Haminan akkutehtaan jätevedet - ympäristöuhkako?

Tiistai 27.2.2024 klo 17.48 - Mikko Nikinmaa

Kun lapsena 1960-luvulla olin ongella Haminan lähiseudun vesillä, Suomenlahti oli aika puhdas. Vesi oli kirkasta ja rantakivet paljaita. Rakkoleväkin – tai nykyisin rakkohauru - voi hyvin. Sitten tilanne alkoi huonota: silloisen Leningradin, nykyisen Pietarin miljoonien ihmisten jätevedet laskettiin koko ajan lähes puhdistamattomina Suomenlahteen. Lisäksi Leningradin alueella oli lannoiteteollisuutta, jonka rehevöittävät jätevedet myös virtasivat mereen.  Niinhän oli laita jo 1960-luvulla, mutta pitkään rehevöittävää ainesta sai tulla mereen ilman näkyvää muutosta, kunnes kamelin selkäranka katkesi. Vesi alkoi sangen nopeasti sameta, rantakivet ja kalliot limoittua ja rakkolevät kadota. Itäisen Suomenlahden tilanne näytti kuitenkin muuttuvan parempaan suuntaan, kun Pietariin saatiin vedenpuhdistuslaitoksia ja lannoitetehtaiden jätevesipäästöt vähennetyksi.

Auvoinen tilanne on kuitenkin saanut uudet haasteet. Karjalan kannakselle on rakennettu öljysatama, jonka kautta suuri osa venäläisestä öljystä kulkee maailmanmarkkinoille. Kun Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsimaiset vakuutusyhtiöt eivät vakuuta venäläistä öljyä kuljettavia laivoja, läntiset hyväkuntoiset tankkerit eivät ole käytettävissä. Sen sijaan öljy kulkee hankalissa olosuhteissa, talvella jäissä, pitkin matalia reittejä. Öljyonnettomuuksien riski onkin kasvanut huimasti, eikä Venäjä varmaan pidä kiirettä onnettomuuden raportoinnissa epäystävällisille Suomelle, Ruotsille ja Virolle.

Öljyvahingon mahdollisuus olisi yksiselitteisesi Venäjän syy, mutta Suomen oma toiminta aiheuttaa vakavan saastumisriskin Haminan lähivesille. Haminaan on tulossa suuri akkutehdas. Se sai juuri jäteveden päästöluvan: jätevettä ei tarvitse puhdistaa, vaan suuri määrä sulfaattia ja jonkin verran metalleja kuten mangaani, koboltti ja alumiini saa päästä mereen. Tietysti Kaakonkulma, josta puunjalostusteollisuus on kaikonnut, tarvitsee uutta teollisuutta, mutta pitääkö sen saamiseksi unohtaa ympäristönäkökulma?

Puhuttaessa sulfaattipäästöistä, päätöksen puoltajat toteavat, että merivedessähän on luontaisesti sulfaattia. Näin tietysti onkin, mutta itäisen Suomenlahden vesi on kaukana merivedestä. Sen suolapitoisuus on niin alhainen, että suunnilleen kaikki merieliöt kuolisivat siinä. Kysymykseksi tuleekin, onko sulfaattipitoisuus niin korkea, että se häiritsee makean veden eläinten toimintoja kuten Talvivaaran vaikutuspiirissä lienee käynyt. Sulfaatti on myös tärkeä rehevöitymisen aiheuttaja ja kun Haminan ympäristön vedet ovat edelleen toipumassa aiemmasta rehevöitymisestä, uusi kemikaalikuorma voi jälleen katkaista kamelin selkärangan. Lisäksi on mielenkiintoista, että Harjavaltaan suunniteltu akkutehdas ei saanut ympäristölupaa juuri sulfaattipäästöjensä vuoksi ja että Ruotsissa vastaavanlainen akkutehdas poistaa sulfaatin jätevedestään.

Käyty keskustelu on rajoittunut jokseenkin täysin sulfaattipäästöihin. Mutta vaikka metalleista otetaan 99 % talteen, ne voivat hyvinkin olla vesieläinten toimeentuloa rajoittava tekijä. Muistan hyvin muinaisten aikojen Selkämeren silmättömät silakat, jotka johtuivat metallipäästöistä Porin Vuorikemian tehtaalta. Ongelma pystyttiin korjaamaan vedenpuhdistamon ansiosta. Toivottavasti samankaltaisen haitan esiintymisen mahdollisuus on varmasti pystytty Haminan akkutehtaan päästösuunnitelmissa estämään. Vai kohtaammeko nytkin ei-toivotun yllätyksen?

Lyhyt Simpunpäästöoppi 15

Torstai 4.1.2024 klo 20.01 - Mikko Nikinmaa

Nahkiaiset olivat yksi minun tärkeimmistä tutkimuskohteistani. Sen lisäksi useat muut tutkijat ympäri Eurooppaa pääsivät hyötymään minun kiinnostuksestani niihin. Lähetin nahkiaisia Hannoveriin, Lontooseen ja Tukholmaan. Nahkiaiset pysyvät hengissä useita tunteja ilmassa, jos niiden pinta ja kidusaukot säilyvät kosteina. Niinpä niitä voi hyvin lähettää kiireellisenä lentorahtina ruokakalan kuljetukseen yleensä käytetyissä styroks-laatikoissa. Laatikon pohjalle laitetaan märkää sanomalehtipaperia, sitten kerros nahkiaisia, päälle märkää sanomalehtipaperia, sitten toinen kerros nahkiaisia jne. Lontooseenkin lennätetyistä sadasta eläimestä vain muutama kuoli.

Se, että nahkiainen pysyy hengissä, jos sen kidukset säilyvät märkinä, hämäsi meitä tutkijoita pitkään. kuvittelimme, että se sietäisi vähähappista ympäristöä hyvin. Vähensimme akvaarioveden happipitoisuutta pienemmäksi ja pienemmäksi, eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikutusta – ennen kuin keksimme mitä otukset tekivät. Ne tarttuivat imusuullaan akvaarion seinään vähän veden pinnan yläpuolella niin että saivat pidetyksi kiduksensa märkinä, mutta kontaktissa ilman kanssa. Tämän jälkeen estimme otuksien pääsyn veden pinnan yläpuolelle sijoittamalla pleksilasilevyn vähän veden pinnan alapuolelle. Sitten saimmekin päinvastaisen ongelman. Kaikki nahkiaiset kuolivat. Nostimme veden happipitoisuutta uudestaan. Nahkiaiset kuolivat edelleen. Jouduimme jatkamaan happipoisuuden nostoa siihen asti, kun se oli suunnilleen yhtä korkea kuin lohikalojen tarvitsema.

Vesi virtaa luukalojen kidusten läpi ja kidukset pysyvät erillisinä maksimoiden hengityspinnan pinta-alan veden korkean viskositeetin ansiosta. Kun kidukset ilmassa painuvat kasaan hengityspinta pienenee niin paljon, että ilman korkea happipitoisuus ei riitä korvaamaan menetettyä hengityspinta-alaa sekä ilman ja veren välisen diffuusiomatkan suurta kasvua. Nahkiaisen kidukset ovat kiduspussien sisällä. Kiduspussit pysyvät täynnä vettä silloin, kun nahkiainen säilyy märkänä – esimerkiksi kun sen kidukset ovat vain vähän veden pintaa korkeammalla. Tällöin kidusten veteen kulkeutuu happea ilmasta, jossa sitä on paljon, ja kun kidukset eivät ole painuneet kasaan, nahkiainen saa riittävästi happea elintoimintoihinsa. Hapensaanti estyy vasta, kun nahkiaisen pääsy vedenpinnan yläpuolelle estetään.

Nahkiaiset ja muut selkärankaiset erosivat omiksi kehityslinjoikseen jo lähes puoli miljardia vuotta sitten. Tästä johtuen, vaikka monet niiden ominaisuudet ovat päällisin puolin samanlaisia kuin luukaloilla tai vaikkapa meillä ihmisillä, ne ovat kehittyneet eri reittiä ja esimerkiksi eri molekyylejä hyväksikäyttäen. Esimerkiksi sekä nahkiaiset että ihmiset kuljettavat tarvitsemansa hapen pH-herkkään hemoglobiiniin sitoutuneena. Ihmisellä hapen sitoutumiseen vaikuttaa tetrameerisen hemoglobiinin tertiäärinen avaruusrakenne. Nahkiaisen hemoglobiini on puolestaan monomeeri-oligomeeritasapainossa ja hapen sitoutuminen riippuu siitä, mikä monomeeri/oligomeeri suhde on. Nahkiaisen hemoglobiini onkin kehittynyt eri globiini-alkumuodosta kuin ihmisen. Nahkiaisen veren punasoluista puuttuu myös anioninvaihtaja, jota pidettiin aikaisemmin välttämättömänä riittävälle hiilidioksidin eritykselle. Itse asiassa tietyn japanilaisen härän osoitettiin myös elävän ilman punasolujen anioninvaihtajaa. Kun tämä havainto tehtiin 1990-luvulla, se oli suuri tiedeuutinen ja ihmetystä herätti, miten hiilidioksidin eritys oli mahdollista. No, nahkiaisia tutkien olimme jo vuosia aikaisemmin osoittaneet, että aktiivisten eläinten punasoluista voi puuttua anioninvaihto ja kuvanneet hiilidioksidin erityksen mekanismin tällöin.

Jokien rakentamisen lisäksi nahkiaiset kärsivät vesien metallisaasteista ja happamoitumisesta. Näyttää siltä, että erityisesti joissa elävät nuoret poikaset, likomadot, kärsivät metsien ojituksia seuraavia happaman veden pulsseja sekä rauta- ja mangaanipitoisuuden nousua.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 9

Maanantai 13.11.2023 klo 17.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren lohella havaittiin vuodesta 1974 alkaen merkittävää ympäristöstä riippuvaa poikaskuolleisuutta (M74). Kuoriutumisen jälkeen lohen luonnonpoikasista kuoli pahimpina vuosina jopa 80-90 % ruskuaispussivaiheessa. Aluksi kuolleisuus, jota vähäisessä määrin esiintyy edelleen, liitettiin suoraan ympäristömyrkkyihin, mutta suoranaista yhteyttä mihinkään myrkkyyn ei ole pystytty osoittamaan. Sen sijaan on sangen yksiselitteisesti osoitettu, että lohiemojen alhainen tiamiinipitoisuus (b-ryhmän vitamiini) oli suorassa yhteydessä kuolleisuuteen: jos ruskuaispussipoikasten tiamiinipitoisuus nostettiin, kuolleisuus väheni. Syytä siihen, miksi emojen tiamiinipitoisuus oli alhainen, ei edelleenkään varmasti tiedetä – mahdollisuuksia ovat ainakin ravinnon tai sen ominaisuuksien muutokset. Mikä tahansa tekijä onkin suoranainen syy, se on kytköksissä kalojen syönnösvaelluksella kokemaan oksidatiiviseen stressiin. Antioksidanttien pitoisuuden vähäisyydenkin on osoitettu nimittäin liittyvän tähän ympäristöperäiseen poikaskuolleisuuteen. Mitä punaisempi emo on, sen pienempi todennäköisyys poikaskuolleisuudelle on ja punainen väri tulee astaksantiinista, joka on tärkeä antioksidantti. Lisäksi oksidatiiviset stressit vaikuttavat tiamiinipitoisuuteen. M74-tyyppistä poikaskuolleisuutta on esiintynyt vain kalalajeilla, joiden poikasten ruskuaispussivaihe – eli aika ennen kuin poikanen alkaa syödä – on pitkä. Näin ollen sitä ei ole havaittu esimerkiksi turskalla, siialla ja silakalla.

PCB:iden ja dioksiinien pitoisuudet ovat suuremmat Suomenlahdella kuin Pohjanlahdella. Pohjanlahden metallipitoisuudet taas ovat korkeammat kuin Suomenlahden. Tähän on yhtenä syynä se, että kaivoksia ja metallisulattoja on Pohjanlahden ympäristössä selvästi Suomenlahden valuma-aluetta enemmän, joten niiden huonosti puhdistettujen jätevesien pääsy mereen kasvatti pitoisuuksia. Pohjanlahden korkeat metallipitoisuudet vaikuttavat eläimiin. Esimerkiksi Vuorikemian (myöhemmin Kemira-konsernin osa) Porin tehdas (titaanioksidin käsittelijä) laski 1970-80-luvuilla jätevetensä puhdistamattomina Mäntyluodon lähivesille. Titaanin lisäksi jätevedessä oli korkea vanadiini- ja rautapitoisuus. Rautaionit värjäsivät veden jätevesiputken lähellä ja kalastajat saivat saaliikseen silmättömiä silakoita. Vaikka täyttä varmuutta yhteydestä jäteveden ja silmättömyyden aiheuttaneista kehityshäiriöistä ei saatukaan, jo se, että ongelma hävisi, kun vedenpuhdistus alkoi, osoittaa melko varmasti syy-seuraussuhteen. Nykyisin jätevesissä ympäristöön pääsevät metallipitoisuudet ovat normaalioloissa suhteellisen pieniä, mutta aina silloin tällöin sattuu lipsahduksia, joiden tuloksena jätevesi pääsee puhdistamattomana ympäristöön. Tällöin aiheutuu merkittäviä ympäristövahinkoja. Suurin viimeaikainen jätepäästö oli Norilsk Nickelin Harjavallan metallisulaton nikkelipäästö, joka tappoi simpukoita ja kaloja Kokemäenjoen alajuoksulta. Vielä joen suulla Pohjanlahdella metallipitoisuus oli selvästi kohonnut. Kuitenkin jokien mukana Pohjanlahteen luontaisesti valuvien metallien määrä on paljon suurempi kuin ihmisen aiheuttamat metallipäästöt. Tämä johtuu siitä, että suurelta osin Pohjanlahden rannikon maat ovat entistä merenpohjaa ja sulfidipitoisia. Kun nämä sulfidikerrokset muokataan ja ne pääsevät ilman kanssa tekemisiin, ne hapettuvat sulfaateiksi, jotka yhdessä maaperän metalli-ionien kanssa kulkeutuvat veden mukana mereen. Korkeimmillaan mereen jokiveden mukana tulevat metallipitoisuudet ovat Vaasan lähialueiden joissa. Niiden mereen työntämä metallikuorma ei kalpene lainkaan Talvivaaran päästöjen rinnalla. Erona on vain se, että Talvivaaran päästöt ovat kaivosteollisuuden aiheuttamat ja sekoittuvat Pohjanlahtea paljon pienempään vesimäärään.

Itämeren rehevöitymistä aiheuttivat varhemmin ennen kaikkea taajamien jätevesipäästöt. Tällä hetkellä kuitenkin lähes kaikkien suurten kaupunkien jätevedet puhdistetaan kohtuullisesti. Kun asutusjätevesien pääsy huonosti puhdistettuna ympäristöön on saatu kuriin, rehevöittävän aineksen pääsy Itämereen on selvästi vähentynyt 1980-luvun alun huippumääristä. Uudet rehevöittävän aineksen, erityisesti fosfaatin päästöt tuskin riittäisivät aiheuttamaan tämänhetkisiä leväkukintoja. Mutta kun ne yhdistyvät vuosikymmenien kuluessa pohjasedimentteihin kertyneisiin ja niistä vapautuviin ravinteisiin, tulos on nyt havaittava.

Tällä hetkellä rehevöittävien aineiden päästöt johtuvat ennen muuta maatalouden lannoitepäästöistä. Näiden lisäksi kalanviljelyn päästöt voivat olla paikallisesti merkityksellisiä ja Suomessa kesäasutus aiheuttaa jonkin verran hajapäästöjä. Kaksi rehevöitymiseen ja sitä kautta sinilevien esiintymiseen liittyvää tekijää ansaitsee huomiota. Ensinnäkin viimeaikainen veden lämpötilan keskimääräinen nousu aiheuttaa sen, että vaikka fosfaattien ja typpiyhdisteiden pääsy Itämereen vähenisi, kasvien, levien ja sinilevien kasvu tehostuisi lämpötilan nousun johdosta. Toiseksi veden virtaus Itämeressä kulkee niin, että Suomenlahden pohjukkaan vesi virtaa pääasiassa itä- ja etelärantaa pitkin ja sieltä pois pääosin pohjoisen kautta. Tämän takia Suomen rannoille tulevat kaikki Puolassa ja Baltian maissa tuotetut jätteet.

Miksi vetyauto olisi sähköautoa parempi vaihtoehto tulevaisuudessa?

Maanantai 3.7.2023 klo 14.57 - Mikko Nikinmaa

Kun fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon, autoteollisuus on sangen nopeasti siirtynyt sähköautojen valmistukseen, vaikka niihinkin liittyy lukuisa joukko epätoivottavia piirteitä. Nyt kun vetytalous on lähtemässä liikkeelle, onkin mahdollista ruveta miettimään, voisivatko vedyllä käyvät autot olla sähköautoja parempi vaihtoehto varsinkin kylmässä ilmanalassa. Vety polttoaineena edellyttää tietysti, että sen on ”vihreää vetyä” eli että se tuotetaan fossiilivapaalla energialla (tuulivoima, vesivoima, aurinkovoima jne.).

1. Vetyä käyttävät autot ovat kevyempiä kuin sähköautot. Tämä on tärkeää, kun ympäristöön joutuvasta mikromuovista melkein puolet tulee autojen renkaiden kulumisesta ja kun renkaat kuluvat sitä enemmän mitä painavampi auto on.
2. Akkumetallien riittävä saaminen edellyttää sitä, että suuri määrä uusia kaivoksia perustetaan. Tämän seurauksena ympäristö pilaantuu varsinkin, kun akkumetalleja on kaikissa malmioissa sangen vähän. Jos akkumetallikaivoksia ei perusteta esimerkiksi Euroopan alueelle, metalli joudutaan hankkimaan maista, joiden kaivoksissa käytetään lapsityövoimaa ja missä työntekijöiden olot ovat huonot (esim. Kongo). Vaihtoehtoisesti akkumetalli tai jopa akut joudutaan hankkimaan Kiinasta, mikä entisestään lisäisi Euroopan Kiina-riippuvuutta.
3. Vetyauton tankkaaminen sujuu yhtä vaivattomasti kuin perinteisen bensiiniauton. Eli vetyauto on valmiiksi tankattu silloin, kun sähköauto vasta alkaa latautua.
4. Kaikille on varmaan tullut tutuksi, kuinka älypuhelimien akkukesto lyhenee merkittävästi pakkasella. Sama ongelma tulee esiin sähköautoissa. Jos kesällä akku riittää 500 km:n ajoon, talvella ajomatka lyhenee jopa viidennekseen tästä.

Tällä hetkellä suurin ongelma vetyautojen käytölle on polttoaineen täyttöasemien puute. Suomessa toimivia asemia ei taida olla lainkaan. Tilanne tullee kuitenkin muuttumaan. Raskaan liikenteen osalta on jo käymässä ilmeiseksi, että sähkökäyttöiseen kalustoon ei siirrytä vaan tulevaisuuden rekat ovat vetykäyttöisiä. Jos näin on, kuorma-autojen tankkauspisteitä on ilman muuta rakennettava ympäri Suomen. Tällöin myös pienten vetyautojen tankkaus tulee mahdolliseksi.

Voi hyvinkin olla, että jos ympäristötietoinen ihminen ajaa pikkuautoa 30 vuoden päästä, hän on hankkinut vetyauton.

Ojitukset - monitahoinen ympäristöongelma

Sunnuntai 10.10.2021 klo 14.57 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi ja nuori, metsien ja soiden ojituksen katsottiin olevan tärkeä osa metsänhoitoa. Samaten metsien lannoituksen ajateltiin olevan vain positiivista, kun se edistää metsien kasvua. Nämä ajatukset eivät lainkaan ottaneet huomioon mitään muuta kuin metsän kasvun lisäämistä tai osassa soista turvepeltojen aikaansaantia. Vieläkin on valitettavan paljon tällaista suhtautumista, kun turvepeltojen ennallistamista on toivottu osaksi maatalouden päästövähennystalkoita. Lisäksi ilmastonmuutoksen ohella metsien ja soiden ojitukset ja metsien lannoitukset aiheuttavat useita muita ongelmia, joiden takia niistä pitäisi päästä kokonaan eroon ja vanhojenkin ojitusten sulkeminen olisi tarpeen.

Miksi suot ovat olemassa? Vesi keräytyy niihin niin, että vapautuu vähin erin alapuolisiin jokiin. Tämän ansiosta jokien virtaus muuttuu vain vähän rankkasateiden, lumen sulamisen ja kuivien aikojen jälkeen. Luonnontilaisten soiden alapuolisissa joissa ei olisi mahdollista tapahtua Keski-Euroopan kaltaisia jokien tulvia. Se, että tulvat ovat lisääntyneet erityisesti Pohjanmaan ja Lapin joissa johtuu paljolti siitä, että siellä on soiden ojitus ollut yleisintä, minkä seurauksena sulamisvesien valuman viive lyhenee ja tulvien todennäköisyys kasvaa.

Sen lisäksi, että tulvat pahenevat, ojissa kulkeutuu järkyttävä määrä rauta- ja muita metalli-ioneita. Niiden pitoisuus voi nousta kesäsateiden jälkeen niin korkeaksi, että on tappava pitoisuus nahkiaiselle ja lohikaloille. Tämän havaitsimme jo 1980-luvun loppupuolella Perhonjoella tekemissämme tutkimuksissa. Pohjanmaan metsien, soiden ja peltojen ojitukset aiheuttavat suuret metalli-ionien valumat Pohjanlahteen.

Viimeisenä tuleekin sitten metsien lannoitus. Se yhdistettynä metsien ojitukseen on merkittävä osa Itämerta rehevöittävistä päästöistä. Ilman lannoitteitakin ojista valuu rehevöittävää maannosta Itämereen, mutta lannoitteet lisäävät rehevöitymistä suunnattomasti.

Niinpä, ”metsänhoito” mukaan lukien soiden käsittely ovat haitallisia sekä ilmastonmuutoksen kannalta että muiden ympäristöongelmien aiheuttajina. Huomattavaa onkin, että muualla maailmassa ollaan jo havahduttu tarpeeseen luoda suon kaltaisia alueita veden haittojen pienentämiseksi. Eiköhän meidänkin olisi aika toimia samoin?

Kierrätys korvaisi kaivoksia

Maanantai 14.6.2021 klo 14.55 - Mikko Nikinmaa

Tietotekniikan ja akkuteollisuuden tarvitsemista metalleista on tulossa pula, minkä vuoksi kaivoksien tarve kasvaa. Lisäksi erityisesti tietotekniikan tarvitsemien metallien tuotanto on keskittynyt Kiinaan ja akkuteollisuuden tarvitsemien mineraalien louhinnassa käytetään paljon lapsityövoimaa Kongossa, tärkeimmässä tuottajamaassa.

Vaikka uuden metallin louhintaan onkin tarve lisääntyneen metallien käytön vuoksi, suuri osa metallien saatavuudesta voitaisiin varmistaa, mikäli tuotteet pääosin kierrätettäisiin. Ehkä kierrätys tehostuisi, jos kaikkialla maailmassa metallituotteisiin tulisi palautuspantti. Pantilliset pullot ja tölkit palautetaan Suomessa 95-prosenttisesti, joten saman palautusinnon saavuttaminen metallituotteissa kattaisi suuren osan metallitarpeesta. Kosketusnäyttöisten puhelimien palauttamisen ansiosta suuri osa näyttöjen tarvitsemasta metallista tulisi uudelleen käytetyksi.

Kiertotalous tässäkin vähentäisi resurssienkäyttöä, säästäisi ympäristöä ja olisi kestävän kehityksen edellytys. Niinpä meidän tulisi luopua kokonaan nykyisestä ”käytä ja heitä menemään” kulttuurista, mikä on luonnonvaroja tuhlaava, kiertotalouden hyväksi, missä kaikki resurssit käytetään uudelleen niin kauan kuin voidaan.

Kaivokset ja ympäristö

Torstai 1.10.2020 klo 19.34 - Mikko Nikinmaa

Äskettäin on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka entiset kaivokset ovat lopettamisensa jälkeen jääneet tilaan, jossa aiheuttavat vakavia ympäristövaurioita. Vesi ja maaperä saastuvat, jolloin alueella ei kasva juuri mitään. Näitä ongelmia on pidetty nimenomaan entisten kaivosten ongelmana ja on ajateltu, että nykytilassa ääritapaukset pystyttäisiin estämään. Jaa-a, uskokoon ken tahtoo.

Vaikka Suomen kaivoslainsäädäntöä ollaankin uudistamassa lähemmäs muiden eurooppalaisten maiden lainsäädäntöä, lainsäädännön muutokset eivät pysty poistamaan perimmäistä ongelmaa: kaivosyhtiöt ovat pääasiassa ulkomaisessa omistuksessa ja niiden päämääränä on tuottaa voittoa omistajilleen. Tämän takia ne kuluttavat Suomen kaivoksiinsa vain sen verran rahaa kuin on välttämätöntä – eivätkä tietenkään lopetetun kaivoksen ympäristönkunnostustoimet ole ensisijainen kustannuserä omistajien voittoa lisäämässä. Jotta kaivosten ympäristöä pilaava vaikutus voitaisiin kokonaan estää, pitäisi kaivostoiminnan aloittamiseen liittyvien vakuussummien olla nykyiseen verrattuna moninkertaisia. Tällöin ulkomaisessa omistuksessa olevan kaivostoiminnan puolustajat toteavat, että tuskin Suomeen sitten kaivoksia perustettaisiin ja että onhan Suomeen perustettu kaivos paljon eettisemmin toimiva kuin Kongossa oleva.

Jos kuitenkin ajatellaan eettisesti, pitäisi Kongon ja muiden halpamaiden kaivosten toiminnassa vaatia samoja standardeja kuin Suomessa. Tällöin kaivoksista louhittujen metallien ja niistä tehtävien tuotteiden hinta nousisi sille tasolle, mikä vaadittaisiin ympäristöneutraalin kaivosteollisuuteen. Kun lisäksi kaivosten aiheuttamat ympäristöongelmat ovat suuria myös niissä maissa, joiden lainsäädäntö on tiukkaa, metallien hinnan tulisi nousta merkittävästi. Hinnan nousu lisäisi kiinnostusta myös metallien tehokkaaseen kierrätykseen. Esimerkiksi tällä hetkellä kaikkien älylaitteiden kosketusnäyttöjen metalli on huonosti kierrätettyä, mutta jos hinnat nousisivat, kierrätys tehostuisi.

Sitä paitsi miksi kaivosten pitäisi olla yksityisiä ja ulkomaisessa omistuksessa? Eikö itse asiassa voitaisi hyvin perustella sitä, että maankuoren sisällä olevat malmit ovat kansallista omaisuutta? Näin tilanne oli, kun olin lapsi ja Suomi oli köyhä. Jos kaivoksien tuotanto olisi kansallista, myös toiminnan aiheuttamat ympäristöhaitat olisi perusteltua maksaa verorahoista. Näin ei tilanne ole, jos yksityinen yritys ottaa kaivostoiminnan hyödyt, mutta jättää osan haitoista veronmaksajille.

Metsien ja soiden ojitus - suuria haittoja jokieläimille

Sunnuntai 30.9.2018 klo 20.05

Suomessa on paljon metsää ja soita. Varsinkin ennen soita pidettiin vain turhana haittana ja metsänhoidon edistämiseksi ja metsien kasvun lisäämiseksi ajateltiin, että ainut hyvä suo on ojitettu suo. Metsien kasvun nopeuttamiseksi ajateltiin myös, että metsätkin pitäisi ojittaa. Tässä suo- ja metsäojitusten innossa ei lankaan mietitty sitä, minkä vuoksi maassamme on paljon soita ja minkä takia useat metsäpohjatkin ovat kosteita - ja entisen ajattelutavan mukaan tärkeitä ojittaa.

Soiden ja kosteiden metsäpohjien syntysyy ja ansio on se, että ne ottavat satavan veden ja päästävät sen jokiin vain vähitellen. Ne ovat kuin pesusienet toimien luonnollisina tulvien estäjinä sulamisvesien kertyessä ja vapauttaen vettä koko kesän ajan hidastaen viljelysmaiden kuivumista. Sama vesimäärä kulkee ojien kautta jokiin parissa päivässä kuin ojittamattomista soista kuukaudessa. Yksi kevät- ja muiden tulvien suurimmista syistä onkin metsien ja soiden ojitus.

Ojituksien suurimmat haitat eivät kuitenkaan liity siihen, että ojitus lisää tulvia, vaan siihen, että ojituksien tuloksena vesiin pääsee suuria metallimääriä. Jokiveden mukana pääsevät metallimäärät ylittävät kaikkien kauhistelemat Talvivaaran metallipäästöt. Jokien metalli- ennen kaikkea rauta- ja mangaanipitoisuudet ovat niin korkeita, että ne aiheuttavat nahkiaisen likomatojen, raakkujen toukkien ja vaelluskalojen ruskuaispussipoikasten sekä mädin akuuttia kuolevuutta, erityisesti kun ojien vesi on usein hapanta. Tällöin kuoleman aiheuttaa todennäköisimmin se, että eläinten lähiympäristön (kidusten pinnan yms.) veden pH nousee, ja metallit saostuvat aiheuttaen eläinten tukehtumisen. Nahkiaisen osalta tulokset on raportoitu 1997 julkaistussa artikkelissamme Myllynen ym. Ecotoxicology and Environmental Safety 36, 43-48. Metallisaastuminen ja alhaiset pH:t ovat paljon pahempia metsien ja soiden ojituksen aiheuttamia ongelmia kuin ojaveden mukana kulkeutuvat ravinteet, koska suomalainen metsämaaperä on sangen ravinneköyhää.

Talvivaara hovioikeudessa

Tiistai 10.10.2017 klo 14.11 - Mikko Nikinmaa

Hovioikeudessa mietitään nyt, onko Talvivaaran kaivostoiminnan yhteydessä jätetty ympäristö raskauttavalla tavalla huomioonottamatta. Itse asiassa se, että asiaa voidaan edes puida oikeudessa, osoittaa ympäristön huomioonottamisen olevan vähämerkityksistä yhteiskunnassa. Se tilanne, jossa ympäristölle voi tehdä mitä tahansa, eikä kukaan puutu, on ollut taloudellisen hyvinvoinnin yhtenä luomislähtökohtana. Mitään ympäristönäkökohtia tuotannossa ei ole huomioonotettu ennen kuin tuotteita ostavat tahot ovat ruvenneet vaatimaan sitä niihin huomiota. Teollisuusjohdon kanta on aina ollut, että eihän ympäristöasioita voi ottaa huomioon, kun ne heikentävät kilpailukykyä. Tällainen suhtautuminen ei valitettavasti ole rajoittunut vain teollisuusjohtoon, vaan poliitikot ja tavallinen kansa ovat myös mieltäneet, että ympäristönäkökohdat ja teollinen toiminta/kauppa ovat ristiriidassa. Jos "elinkeinoelämän" voitot vähenevät ympäristön huomioonottamisen takia, perinteinen ajatusmalli on ollut, että ympäristönäkökulma jätetään huomiotta ja palataan siihen, kun on varaa.

Tämänkaltaisen ajattelun tulisi muuttua. Ympäristön olisi oltava osa kaikkea taloudellista ajattelua - ei siten, että ympäristöinvestointi tehdään, jos se vaaditaan, vaan siten, että tuotantoa ei aloiteta, jos sen ympäristöhaittoja ei edeltäkäsin pystytä ratkaisemaan. Jos tämä lähtökohta olisi leimallisesti osa kauppatieteiden ja insinöörikoulutusta, ei kaivoksia perustettaisi ennen kuin niihin liittyvät ympäristökysymykset olisi selvitetty ja ratkaistu. 

Kaivostoiminta - miksi valtiollisesta toiminnasta luovuttiin?

Lauantai 15.7.2017 klo 18.05 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi, käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen kaivokset ja metallisulatot olivat valtion yrityksen, pääosin Outokummun, hallussa. Nyt käytännöllisesti katsoen kaikki ovat ulkomaisten yritysten, yleensä suurien kaivosjättien osia. Mielenkiintoista on ollut nähdä, kuinka suurella innolla ylikansalliset kaivosyhtiöt ovat tulleet Suomeen. Ainakin minun mielestäni yhtenä merkittävänä syynä on Suomen kaivoslaki, joka suosii kaivostoimintaa käytännössä kaikkien muiden maankäytön muotojen ohitse. Niin kauan kuin sekä kaivostoiminnan hyödyt että haitat olivat valtiollisia, kaivostoiminta oli yhteiskunnan kannalta neutraalia. Tilanne on toinen nyt, kun hyödyt valuvat ylikansallisten yritysten omistajille ja Suomeen maksetut verot ovat vähäiset verosuunnittelun ansiosta, mutta haitat jäävät lähiympäristöön ja laajemmin suomalaisen yhteiskunnan maksettavaksi. Kun tässä tilanteessa laki on kaivostoiminnalle äärimmäisen edullinen, ei ole ihme, että Suomeen on innokkaita tulijoita.

Perusteeksi sille, että kaivostoiminta on siirtynyt suurille kaivosjäteille, on sanottu, että pienet kotimaiset yritykset eivät pystyisi malmivarantoja hyödyntämään ympäristön huomioonottaen: katsokaa, mitä Talvivaarassa on tapahtunut, sanotaan. Voikin olla niin, että jos yhtiöllä on vain yksi kaivos, se ei pysty riittävän monipuolisesti ottamaan kaikkia kaivostoiminnan piirteitä huomioon, mutta silloin kun yksi valtion yhtiö hoiti pääosaa kaivoksista ja niihin liittyvästä teollisuudesta, ei toiminta tuntunut olevan liian yksipuolista. Nythän tilanne on se, että olemme antaneet suuren osan maasta ulkomaalaiseen hallintaan. Tästä on oltu sangen hiljaa verrattuna siihen elämään, joka nousi siitä mahdollisuudesta, että ulkomaalaiset voisivat ostaa mökkitontteja Suomesta - vaikka myynti onkin säilynyt vähäisenä.

En näe koko kaivostoiminnan yksityistämisessä mitään järkeä. Jos syyksi sanotaan se, että EU vaatii, niin syy on ontuva. EU:n puitteissa meillä on mahdollisuus itse vaikuttaa siihen, mitkä asiat ovat eurooppalaisia ja mitkä eivät. Ja kun kaivosyritykset, jotka Suomessa toimivat ovat kanadalaisia, australialaisia, singaporelaisia ym. ei luulisi olevan mahdotonta löytää yhteisiä päämääriä Euroopan ympäristön suojelemiseksi, jos vain halua olisi. Mutta kun tuntuu siltä, että tällä hetkellä yksityistäminen ajaa yhteiskunnan kannalta järkevien ratkaisujen tekemisen ohi. Paras kokonaisuus olisi mielestäni löydettävissä siten, että mietittäisiin, mitkä asiat tulisi eri syistä säilyttää yhteiskunnallisina, ja mitkä asiat tulevat parhaiten hoidetuiksi yksityisenä yritystoimintana. Kaivosala ei ole sellainen ja kaivoslakia tulisi muuttaa niin, ettei kaivostoiminta olisi muihin maankäytön muotoihin verrattuna etusijalla.

Miksi media ottaa selvästi kantaa vesien kemiallisen kunnostuksen puolesta?

Torstai 25.5.2017 klo 11.48 - Mikko Nikinmaa

On järkyttävää lukea lehdistä, kuinka järviveden kirkastaminen kemikaaleilla on positiivinen ihme. Miksihän asiassa on näin yksipuolinen uutisointi, joka on nimenomaan kemikaalikunnostusta tekevien yritysten toiveiden mukainen. Kaikesta näkee, että ei lainkaan mietitä sitä, ettei kirkas vesi tarkoita mitään muuta kuin sitä, että vedessä ei juuri mikään elä. Tilanne on tämä sekä silloin kun ravinteita on vähän että silloin kun vedessä on riittävästi eliöitä tappavia kemikaaleja. Nyt riemuittavan kaltainen tilanne olisi vähitellen saaatu Suomen järvissä toteutumaan, jos happamoitumisen olisi vain annettu jatkua 1980-luvulla. Vähitellen kaikki pienet järvet olisivat muuttuneet kirkkaiksi, kun niistä kaikki olisi kuollut. Mutta eivät ne niin happamia olisi olleet, ettei niissä olisi voinut uida. Eikä Mikko Alatalonkaan enää tarvitsisi laulaa: "Min'en mee uimaan, kun kalat on vetteen pissanneet." Kun ei olisi kaloja.