Liputuspäivä Suomen luonnolle

Lauantai 31.8.2019 klo 12:23 - Mikko Nikinmaa

Tänään on liputuspäivä Suomen luonnolle. Vaikka uutisointi yleensä tuokin esiin vain ongelmat ympäristön tilassa kuten sen, että eliöiden lajikirjo on köyhtymässä – joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen – ja että Itämeren rehevöitymisen seurauksena sinileväkukinnat ovat lisääntyneet, ajattelin, että liputuspäivän kunniaksi toisin esiin luonnossa tapahtuneita positiivisia asioita.

Vaikka eliöiden lajikirjossa onkin suuria ongelmia – esimerkiksi 1960-1970-luvuilla yleiset isokuovi, peltosirkku, hömötiainen ja tavallinen varpunen ovat kovaa vauhtia harvinaistuneet – useat lajit ovat huimasti yleistyneet. Kaikista suurin muutos on tapahtunut merimetsokannassa. Merimetsohan herättää suuria tunteita, kun sen pesimäpaikoilta häviää kasvullisuus lähes täysin. Kuitenkin varmaan on niin, että jos Suomessa olisi aina ollut nykyiset 10000-15000 pesivää merimetsoparia, mihin kanta näyttää nyt vakiintuvan, kukaan ei olisi erityisen paljon kiinnittänyt huomiota pesimissaarten ongelmiin. Merimetson suurin synti on se, että hävittyään Suomen alueelta pari sataa vuotta sitten, se rupesi 1990-luvulta alkaen levittäytymään takaisin. Itämeren tilassa tapahtunut muutos todennäköisesti mahdollisti sen.

Merimetsojen lisäksi hylkeet ovat melkein aina otsikoissa vain negatiivisessa mielessä. Itämeren hylkeet olivat katoamassa 1970-luvulla. Tuolloin vain 10-20 % hyljenaaraista oli lisääntymiskykyisiä ja Suomen harmaahyljekanta oli pienimmillään alle 500. Ennen 1940-luvun lopussa alkanutta vähenemistään kanta oli suunnilleen sama kuin nykyisin, eli n. 20000 yksilöä. On ilman muuta selvää, etteivät 500 eläintä pysty aiheuttamaan kalastukselle samanlaisia ongelmia kuin 20000, mutta minusta meidän pitäisi miettiä syitä siihen, miksi lajin yksilömäärä pieneni huimasti ja rupesi sitten palautumaan.

Varsinkin kun samaan aikaan kuin hylkeet, merikotka oli kuolemassa sukupuuttoon 1970-luvun puolivälissä, jolloin koko Suomen vuotuinen poikasmäärä oli alle Itameri_1.jpgviiden. Tänä kesänä poikasmäärä ylittää 550. Huomattavaa on, että merikotka käyttää ravintonaan muun muassa merimetsoja, joten lajin yleistyminen säätelee osaltaan merimetsokantoja.

Lajien yleistyminen Suomen vesialueilla viime vuosina ei rajoitu vain eläimiin, vaan esimerkiksi rakkolevä (nykyiseltä nimeltään rakkohauru) on viime vuosina taas yleistynyt huolimatta siitä, että veden rehevöitymistä on pidetty kantaa vähentävänä tekijänä.

Itämeren rehevöitymisen on katsottu aiheuttavan viimeaikaiset sinileväkukinnot. Sinilevien kasvua kiihdyttääkin erityisesti korkea fosforipitoisuus. Jos Itämeren vesi ei olisi rehevää, sinileväkukintoja ei esiintyisi. Tämä on totta. Mutta Itämeren veden ravinnepitoisuus on ollut lähes muuttumaton 1980-luvulta alkaen, enkä ainakaan muista silloin olleen massiivisia sinileväkukintoja. Niinpä tuolloin on vedessä täytynyt olla jotakin muuta, mikä on vähentänyt sinilevien kasvua. Tämä samainen jokin muu aiheutti hylkeiden ja merikotkien lisääntymishäiriöt ja oli yhtenä syynä rakkolevien vähenemisessä. Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeren vedessä ovat vähentyneet jopa kymmenekseen pahimpien aikojen pitoisuuksista. Kun PCB- ja dioksiinipitoisuudet vieläkin usein ylittävät EU:n ravinnolle asetetut rajat silakassa ja lohessa, voi vain aavistella, kuinka korkeita pitoisuudet olivat 30-40 vuotta sitten. Mutta silloin ei ollut sinileväkukintoja.

Suomen luonnon juhlapäivänä meidän kannattaakin muistaa, että negatiivisista uutisista huolimatta moni luontoon liittyvä asia on nyt paremmin kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Lisäksi keskimäärin ihmisten ympäristötietoisuus on selvästi parantunut ja voikin ruveta miettimään, että ympäristön tila tulee ensisijaiseksi taloudellisia ratkaisuja tehtäessä. Tämä on välttämätöntä, koska talouselämää ei ole, jos ympäristö ei ole hyvässä kunnossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, sinilevät, merikotka, pysyvät ympäristömyrkyt