisi mukanaan ne edut, joiden takia luonnonkalat syövät vedenpinnan hyönteisiä. Ilmeisesti tärkein hyöty, jonka kalat hyönteisravinnosta saavat, on se, että ne pystyvät sietämään oksidatiivisia stressejä aiempaa paremmin. Jokseenkin kaikki ympäristömuutokset lisäävät oksidatiivista stressiä ja hyönteisravinto näyttää lisäävän sekä stressin puskuroinnissa tärkeän kokonaisglutationin määrää että stressin käsittelyssä tärkeiden entsyymien aktiivisuutta. Kun nyt voidaan toukkia kasvattaa suuressa mittakaavassa nopeasti, voisi hyönteispohjainen kalanrehu tulla etujensa vuoksi tärkeäksi rehuteollisuuden innovaatioksi Suomessa. Maailmanlaajuisesti odotukset hyönteisraaka-aineen käytöstä rehutuotannossa ovat jo suuret.

Härkäsimppu katoaa

Perjantai 12.8.2022 klo 9.05 - Mikko Nikinmaa

Härkäsimppu katoaa

Itämeren syntyessä sillä oli jonkin aikaa yhteys Vienanmereen. Sitä kautta jotkut kylmän veden kalat kuten härkäsimppu tulivat ja jäivät meidän mereemme. Ruma, sarvipäinen ja piikikäs härkäsimppu kutee sydäntalvella. Sen vihreä mäti on suurta herkkua, suunnilleen ainut yleisesti ruokana käytettävä osa kalaa (jotkut tosin tekevät härkäsimppusoppaakin). Kun vesi rupeaa keväällä lämpiämään, härkäsimppu siirtyy syvemmälle ja syvemmälle kylmää vettä etsimään. Se ei selviä yli kymmenen asteen lämpötilassa. Suomenlahden keskisyvyys on 38 m. Tässä syvyydessä vesi on perinteisesti ollut alle kymmenasteista. Viimeisten 20-30 vuoden aikana syvän veden lämpötila on kuitenkin noussut 2-3 astetta, joten härkäsimpun kaltaisella kylmän veden pohjakalalla rupeaa olemaan ongelma lämpötilan nousun takia.

Suomenlahden syvin kohta on 123 metriä. Siellä lämpötila vielä säilyy alle kymmenasteisena, mutta kaikissa Itämeren syvänteissä härkäsimppu kohtaa toisen ongelman. Syvänteiden happipitoisuus on laskenut niin alhaiseksi, ettei se riitä kalan elämään. Niinpä härkäsimppu ei pysy pääosassa Suomenlahden pohjia hengissä veden lämpenemisen takia, muttei voi mennä syvänteisiinkään, kun niissä kuolee hapenpuutteeseen.

Härkäsimpusta voikin tulla ensimmäinen kalalaji, joka katoaa Suomenlahdelta yksiselitteisesti ilmastonmuutoksen takia. Paljon ei auta se, että Suomenlahden vedenlaatu näyttää viime vuosina parantuneen, kun ilmastonmuutos nostaa lämpötilaa. Pohjanlahdella kala vielä sinnittelee, mutta järvien härkäsimppupopulaatiot kokevat varmaan saman kohtalon kuin lajitoverinsa Suomenlahdella. Härkäsimppu ei ole kala, jonka katoamisesta useimmat kalastajat olisivat harmistuneita. Paremminkin päinvastoin: kun ennen vanhaan verkoissa oli paljon härkäsimppuja, niiden poistaminen oli vaikeaa puuhaa. Mutta se mikä nyt on tapahtumassa härkäsimpulle on odotettavissa muille kylmänveden kaloille lähivuosina; vaaravyöhykkeessä ovat ainakin siika, meritaimen ja lohi.

Kalankakan yhteys ilmastonmuutokseen

Perjantai 15.10.2021 klo 12.15 - Mikko Nikinmaa

Min’ en mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet, lauloi Mikko Alatalo muinoin. Ylikalastuksen takia tällaisen uimarin pelko on vähentynyt. Kun kalakannat ympäri maapallon ovat pienentyneet, niiden tuottama ulosteen määrä on pienentynyt huimasti, jopa puolella. Kalalajien katoamisesta ylikalastuksen vuoksi on kannettu huolta luonnon lajikirjon, biodiversiteetin, vähenemisen takia. Se on uhka, jopa niin, että pessimistisimmät kalatutkijat pelkäävät useimpien saaliskalojen kuolevan sukupuuttoon muutamankymmenen vuoden kuluessa, jos kalastusta ei vähennetä. Tämä taitaakin olla ylipessimistinen arvio, enkä nyt puutu lajikirjoon, vaan kalankakan merkitykseen.

Eipä heti tulisi mieleen, että merien hiilenkierrossa kalankakalla on suuri merkitys. Meren pohjaan vaipuva uloste poistaa kuitenkin hiiltä ilmastokierrosta useiksi sadoiksi vuosiksi. Ylikalastuksen vuoksi tämä hiilenpoistomekanismi on pienentynyt puoleen 1900-luvun alkuvuosista. Science Advances lehden artikkelissaan (Science Advances, 8 Oct 2021, Vol 7, Issue 41, DOI: 10.1126/sciadv.abd7554) Blanchi ym. laskivat, että tämä hiilenpoiston väheneminen on suunnilleen yhtä suuri tekijä ilmastonmuutoksen taustalla kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö.

Niinpä, ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen yhteydet ulottuvat aina vain yllättävämpiin paikkoihin. Kaiken kaikkiaan koko ympäristönmuutos tuo esiin sen lähtökohtaisesti kestämättömän ajatusmallin, jossa rajallista maapalloa käsitellään rajattoman kasvun lähtökohdista. Niin voitiin toimia sata vuotte sitten, mutta nyt rajat ovat tulleet vastaan.

Kalaparat

Keskiviikko 14.7.2021 klo 17.14 - Mikko Nikinmaa

Suomen vesistöille on tyypillistä niiden mataluus. Lisäksi ne ovat usein ruskeavetisiä, mikä nopeuttaa lämpenemistä. Myös meidän meremme, Itämeri, on suhteellisen matala ja sen syvänteet ovat melkein hapettomia. Niiden veden happipitoisuus on alhaisempi kuin happipitoisuus, jossa melkein kaikki kalat kuolevat. Lisäksi Itämeren veteen sopeutuneet kalat eivät yleensä siedä 35 promillen suolapitoisuutta, joten ne eivät pysty pakenemaan lämpötilan nousua viileämpään Atlanttiin. Siispä useimpien kalojen kannalta Itämeri lahtineen on vain suuri järvi.

Suomessa elävien kalojen tärkein ominaisuus on vuosituhansien ajan ollut kyky toimia alhaisessa lämpötilassa. Tämän vuoksi niiden solukalvoissa on paljon juoksevuutta lisääviä monityydyttämättömiä rasvahappoja. Näiden ansiosta solukalvot suomalaisilla kaloilla 10^oC:ssa ovat suunnilleen yhtä juoksevia kuin meillä ihmisillä 37^oC.ssa. Hermoston toiminta, muu signaalinvälitys, ionikuljetus solukalvojen läpi jne. perustuvat valkuaisaineiden liikkeeseen solukalvolla, mikä vaatii kalvojen oikean juoksevuuden. Jos kalvo on liian juokseva, rupeaa sydän lyömään kiivaasti ja epäsäännöllisesti. Tämän seurauksena veren pumppaus kudoksiin häiriintyy. Kun samaan aikaan hermojen toiminta häiriintyy niin, että lihakset alkavat supistella tahdosta riippumattomasti, vähentynyt veren pumppaus kudoksiin aiheuttaa hapenpuutetta. Tämä tapahtuu suomalaisilla kaloilla alhaisemmassa lämpötilassa kuin Keski- ja Etelä-Euroopan kaloilla puhumattakaan tropiikin kaloista.

Nyt kesän helleaalto on jatkunut jo toista kuukautta. Kouvolassa on mitattu kaikkien aikojen Suomen ennätys peräkkäisissä hellepäivissä tänään, 27 päivää. Tämän takia Suomen järvien veden lämpötila saattaa olla pohjaan asti noussut. Jos näin on, kalat eivät enää voi paeta liian lämmintä vettä viileisiin syvänteisiin. Lisäksi ensimmäiseksi kuolevat pohjakalat, jotka eivät koskaan ole joutuneet kokemaan lämmintä vettä. Kiiski on tällainen pohjakala. Minusta onkin hyvinkin mahdollista, että Pyhäjärven kiiskikuolemien ensisijainen syy on lämpötilan nousu alusvedessäkin. Kala ei pääse enää viileämpään, jolloin sen elintoiminnat häiriintyvät. Jos helle vielä jatkuu, pelkään että Saimaan nieriät ja siiat kaikkialla rupeavat kuolemaan. Mateet ja muikut menehtyvät. Laajat kalakuolemat koskettavat jokseenkin kaikkia muita lajeja paitsi ruutanaa, suutaria ja kuhaa, jotka elävät täällä levinneisyysalueensa pohjoisrajalla ja uisivat mieluummin lämpimämmissä vesissä. Niille tämä kesä on nautinto.

Huh hellettä - kalaparat

Perjantai 26.6.2020 klo 19.32 - Mikko Nikinmaa

Nyt on kuuma. Ja vesien lämpötila on viisi-kuusi astetta normaalivuotta lämpimämpää. Se, että veden lämpäötila on paljon normaalia korkeampi jo kesäkuussa on melkoinen ongelma kaloille, koska se merkitsee melkoisen varmasti sitä, että korkea vesien lämpötila on pitkäaikainen ilmiö. Suurin osa Suomen arvokaloista – ja muistakin kaloista – on kylmän veden lajeja, jotka lämpimäna aikana menevät pohjan lähelle, harppauskerroksen alapuoliseen veteen, joka säilyy kylmänä. Mitä pitempään korkea lämpötila jatkuu sitä syvemmälle harppauskerros  vaipuu, kunnes kylmää vettä ei ole missään. Pitkäaikaisen lämpimän jakson johdosta matalille järville tyypilliset kalakuolemat rupeavat esiintymään myös syvissä järvissä ja meressäkin.

Yksi esimerkki kylmän veden lajeista on härkäsimppu. Laji kutee siniset mätimunansa kaikkein kylmimmän veden aikaan helmikuussa. Se tuli pohjoisesta Itämereen kun meriyhteys valtamereen oli Vienan meren kautta. Kalaa ei esiinny eteläisellä Itämerellä eikä Atlantilla Norjan ulkopuolella, todennäköisesti sen takia, että lämpötila on liian korkea. Muistan pikkupoika-ajoista kuinka niitä sai verkolla itäisellä Suomenlahdella niin paljon, että puuskahdin isona kirjoittavani Lyhyen Simpunpäästöopin; nelisarvinen ja piikikäs kala kun jäi verkkoon niin tiukasti, että sitä ei helposti pois ottanut. Nykyisin kalaa ei paljoakaan löydy.

Suuret ongelmat korkeat lämpötilat aiheuttavat myös kalankasvatukselle. Erityisesti viime aikoina suosituksi syömäkalaksi tullut nieriä rupeaa aikuisena kuolemaan yli 15 asteen lämpötilassa. Suunnilleen mistään ei pitkäaikaisen lämpimän jakson lopussa sitä kylmempää vettä löydy.

Ja kaikkeen tähän taitaa olla syynä ilmastonmuutos. Kaikki mallit povaavat sateisia, lauhoja talvia ja suhteellisen kuivia, kuumia kesiä. Pohjois-Suomen syvät nietokset ja Etelä-Suomen vesisateinen talvi  sopivat ensimmäiseeen skenaarioon ja juuri loppuva kuuma kesäkuu jälkimmäiseen.

Huh hellettä, mutta voi kalaparkoja.

Kalakuolemat - hellesäiden riesa

Keskiviikko 21.8.2019 klo 12.09 - Mikko Nikinmaa

Taas on jouduttu uutisoimaan kalakuolemista. Tällä kertaa Rautalammilla. Kuten viime vuonnakin, mitään saasteita tai sairauksia ei löydetty syyksi. Näin ei kyllä olekaan. Yhteistä viime- ja tämän vuoden tapauksille on se, että ne ovat näkyneet matalissa vesissä kuuman jakson aikana. Kun veden lämpötila matalassa vedessä nousee, ei mistään löydy kylmää vettä, jossa kalojen elintoiminnat (ja hapenkulutus) säilyisivät elämän mahdollistavalla alueella. Suomessa elävät kalat ovat kaikki kehittyneet vuosituhansien kuluessa suhteellisen alhaista lämpötilaa kaipaaviksi, kun veden lämpötila on pitkään lähellä nollaa. Tästä on seurauksena se, että ne sietävät korkeita lämpötiloja huonosti. Sama laji Keski-Euroopassa voi sietää useita asteita korkeampia lämpötiloja kuin suomalainen. Kala voi kuolla, vaikka happipitoisuus ei olisikaan laskenut ja vaikka kalan kiduksissa tai verenkierrossa ei olisikaan aluksi mitään näennäisiä ongelmia. Vaihtolämpöisen kalan solujen minimiaineenvaihdunta on vain noussut niin korkeaksi, ettei se enää riitä tyydyttämään solutoimintojen hapen tarvetta. Ja tästä sitten ajaudutaan tilanteeseen, jossa sydämen pumppausteho vähenee, verenkierto hidastuu, solut saavat vähemmän happea ja kärsivät hapenpuutteesta entistä kauheammin – vaikka veden happipitoisuus ei olisikaan laskenut.

Kun kuolleita kaloja tutkitaan, havaitaan aina, että kidusepiteeli on paksuuntunut. Tämä havaitaan kuolinsyystä riippumatta Amazonasilla, Alaskassa, Australiassa tai Suomessa. Kuolleen kalan kidukset ovat turvonneet eikä siitä voi tehdä mitään johtopäätöksiä kuolinsyystä. Tämän takia kidusten histologinen tarkastelu kuolleista kaloista on hukkaanheitettyä puuhaa. Kuolleista kaloista saatava informaatio rajoittuu kemiallisiin ja mikrobiologisiin analyyseihin: ympäristömyrkkyjen ja tauteja aiheuttavien mikro-organismien osuus kalakuolemissa voidaan perustellusti osoittaa.

Suomen järville on tyypillistä, että ne ovat sangen matalia. Kylmä ilmanalamme on mahdollistanut sen, että kalat ovat sopeutuneet alhaisiin lämpötiloihin. Nyt kun ilmastonmuutos aiheuttaa lämpötilan nousun kesällä, koko järviemme vesimassa lämpenee, minkä seurauksena kylmään sopeutuneet kalapopulaatiomme voivat kuolla. Veden lämpötilan nousulla saattaa olla merkityksensä siinä, että härkäsimppu on viime vuosikymmeninä harvinaistunut Suomenlahdella. Se on erityisen kylmän veden laji, joka kuteekin keskellä talvea.

Kun luin Rautalammin kalakuolemista, minua järkytti yksi asia. Matalaan järveen oli istutettu kuhanpoikasia. Rautalammin kaltaisen matalan järven happipitoisuus vaihtelee väistämättä paljon. Kuha puolestaan on erityisen hyvähappisia olosuhteita vaativa kala, happivaatimuksien osalta verrattavissa lohikaloihin. Useimmiten se elää vähävaloisissa syvissä vesissä, mutta Suomessa kuhia on myös sameissa vesissä matalassa edellyttäen, että veden happipitoisuus on korkea. Näin on ennen voinutkin olla, mutta nykyisin on melkein varmaa, että matalaan järveen istutetut kuhat kuolevat jossain elämänsä vaiheessa ennen kuin ehtivät syödä särkikaloja.

Happea on ja myrkkyjä ei - miksi kalat silti kuolevat helteen jatkuessa pitkään?

Keskiviikko 8.8.2018 klo 16.45 - Mikko Nikinmaa

Kalojen ruumiinlämpö on sama kuin ympäristön. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomen oloissa niiden täytyy pystyä olemaan aktiivisia ruumiinlämmön muuttuessa nollasta yleensä maksimissaan vähän yli kahteenkymmeneen asteeseen tai jos tämä ei ole mahdollista, voitava etsiytyä syvänteisiin, joissa veden lämpötila ei nouse liiaksi. Vaihtolämpöisten kalojen lepohapenkulutus kasvaa lämpötilan noustessa ja voi nousta niin paljon, että vaikka ympäröivä vesi olisi täysin ilmakyllästeistä, kalojen hapenotto ja -kuljetus ei pysty saamaan kudosten käyttöön riittävää määrää happea ja silloin kala kuolee. Itse asiassa kuljetetun hapen maksimimäärä rupeaa vähenemään, kun kalan sietokyvyn rajaa lähestytään. Katja Anttilan johtamat tutkimuksemme ovat osoittaneet, että nimenomaan sydämen toiminnan häiriöt rajoittavat korkeissa lämpötiloissa kuljetetun hapen määrää, ei niinkään hapen diffuusio kiduksissa vedestä vereen.

Lämpötila, jossa minimihapenkulutus kasvaa yli maksimihapenkuljetuksen, riippuu kalalajista. Antarktiksen kalat kuolevat korkean lämpötilan takia jo alle kymmenessä asteessa. Suomessa elävistä kaloista ainakin nieriä kaipaa alhaisia lämpötiloja: kun kasvatuslämpötila on pitkään yli viisitoista astetta, nieriän kasvatus kärsii merkittävästä kuolleisuudesta. Ensin kuolevat suuret emokalat. Suomalaisista sisävesien kaloista myös ainakin made ja kaikki lohikalat muikku mukaan lukien vaativat sangen kylmää vettä. Vastaavalla tavalla trooppisten vesien kalat voivat huonosti ja rupeavat kuolemaan lämpötilan laskiessa alle kahdenkymmenenviiden asteen.

Suurin syy siihen, että kalojen lämpötilansieto sydämen toimintahäiriöiden vuoksi on rajallinen, johtuu siitä, että valkuaisaineiden täytyy toimia kaikissa kalojen kokemissa lämpötiloissa. Jos vertaamme keskimääräisen suomalaisen kalan kahdenkymmenen asteen lämpötilanvaihtelun sietoa itseemme, meidän pitäisi säilyä hengissä vielä, kun ruumiinlämpömme tipahtaa alle kahteenkymmeneen asteeseen. Kun siitäkin huolimatta, että kalojen valkuaisaineiden (ja sen seurauksena toimintojen) lämpötilavaihtelujen sieto on suurta, ne eivät pysty sietämään mitä tahansa muutoksia. Tämän vuoksi kalalajit ja niiden maantieteellisesti erilliset kannat eroavat toisistaan ennen kaikkea siinä, millä lämpötila-alueella ne pystyvät toimimaan. Kun Suomessa alhaisia lämpötiloja kuitenkin joutuu sietämään, kalojen minimiaineenvaihdunta ylittää maksimihapenkuljetuksen suhteellisen alhaisissa lämpötiloissa - tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että verta pumppaavien sydämen valkuaisaineiden tai niiden säätelyproteiinien toiminta rupeaa häiriytymään lämpötilan nousun johdosta. Geneettisesti yhdenmukaisen kannan yksilöiden välisen vaihtelun vuoksi kaikki kalat eivät kuole samassa lämpötilassa.

Ilmaston muutoksen vuoksi tämän kesän kaltaisten helleaaltojen todennäköisyys kasvaa. Tällöin kalakuolemat lisääntyvät. Kun lisäksi uusia paremmin korkeita lämpötiloja sietäviä yksilöitä ei lyhyellä aikavälillä pääse kalakannan lämpötilasietoa parantamaan, kalakannat köyhtyvät tai pahimmillaan häviävät järvistämme, jos ilmastonmuutos pääsee nostamaan veden lämpötilaa vain satojen vuosien aikajänteellä.

Vaikka nyt pahimmat hellejaksot tältä vuodelta alkavat olla takana, tulevina vuosina kalojen elintoimintojen häiriöt veden lämpötilamuutoksien takia todennäköisesti entisestään suurenevat. Niinpä voi sanoa, että Turun yliopiston biologian laitoksella tekemämme työ lämpötilamuutoksien vaikutuksista kalojen elintoimintoihin on maailmanlaajuisesti eturintamassa selvitettäessä, miten ilmastonmuutos voi vaikuttaa kaloihin – minkä kuluva hellekesä on konkreettisesti osoittanut.

Homeisia haukia Littoistenjärvellä

Lauantai 30.9.2017 klo 11.34 - Mikko Nikinmaa

Kirjoittelin tähän blogiin useita kirjoituksia Littoistenjärven "kemikaalikunnostuksen" jälkeen varoittaen sen haitoista. Emme oikein ennalta tienneet jälkeenpäin tulevista vaikutuksista. Tämänviikkoiset uutiset homeisista hauista voisivat aiheuttaa vahingoniloisen lausahduksen, mitä minä sanoin, mutta siihen en aio nyt sortua. Itsekin arvelen, että kaloille on tullut vesihometta ja se on äärimmäisen huonokuntoisuuden viimeinen syy. Sen sijaan se, ettei kemikaalikunnostus ole voinut olla syynä, kun nyt veden ominaisuudet ovat hyvät, ei pidä paikkaansa. Pitkään (nyt jo yli 40 vuotta) kaloja koe-eläiminä käyttäneenä tiedän, että veden ominaisuudet voivat olla täydelliset kun vesihome iskee, mutta kala on jostain syystä aiemmin ollut stressattu. Lisäksi, vaikka yleisimmin vesihometta saavatkin kalat, joiden ihossa on pyydyksien tai jonkin muun syyn aiheuttamia vaurioita, muutenkin stressaantuneet kalat saavat vesihometta. 

Eli minun ajatukseni huonokuntoisten haukien tarinaksi on seuraava. "Kemikaalikunnostus" aiheutti kalojen stressaantumisen. Kalan ihon limaneritys muuttui epänormaaliksi. Tämä aiheutti sen, ettei erittyvä lima enää pystynyt tappamaan vesihomeitiöitä. Kalojen iholle erittyy limassa valkuaisaineita, joiden tehtävä on tappaa patogeenejä. Itse asiassa näitä pidetään yhtenä mahdollisuutena luoda perusta uudentyyppisille antibiooteille. Kun itiöt rupeavat kasvamaan, kuluu jopa kuukausia ennen kuin Littoistenjärven haukien kaltainen tila havaitaan. Niinpä zombiehaukien stressaantuminen "kemikaalikunnostuksen" johdosta on mielestäni syynä kalojen tämänhetkiseen huonoon kuntoon.

Miksi kirkas juomavesi tappaa kaloja mutta kelpaa ihmisen juotavaksi

Maanantai 29.5.2017 klo 11.25 - Mikko Nikinmaa

Yksi asia, joka maallikkoa usein ihmetyttää on, että meidän kirkas, bakteeriton juomavetemme useimmiten tappaa siihen joutuvat kalat. Syy tähän on se, että juomaveden kemikaalikäsittely turvottaa kiduksia, minkä seurauksena kalat tukehtuvat, kun paksuuntuneen kiduksen läpi ei ehdi kulkeutua riittävässä määrin happea elintoimintojen ylläpitämiseksi. Meillä juomavesi ei mene hengityspinnoille vaan suoleen, jossa se ei vaikuta lainkaan hapensaantiin. Kun vielä useimmat ravintoaineet kuljetetaan suolen seinämän läpi kantajavälitteisesti, ei suolen seinämän paksuuntuminen, vaikka sitä tapahtuisikin, vaikuttaisi juuri lainkaan ravintoaineiden kulkeutumiseen. Tämän takia se, mikä on tappavaa kaloille, on jokseenkin ilman haittoja ihmiselle. Tähän täytyy tietysti lisätä se varaus, että mikäli juomaveden kemikaalit vielä tappavat suoliston mikrobeja, suoliston bakteerikirjon muutoksilla voi olla vaikutuksia ravinnon hyväksikäyttöön ja imeytymiseen.

Ylläolevasta syystä juomaveden UV-käsittely bakteerien tappamiseksi on vähiten haitallinen muille eliöille, koska vaikutuset rajoittuvat vain UV-lampun sijaintikohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä käsittely, jos pitkät vesijohtoputket on pidettävä bakteerittomina. 

Järvien (mm. Littoistenjärvi) kunnostus kemikaaleilla

Lauantai 20.5.2017 klo 20.18 - Mikko Nikinmaa

Muun muassa Littoistenjärvi lähellä Turkua on ainakin lyhytaikaisesti saatu kirkasvetiseksi laittamalla veteen polyalumiinikloridia. Yhdiste (tai ennen kaikkea sen alumiini) muodostaa huonosti veteen liukenevan kompleksin vettä rehevöittävän ravinteen, fosfaatin kanssa. Alumiini-ioni on kuitenkin hyvin myrkyllinen erityisesti kiduksin hengittäville eläimille. Tämä onkin näkynyt kunnostuksen yhteydessä: kemikaalikäsittely on aiheuttanut sangen paljon kalakuolemia.

Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten vesistöjen happamoituminen oli suurin ympäristöuutinen, vesien alumiinipitoisuuden nousua pidettiin yhtenä tärkeimmistä kalakuolemia aiheuttavista tekijöistä. Hyvin alhaisissa pH-arvoissa alumiini esiintyy suoraan myrkyllisenä vapaana ionina. Rehevissä järvissä pH ei koskaan ole niin alhainen, että tällaista myrkyllisyyttä esiintyisi. Sen sijaan korkeammissa pH-arvoissa alumiini muodostaa hydroksideja, jotka sakkautuvat kidusten pinnalle. Tämä vähentää eläinten hapensaantia ja tappaa ensin eläimet, jotka tarvitsevat paljon happea. Näin ollen ensimmäisinä kaloista kuolevat lohet ja siiat, sitten ahven ja lahna. Sen sijaan särki, hauki ja ruutana säilyvät hyvin hengissä. Selkärangattomista kohtuullisen varhain kuolevat ravut ja simpukat.

Polyalumiinikloridia käytetään pitämässä juomavesikin kirkkaana. Kirkas vesi ei suinkaan tarkoita, että vesi on eläimille haitaton. Käyttämämme juomavesi on usein tappavaa kaloille, erityisesti paljon happea tarvitseville lohikaloille. Niinpä - järven kunnostus ei välttämättä tarkoita sitä, että tehtäisiin paremmat olot eläimille: asia voikin olla täysin päinvastoin. Kemikaalein kirkastettu vesi voikin olla eläimille tappava.

Voiko Itämeren kaloja syödä

Perjantai 16.12.2016 klo 13.52 - Mikko Nikinmaa

Muutaman viime vuoden ajan on puhuttu siitä, kuinka erityisesti Itämeren silakan ja lohen dioksiinin ja muiden ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat niin korkeita, että niitä pitäisi syödä vain pari kertaa kuussa.

No, pitoisuudet ovatkin korkeammat kuin kaloissa monessa muussa paikassa, mutta minua kalojen ympäristömyrkkytutkijana huvittaa, että asia on tapetilla nyt. Totta kun on, että kalojen myrkkypitoisuudet ovat laskeneet huimasti pahimmista ajoista 1970-luvulla. Eikä tuolloin kalojen syötäväksikelpaamattomuudesta puhunut juuri kukaan mitään (vaikka kalaa syövät hylkeet olivat lähes kokonaan lisääntymiskyvyttömiä).

Kaiken kaikkiaan normaalilla kalansyönnillä saatava dioksiinimäärä on vain murto-osa siitä, mitä saamme vuosittain maitoa juodessamme, vaikka dioksiinia ei maidossa ole juuri lainkaan. Tämä johtuu siitä, että asetetut raja-arvot ovat täysin samat päivittäisestä käytöstä riippumatta. Koska jopa paljon kalaa syövät ihmiset syövät paljon muutakin, haitallisten ympäristömyrkkyjen saanti ei edes silloin, kun myrkkymäärät olivat korkeimmillaan, aiheuttamut sairastumisia/vaurioita ihmisillä. Miksi se tekisi niin nyt? Vai voisivatko haitat johtua siitä, että nyt tiedämme saavamme myrkkyjä toisin kuin 1970-luvulla?