Leikitään Legoilla - kestävät isältä pojalle

Keskiviikko 1.4.2020 klo 12:31 - Mikko Nikinmaa

Varmaan meistä jokainen on itse, lapsiensa ja/tai lastenlastensa sekä muiden lapsivieraittensa kanssa leikkinyt Legoilla. Niiden paras puoli on kestävyys, jos sai 1960-luvun alussa muutaman Legopalikan, niin ne ovat nyt samassa kunnossa ja pienet lapsivieraat voivat rakennella niistä torneja samalla tavalla kuin itse teki muutaman vuoden ikäisenä suunnilleen 60 vuotta sitten.

Nyt sitten muovikauhistelun yhteydessä on Legojen kauheus nostettu esiin. Nehän kestävät melkein ikuisesti: satoja vuosia yhtään muuttumatta. Muoviongelma on ongelma, siitä olen samaa mieltä. Mutta on aika eri asia, jos jokin tavara kestää käyttötarkoituksessaan hyvin kuin se, että tarpeetonta muovitavaraa kertyy ympäristöön. Lego.jpg

Mitä paremmin jokin käyttöön tarkoitettu tavara kestää, sen pienempi sen aiheuttama ympäristökuorma on. Toisin sanoen Legopalikka on niin ympäristöystävällinen kuin mikään leikkikalu voi olla. Sillä voivat leikkiä vielä 2500-luvun lapset. Jos Legopalikkaa kauhistellaan, niin yhtälailla pitää kauhistella metallista tehtyjä leikkiautoja, nekin säilyvät sellaisinaan satoja vuosia. Tai miten on keinuhevonen: museoista löytyy keinuhevosia, joita ruhtinaiden lapset käyttivät keskiajalla. Jos Legopalikka on niin paha, niin silloinhan niiden keinuhevostenkin pitäisi olla. Legopalikoiden kamaluus johtuukin niiden materiaalista, ei kestävyydestä sinänsä. Yleensähän kestävyys on hyvä asia, vain Legoissa huono – ne kun ovat sitä kamalaa muovia. Eiköhän olisi syytä muuttaa ajatusmallia. Voisimme aivan hyvin ostaa, myydä ja käyttää 50 vuotta vanhoja Legoja sen sijaan, että ne jäävät varastoon käyttöä vaille ikuisesti. Jos näin tehtäisiin, Legot olisivat mitä parasta kierrätystalouteen sopivaa materiaalia. Kymmenien vuosien käytön jälkeen ne ovat kuin uusia ja kelpaavat käyttöön sellaisenaan. Niiden kierrätyksellä säästettäisiin luonnonvaroja ja voitaisiin toimia sangen kestävästi.

Legot ovat aivan eri asia kuin tarpeeton muoviroska. On ihan turha käyttää muovimukeja ja kertakäyttölusikoita. Muovikassitkin kuluvat pääosin historiaan. Mutta vaikka muovin käyttöön liittyykin paljon turhaa tuotantoa, jonka voisi lopettaa ja käyttää vaihtoehtoisia tuotteita, suurin muoviongelma meillä Suomessa on se, ettemme kierrätä muovia kunnolla. Vain parikymmentä prosenttia muovista pääsee uusiokäyttöön. Toinen suuri ongelma on se, että ympäristöön joutuvasta mikromuovista suurin osa on autonrenkaiden kulumisesta tulevia partikkeleita. Suuri mikromuovien levittäjä ovat myös tupakantumpit; edelleen ihmiset tumppaavat tupakkansa rantahiekkaan. Pesussa keinokuiduista vapautuva mikromuovi on näihin verrattuna paljon vähäisempi ongelma. Nykyiset vedenpuhdistuslaitokset poistavat yli 95 % niihin tulevasta mikromuovista.

Siispä, leikitään Legoilla, ja myydään ja ostetaan niitä tarpeen mukaan koska ne kestävät isältä pojalle. Sen sijaan lopetetaan turhan muovin käyttö ja kierrätetään se, mikä meille tulee.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muovi, ympäristön saastuminen, kierrätys, mikromuovi

Autoilu - miten päästä menneisyyden painolastista kestävään kehitykseen

Sunnuntai 22.9.2019 klo 12:10 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi, menimme kilometrin päähän valtatien varteen odottamaan, että amerikkalainen autokaravaani kulkisi ohitse. Myöhemmin auto ja sen omistaminen leimasivat koko toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven elämää. Ennen muinoin kaikki käyttivät joukkoliikennettä. Olen esimerkiksi käyttänyt bussivuoroa Helsinki-Göteborg. Mutta kun rikastuimme, kaikki ostivat oman auton. Tuulilasista ja Tekniikan Maailmasta luimme autoarvostelut ja kuolasimme, kun katsoimme autonäyttelyistä otettuja kuvia hienoista autouutuuksista. Samaan aikaan kun omasta autosta tuli kaikkien normi, joukkoliikenne kuihtui: missä ennen kulki kolmen eri bussiyhtiön linjoja vähintään puolen tunnin välein, menee nyt yksi bussi aamulla koululaisia vieden ja toinen iltapäivällä koulun loputtua.

Totisesti olemme eläneet yksityisauton aikaa ja se on monessa suhteessa helpottanut elämää: on voinut lähteä ja tulla milloin on halunnut, kaupoista on voinut tuoda hankalasti kuljetettavia ja painavia tavaroita sekä asuinpaikalla ei ole ollut suurtakaan väliä, kun autolla on päässyt tarvittaviin paikkoihin. Mutta perinteisestä yksityisautoilusta on nyt tullut menneisyyden taakka, mikä estää kehitystä ympäristö- ja ilmastoystävällisempään suuntaan.

Oikein hätkähdin, kun luin lauantain Helsingin Sanomia. Lehden lauantai-osiossa on edelleen auto-osa. Ja siinä auto-osassa käsitellään autoa pääasiassa auton ostamiseen liittyvästä näkökulmasta. Tietysti voidaan väittää, että auto-osa on tärkeä tuomaan sähköautoja ym. tulevaisuuden ratkaisuja esiin, mutta koko lähtökohta yksityisautoilun ihailusta on kestävän kehityksen kannalta väärä. Autojen haitat eivät nimittäin rajoitu päästöihin, joiden merkityksestä voidaan kiistellä, vaan niihin liittyy kolme täysin käyttövoimasta riippumatonta ongelmaa.

Ensinnäkin maankäyttö – tiet vaativat paljon tilaa, sitä enemmän mitä enemmän autoja teillä liikkuu. Eurooppalaisissa kaupungeissa on usein tiiviit keskukset – ne kun rakennettiin ennen autojen aikakautta, mutta amerikkalaisissa kaupungeissa, jotka on rakennettu autoilun ehdoilla, voi olla mahdotonta päästä haluamaansa paikkaan ilman autoa. Eivätkä autojen aiheuttamat maankäytön ongelmat rajoitu vain kaupunkeihin, vaan maailmanlaajuisesti tiet vievät merkittävän osan muihin tarkoituksiin soveltuvasta maasta. Teiden ja autoliikennettä helpottavien muiden ratkaisujen aiheuttamia kustannuksiakaan ei voi vähätellä. Parasta aikaa pohditaan taas sitä, pitäisikö Helsingin alitse tehdä tunneli helpottamaan autojen kulkua. Kustannusarvio liikkuu tällä hetkellä 1-2 miljardissa eurossa. Tarvetta rakentamiselle ei olisi, jos autojen määrä Helsingin kaduilla rupeaisi vähenemään, mikä olisi kestävän kehityksen kannalta toivottava suuntaus. Keskustatunneli edustaa siis menneisyyden ajattelutapaa.

Toiseksikin mikromuovi. Autojen renkaista irtoavat partikkelit ovIMG_20170803_0065_NEW.jpgat suurin mikromuovien lähde Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Irtoavien partikkelien määrä riippuu pelkästään autojen määrästä käyttövoimasta riippumatta. Viime vuosina on puhuttu vain nastarenkaiden aiheuttamasta asfalttipölyn lisääntymistä, mutta renkaiden kuluessa vapautuvat pienpartikkelit ovat lisääntyvän autokannan vääjäämätön seuraus.

Kolmanneksi, edelleenkään ei ole keksitty asfalttia parempaa teiden päällystettä. Näin ollen teiden pinnoitus perustuu suurelta osin öljyn käyttöön. Vaikka teiden asfaltin hiilidioksidipäästöt ovatkin mitättömät, minun on hankala nähdä, että asfaltissa olevien painavien fraktioiden lisäksi muut öljyfraktiot jätettäisiin käyttämättä.

Kun auton omistaminen ja yksityisautoilu on siis menneisyyden lumia, mitä sitten tilalle? Taajamien välinen liikenne onnistuisi suurelta osin raideliikenteenä. Koska ihmisten matkanpää on usein taajamien ulkopuolella, tulisi junaterminaaleissa olla kaupunkipyöriin verrattava kaupunkiautojen noutopiste. Niistä ihmiset voisivat ottaa auton tarpeisiinsa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Ne ihmiset, jotka tarvitsevat autoa jatkuvasti ja asuvat haja-asutusalueella, voisivat edelleen hankkia yksityisauton – erityislupien hallinta ei voi olla mahdotonta, tehdäänhän tämä jo nyt, kun vammaiset saavat autoveron palautuksen. Jos ajattelee Helsingin osalta, niin keskustatunnelin kustannuksia paljon pienemmällä rahamäärällä saisi käyttöön 5000 kaupunkiautoa. Kun nämä olisivat asukkaiden käytössä tarvittaessa, niin veikkaanpa, että suuri joukko helsinkiläisistä luopuisi auton omistuksesta ja yhtenä tuloksena olisi autoilusta aiheutuvien haittojen ja kustannusten merkittävä väheneminen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, mikromuovit, yksityisauto, joukkoliikenne

Ympäristöongelmat - valituksesta ratkaisuihin

Tiistai 30.1.2018 klo 16:13 - Mikko Nikinmaa

Eilen tuli hyvä MOT ohjelma muovien  mahdollisesti aiheuttamista ongelmista erityisesti vesiympäristössä, mutta...Ei paljon auta jos aina vain valitetaan, mitkä ongelmat ovat. Itse asiassahan suurinpaan osaan ympäristöongelmista olisi yksinkertainen ratkaisu. Niitä ei olisi, jos ihmispopulaatio olisi alle yhden miljardin kahdeksan miljardin sijasta. Kun kuitenkaan seitsemän miljardin ihmisen tappaminen ei ole eettisesti yksinkertaista, pitäisi mielestäni kaikissa ympäristöä käsittelevissä ohjelmissa jo olla askelmerkit tulevaisuuteen: mitä meidän pitäisi tehdä, jotta ongelma pienenisi - ilman että ihmisiä pitäisi tappaa. Kuka saisi säilyä hengissä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristösaasteet, ilmastonmuutos, mikromuovit