Bruttokansantuote mittarina - niin mennyttä aikaa

Keskiviikko 7.9.2022 klo 17.56 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee uutisia, taloudesta puhutaan melkein pelkästään bruttokansantuotteen muutoksia käsitellen. Jos bruttokansantuote ei kasva riittävästi, on syytä huolestua. Jos bruttokansantuote laskee, jos vajoamme taantumaan, on syytä sirotella tuhkaa päällemme ja voivotella suureen ääneen. Bruttokansantuotteesta ja sen kasvusta on tullut talouden pyhä lehmä, jota politiikassa tai mediassa ei juuri koskaan kyseenalaisteta. Mutta, se on niin mennyttä aikaa.

Käsitteenä bruttokansantuote syntyi 1930-luvun alussa, kun Presidentti Roosevelt USA:ssa käynnisti New Deal talousohjelman suuren pörssiromahduksen jälkeen ja talouden kehittymistä piti ruveta mittaamaan. Koko käsitteen luoja Kuznets sanoi jo tuolloin, että kansakunnan hyvinvointia voidaan tuskin päätellä kansantuotteen koosta. Tästä huolimatta 1950-luvulta alkaen bruttokansantuotetta ja sillä mitattua kansantuotteen kasvua on käytetty pääasiallisena hyvinvoinnin mittarina. Käsite mittaa teollisen ja palvelujen tuotannon arvon aikayksikössä. Näin ollen sekä ympäristöä pilaava toiminta että sen korjaaminen lisäävät bruttokansantuotetta. Jos esimerkiksi ojan kaivaminen on tavoite, bruttokansantuotteen maksimoimiseksi kannattaisi ryhmän 1 kaivaa oja, ryhmän 2 täyttää se ja ryhmän 3 kaivaa oja uudestaan. Tällöin kaikkien kolmen ryhmän toiminta lisää BKT:ta.

Siihen asti kun maapallon resurssit riittivät, BKT:n kasvu voi kuvata hyvinvoinnin kasvua. Vasta 1970-luvun alussa resurssien käyttö ylitti maapallon kantokyvyn. Tämän jälkeen, käytännössä viimeiset 40 vuotta kaikki vaihtoehtoiset indeksit ovat osoittaneet hyvinvoinnin laskeneen teollisuusmaissa, vaikka bruttokansantuote on kasvanut. Lisäksi taloudellinen eriarvoisuus sekä maitten sisällä että maitten välillä on kasvanut voimakkaasti bruttokansantuotteen kasvaessa. Kun 1950 maailman rikkaimman neljänneksen BKT henkeä kohti oli viisinkertainen maailman köyhimpään verrattuna, 2010 ero oli 25-kertainen.

Japanin tie on BKT-uskovaisten mielestä kauhistuttava. Siellähän kansakunta on joutunut jo vuosikymmeniä elämään ilman BKT:llä mitattua taloudellista kasvua. Lisäksi väestön keski-ikä on noussut. Näiden tekijöiden pelotellaan aina johtavan tuhoon. Onneksi Japani on riittävän kaukana Suomesta, jottemme näe todellista tilannetta päivittäin. Tuntuu nimittäin siltä, että Japanissa BKT:n kasvun puute ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, kun taas kasvuhakuisissa maissa ympäristön tila ja ihmisten hyvinvointi ovat kärsineet.

Bruttokansantuotteen sijaan pitäisikin käyttää mittareita, jotka ottavat huomioon ympäristön, ihmisten ajankäytön hyvinvoinnin eikä tuotannon tehokkuuden lähtökohdista ja sosiaalisen tasa-arvon. Aina kun toiminta aiheuttaa negatiivisen ympäristövaikutuksen, hyvinvointi heikkenee eikä kasva niin kuin BKT:tä käytettäessä. Mittareita, jotka eivät perustu pelkkään tehokkuuden kasvuun ilman ympäristövaikutuksien huomioonottamista, on jo useita. ISEW eli kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari ottaa huomioon sen, miten toiminta vaikuttaa ympäristöön. Jos vaikutus on negatiivinen, mittausarvo laskee. Lisäksi mittausarvoa laskee se, jos toiminta lisää eriarvoisuutta. GPI eli aidon kehityksen mittari on ISEW:stä edelleen kehitetty niin, että siinä kaikelle vapaaehtois- ja kotitaloustyölle lasketaan arvo ja BKT:sta yksiselitteisesti vähennetään ympäristöhaittojen ja sosiaaliongelmien kustannukset. HPI eli onnellisen planeetan indeksi pyrkii ottamaan huomioon, miten suuri ekologinen jalanjälki ihmisten olemassaololla tietyllä alueella on. Kaikki nämä vaihtoehtoiset mittarit kuvaavat paljon bruttokansantuotetta paremmin, miten kansakunta voi.

Olisikin hienoa, jos menneiden aikojen taakasta, BKT:sta, siirryttäisiin raportoimaan esimerkiksi GPI:tä. Enää ei olisi tärkeintä, että tuotanto tehostuu, vaan että ihmisen hyvinvointi parantuu.

Taantuma - väärä sana, pitäisi olla edistymä

Perjantai 29.7.2022 klo 13.29 - Mikko Nikinmaa

Olemme taas viettäneet maapallon ylikulutuspäivää, uusiutuvat luonnonvarat on tältä vuodelta käytetty loppuun globaalisti. Suomen osalta ylikulutuspäivä oli jo maaliskuun lopussa. Eli jos kaikki kuluttaisivat uusiutuvia luonnonvaroja kuten me suomalaiset, tarvittaisiin kolme ja puoli maapalloa siihen, että uusiutuvat luonnonvarat riittäisivät kulutukseemme.

Tästä voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että kulutamme liikaa. Vielä 1970-luvun alussa maapallon resurssit riittivät planeetan kokonaiskulutukseen, vaikka silloinkin rikkaat alueet ylikuluttivat. Toisin sanoen, niin kuin oikeistopopulistit haluavat, meidän pitäisi palata entisiin aikoihin, ainakin kulutustottumuksiemme osalta. Jos kulutusta ei vähennetä, maapallo ei säily elinkelpoisena. Ja meidän rikkaiden on vähennettävä kulutustamme enemmän kuin köyhillä alueilla asuvien.

Kun tilanne on yksiselitteinen, kulutuksen kasvu ei voi jatkua, vaan sitä pitää vähentää, on aika hullunkurista, että koko kansantalouden seuranta perustuu jatkuvan kasvun käsitteeseen. Vain, jos talous kasvaa, se voi hyvin. Kasvun pitää jatkua äärettömiin. Jos bruttokansantuote pienenee, tulee taantuma, mikä on paha asia. Vaikka esimerkiksi meidän suomalaisten käytettävissä olevien tulojen pitäisi vähentyä suunnilleen kolmannekseen nykyisestä, bruttokansantuotteen kasvu on, minkä ekonomistit sanovat olevan välttämätöntä.

Taloustieteessä pitäisikin tapahtua vallankumouksen. Muiden mittareiden pitää korvata kasvu positiivisena käsitteenä. Kun kansantalous pienenee, siitä ei pitäisi puhua negatiivisena taantumana vaan se olisi paremminkin edistymä, joka helpottaisi siirtymistämme kestävään kehitykseen. Työssä ei pitäisi pyrkiä tehokkuuden ja voittojen maksimoimiseen vaan siihen, että asiat hoidetaan niin, että työssä samalla viihdytään. Ympäristön tilan tulisi muuttua kansantuotteen kasvua korvaavaksi mittariksi. Samanlaisia positiivisia mittareita olisivat eriarvoisuuden väheneminen ja eliölajien uhanalaisuusprosentin pieneneminen.

Niin, matkan kohti utopiaa pitäisi alkaa. Ja sen matkan pitäisi korvata ahneus, joka nykyisin on talouselämän peruspilari.

Rajat kiinni-populismi ja Pohjois-Korean tie vai ympäristöglobalismi

Torstai 2.1.2020 klo 16.48 - Mikko Nikinmaa

Kaikkiin ongelmiin ovat syypäitä muut kuin me itse. Tähän lauseeseen voi kiteyttää populismin koko sanoman. Populismiin liittyy nimenomaan muiden syyllistäminen. En ole vielä kertaakaan kuullut ehdotuksia ongelmien ratkaisemisesta, uusista näkökulmista tai kehitysmahdollisuuksista populisteilta. Amerikka tulee taas suureksi, jos Kiina ja Eurooppa eivät pysty käyttämään hyväkseen USA:ta ja jos meksikolaiset ja muu roskaväki pidetään rajojen ulkopuolella. Iso-Britannian ongelmien syy ei ole liiallinen pitäytyminen perinteiseen tehdastuotantoon vaan EU. Euroopassa yleisestikin kaikki vaikeudet johtuvat toisaalta Euroopan Yhteisöstä ja toisaalta muslimisiirtolaisista. Ja meillä Suomessa asiat olisivat hyvin, jos rajat olisivat kiinni emmekä syytäisi rahaamme turvapaikanhakijoihin, kehitysapuun ja Euroopan Yhteisöön. Silloin rahat riittäisivät vanhustenhuoltoon, työttömyys poistuisi ja rikokset loppuisivat – eiväthän muslimipakolaiset ole muuta kuin terroristeja ja raiskaajia. Mikähän elämä olisikaan syntynyt 2019 paljastuneista pedofiileistä, jos joukossa olisi ollut maahanmuuttaja eikä pohjalainen kirkkovaltuutettu. Mutta eihän hänestä voinut liikaa puhua, hänhän olisi voinut olla kuka tahansa meistä, sen sijaan mamun tunnistaa jo kaukaa ulkonäöltä.

Perussuomalaisten mukaan asiat olisivat paremmin, jos rajat olisivat kiinni ja Suomi eläisi omaa elämäänsä ilman sidosta Euroopan Yhteisöön. Maapallolla on nykyisin vain yksi esimerkki valtiosta, joka pyrkii toteuttamaan rajat kiinni-ajattelutapaa: Pohjois-Korea. Perussuomalaisten gallupsuosion jatkuvasti noustessa voisi olla hyvä miettiä, johtaisiko rajat kiinni-ajattelu vastaavaan. Vaikka me olemmekin Euroopan Yhteisössä nettojäsenmaksaja, ovat erilaiset laskelmat Suomelle koituneista hyödyistä ja haitoista jäsenyyden aikana osoittaneet, että jäsenyydestä koituneet taloudelliset hyödyt ovat olleet pari miljardia haittoja suurempia vuosittain. Jopa euro, jota kiivaasti on vastustettu, on äärimmäisen mukava: ei tarvitse miettiä rahanvaihtoa kun lähtee Välimeren lomalle. Se, minkä takia euroon liittyy ongelmia, ei oikeastaan johdu yhteisestä rahasta sinänsä, vaan siitä, että kaikki kustannustasoon vaikuttavat päätökset on tehtävä Suomen sisällä eikä enää voida tehdä markan devalvaatioita, joiden vaikutukset yksittäisen kansalaisen kukkaroon olivat hitaampia kuin nykyisin.

Tuskin kuuluminen Euroopan Yhteisöön on ajanut teollisuutta pois Suomesta. Lisäksi perussuomalaisten puheet ilmastovouhotuksen negatiivisista vaikutuksista teollisuustyöllisyyteen on hankala yhdistää siihen, että teollisuustyönantajat sanovat, että Suomen pitäisi olla kunnianhimoisempi ilmastotoimissaan. Paremminkin tässä on sama ongelma kuin populismin nousussa muualla. Kun jossakin on ajauduttu taantuvan kehityksen tielle, on helpompi kääntyä valittajien kelkkaan kuin miettiä, miten taantuman kierteestä pääsisi eroon. Samaten sosiaalisia etuja käyttävän on helpompi syyttää mamuja niihin kuluvan rahan lisääntymisestä kuin miettiä sitä, miten etuja käyttävien ihmisten määrää pystyttäisiin uusilla ratkaisuilla vähentämään.

Totisesti, tulevaisuus ei voi perustua siihen, että valitetaan ja halutaan takaisiin menneeseen, mitkä ovat populismin perusperiaatteet. Paremminkin meidän täytyy tunnustaa, että maapallolla on rajat ja että me olemme jo ylittäneet ne. Sen jälkeen voimmekin ruveta keksimään ratkaisuja, joista jotkut varmasti ovat epämukavia, mutta varmasti aiheuttavat vähemmän kaaosta kuin se, että asioiden annetaan jatkua, kunnes katastrofi koittaa. Enää emme voi puhua kansantaloudesta, politiikasta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja ympäristöstä toisistaan riippumattomina asioina. Ne ovat kaikki samaa kokonaisuutta, jossa kaikkien rakaisujen on otettava huomioon maapallon rajallisuus.

Ympäritöglobalismi - tie tulevaisuuteen

Torstai 21.11.2019 klo 14.01 - Mikko Nikinmaa

Maapallon rajat ovat tulleet vastaan. Tämän oireita ovat ilmastonmuutos, ympäristön saastuminen, biodiversiteettikato, maaperän köyhtyminen, ylikalastus jne. Muualla tapahtuvat muutokset ja laiminlyönnit vaikuttavat haitallisesti myös meidän suomalaisten elämään. Enää ei voida lähteä siitä, että me Suomessa tai USA:ssa teemme omat ratkaisumme, hoitakoot kiinalaiset ja afrikkalaiset oman tonttinsa. Yksiselitteisesti on myös selvää, että ympäristöinvestoinnit Suomessa tai muissa Pohjoismaissa vaikuttavat ympäristön tilaan paljon vähemmän kuin esimerkiksi Vietnamissa ja Nigeriassa tehdyt.

Nämä pari tosiasiaa osoittavat sen, että kansallisuusajattelu on tullut tiensä päähän, mutta niin on myös ekonominen globalismi, jossa yritykset siirtyvät koko ajan uusiin maihin halvempien tuotantokustannuksien perässä. Tämä johtaa väistämättä siihen, että tuotantoon liittyy ympäristökysymysten laiminlyöntiä. Perinteisestä kansallisuusajattelusta ja ekonomisesta globalismista onkin siirryttävä ympäristöglobalismiin.

Kun Suomen budjetissa arvioidaan ympäristön tilaan vaikuttavien investointien vaatimia rahasummia, niin puolet niistä tulisi sijoittaa sinne, missä toimenpiteillä saataisiin suurin vaikutus ympäristön tilaan. Suoranaisten ympäristöinvestointien lisäksi tämän tulisi kattaa koulutukseen ja naisten aseman parantamiseen sijoitettavat varat. Olen muuten jo pitkään ihmetellyt, miksi lähes kaikkialla hyväksytään mukisematta maanpuolustukseen menevät miljardit, vaikkei niistä ole mitään iloa, jos ympäristö on asuinkelvoton. Ympäristöglobalismissa voisikin esittää, että kaikki yli 1.5 % menevä osa puolustusbudjetista siirtyisi käytettäväksi ympäristön hyväksi. Maailmanlaajuisesti tästä tulevilla rahasummilla voisi tehdä suunnilleen kaikki tarvittavat ympäristöinvestoinnit: kukaan ei huomaisi kärsivänsä puolustuksen vähenemisestä, mutta kaikkien elämänlaatu paranisi kohisten.

Meillä ihmisillä on taipumus ostaa halpaa, siihenhän koko ekonominen globalismi perustuu. Tämän piirteenkin voisi ympäristöglobalismi ratkaista. Euroopan Yhteisö voisi edellyttää, että kaikkien tänne tuotavien tuotteiden tuotannon tulisi täyttää Euroopan Yhteisön ympäristönormit. Kun suuressa osassa tuotteita tämä ei tapahdu, niin ympäristöglobalismissa ratkaisu olisi, että tehtaiden prosesseja parannetaan siten, että rahoitus tulee tuotteiden myyntipaikkojen suhteessa. Kun tähän asti yhtiöt ovat muuttaneet halpojen tuotantokustannuksien perässä, olisi niiden usein Euroopassa tai Yhdysvalloissa olevien pääkonttoreiden ruvettava sijoittamaan varoja ympäristöinvestointeihin, jotta myynti tänne olisi mahdollista.

Yllä olevat asiat eivät ole mahdollisia, jos käperrymme ajattelemaan kukin omaa kansallisvaltiotamme. Se ei enää olekaan mahdollista, vaan me tarvitsemme täysin uuden ajattelumallin, jotta lapsenlapsenlapsenlapsemme voivat elää kohtuukuntoisella maapallolla 2200-luvulla ilman, että ympäristökatastrofien johdosta maapallon ihmispopulaatio on pienentynyt huimasti.