Kestävä kehitys edellyttää väestön pienemistä eikä sillä ole pitkäaikaisia kustannuksia

Maanantai 18.1.2021 klo 20:15 - Mikko Nikinmaa

Väestön kasvun arvellaan olevan loppumassa. Maksimissaan maapallon väestömäärän arvellaan jäävän alle kymmenen miljardin. Väestön kasvun loppumisesta on jo ruvettu olemaan huolissaan, kun taloudellinen kasvu kärsii, tulee kestävyysvajetta, työperäinen maahanmuutto rupeaa olemaan ongelma jne. Mitään näistä väitteistä ei ole kuitenkaan osoitettu oikeiksi. Ne kaikki perustuvat vain siihen ajatukseen, että rajaton kasvu on mahdollista. Sitähän se ei suinkaan ole. Maapallon pinta-ala, saasteiden sieto, ihmismäärän sieto, luonnonvarojen määrä yms. ovat kaikki rajallisia. Lisäksi kaikki väitteet siitä, että väestönkasvun loppuminen tai jopa väestön väheneminen aiheuttaisi ongelmia, perustuvat vain siihen ajatukseen, että ilman kasvua seuraa tuho.

Tosiasiahan on, että maapallon kantokyky on alle 5 miljardia ihmistä. Jotkut arviot ovat tätäkin paljon alhaisempia, puhutaan vain 1-2 miljardista. Kestävän kehityksen mahdollistava ihmismäärä riippuu pääasiassa siitä, mikä kulutustaso ihmiskunnalle hyväksytään. Jos kaikkien haluttaisiin saavuttavan USA:n kulutustason, maapallolle ei mahtuisi juuri yhtä miljardia ihmistä enemmän. Jos taas kaikkien kulutustaso jäädytettäisiin nykyiseksi, maapallolla voisi olla viisi miljardia ihmistä. Tämä olisi kuitenkin äärimmäisen epäoikeudenmukaista: me pohjoiseurooppalaiset kylpisimme rikkauksissamme eivätkä köyhät maat saisi rikastua lainkaan. Todennäköisesti kelvollinen väestömäärä olisi 2-3 miljardin tasolla eli jokseenkin sama kuin 1950-1960-luvuilla mutta vain kolmannes nykyisestä.

Suuri joukko eri indikaattoreita osoittaa, että ihmismäärän vähentymisen tarve on suuri. Ensimmäisenä on tietysti ilmastonmuutos. Vaikka se on suurelta osin estettävissä teknisen kehityksen avulla, lisääntyvän ja toivottavasti myös rikastuvan ihmismäärän tarpeet yksilöä kohti lisääntyvät niin, että vaikka hiilidioksidijalanjälki Euroopassa on pienentynyt jo muutaman kymmentä vuotta, maapallon kokonaishiilijalanjälki on kasvanut. Toinen ongelma on luonnonvarojen käyttö. Rikkaat valtiot käyttävät niitä niin paljon, että tarvittaisiin kolmen maapallon koko, jotta luonnonvaroja olisi riittävästi nykyiselle kulutukselle. Tätäkin ongelmaa voidaan pienentää, muttei kokonaan poistaa, kiertotaloutta lisäämällä. Kaikkein suurimmat syyt siihen, että ihmismäärän on vähennyttävä ovat toisaalta ruuantuotanto ja maankäyttö ja toisaalta ympäristön saastuminen. Nämä liittyvät tiukasti toisiinsa.

Kaikkien maapallon maiden viljavuus on vähentynyt huimasti viime vuosikymmenien aikana. Tehomaatalous on pystynyt pitämään viljavuuden vähentymisen aisoissa lannoitteiden ja tuholaismyrkkyjen käyttöä lisäämällä. Viime aikojen havainnot ovat kuitenkin osoittaneet, että nämä keinot ovat tulleet tiensä päähän. Tuholaismyrkkyjen käyttö on ruvennut vähentämään pölyttäjien määrää, minkä seurauksena myrkkyjen käytön lisääminen vähentäisikin satoja eikä päinvastoin. Lisäksi lannoitus lisää vesistöihin joutuvia ravinteita, minkä tuloksena haitalliset sinileväkukinnat lisääntyvät. Jos ihmismäärä ei pienene ja maan viljavuus heikkenee, joudutaan entistä enemmän maata raivaamaan ihmisen käyttöön. Tämä aiheuttaa elämänkirjon kadon: jo nyt on arvioitu, että ihmisen aiheuttama kuudes sukupuuttoaalto ajaa sadassa vuodessa sukupuuttoon saman lajimäärän kuin aikaisemmin on hävinnyt yli 10000 vuodessa. Ja tämä ei ole edes ainut ongelma: luonnonvaraiset eläimet joutuvat yhä useammin kosketuksiin ihmisen kanssa, minkä seurauksena eläimistä ihmiseen siirtyvien virusten todennäköisyys kasvaa. Nykyistä koronaviruspandemiaa on edeltänyt alati tiivistyvällä tahdilla eläimistä ihmisiin siirtyviä mikro-organismeja. Ympäristön saastuminen liittyy suoraan maankäyttöön, viljavuuteen ja elämänkirjoon. Saasteet tappavat niin vedessä kuin maalla. On pelätty, että jopa puolet vesien kalalajeista kuolee tällä vuosisadalla sukupuuttoon osittain liikakalastuksen ja osittain vesien saasteiden vuoksi.

Väestön onkin yllä mainituista syistä ruvettava vähenemään. Aina kun väestön vähenemisestä puhutaan, sitä kauhistellaan, kun väestöstä entistä suurempi osa on hetken vanhoja. Mutta eihän väestöpyramidin epätasapaino ole pysyvä. Jos lapsimäärä laskee tietylle tasolle ja säilyy sillä, vanhusväestön kohonnut osuus kestää vain sen sukupolven, jossa on syntynyt paljon lapsia. Kun nämä vanhenevat, heidän osuutensa eli vanhusväestön osuus on korkea. Kun pienen lapsiluvun lapset vanhenevat, väestöpyramidi tulee taas normaaliksi. Tähän kuluu vain yksi sukupolvi, minkä jälkeen vanhusväestön osuus on taas vähentynyt. Vanhusväestön tilapäisen kasvun kustannukset pystyttäisiin kattamaan niillä menojen vähennyksellä, jotka lastenhoidossa ja kouluissa saadaan lapsien määrän vähentymisen takia. Moni eläkeläinen jatkaisi toisaalta mielellään työuraansa. Ja sitten kun suuren lapsimäärän sukupolvi kuolee, vanhustenhoidon kustannukset taas pienenevät.

Koska väestön pieneminen on välttämätöntä kestävälle kehitykselle ja koska, toisin kuin väitetään, lapsiluvun pieneneminen ei aiheuta pysyviä ongelmia, voidaan väestön pienemiseen pyrkiä maailmanlaajuisesti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: väestön kasvu, kestävä kehitys, kestävyysvaje

Kohti kestävää kehitystä - kasvuajattelusta utopiaan

Keskiviikko 26.6.2019 klo 19:49

Tähän asti on väestön ja taloudellista kasvua pidetty välttämättöminä, jotta asiat eivät mene huonompaan suuntaan. Näin ympäristöihmisenä se vain tuntuu mahdottomalta: maapallolla on rajat, ja ympäristön kestokyvyn ylittämisen näkee ilmastomuutoksena, biodiversiteettikatona, maatalousmaan viljavuuden heikkenemisenä, muovisaasteena jne…Tulee mieleen, että miksi se ei riitä, että asiat olisivat ennallaan? Jopa kaikki populistit haikailevat menneeseen kulta-aikaan, jolloin kaikki oli paremmin kuin nyt, vaikka bruttokansantuote oli monta kertaa pienempi kuin tällä hetkellä.

Kun joku uskaltaa sanoa, että eikä pienemmillä tuloilla ja vähemmällä kulutuksella tulisi toimeen, hänet tyrmätään heti. Miksi? Eikö kasvun kaipaaminen ole vain sopimuskysymys? Jos mittareina käyttäisi muita tekijöitä kuin bruttokansantuotetta tai käytettävissä olevia tuloja, moni asia voisi muuttua. Minusta periaatteellisen lähtökohdan pitäisi olla, että muutokset ovat ympäristön kannalta vähintään neutraaleja tai nykytilanteessa, kun maapalloa käytetään yli sen kantokyvyn, ympäristön tilaa parantavia. Jos tämä olisi lähtökohtana, kilpailun sijaan voisi tulla vaikkapa toisista välittäminen, kiireen sijaan asioiden pohtiminen ym. Aivan ilmiselvästi entisiin aikoihin haikailun yhtenä syynä on ollut se, että vaikka ennen työtä joutuikin tekemään paljon, nykyhetken kaltaista kiirettä ja kilpailua ei silloin ollut.

Kiireen ja kilpailun sijaan ympäristön kannalta kelvollisin elämänmuoto olisi sellainen, jossa ihmiset toteaisivat asioiden olevan riittävän hyvin – downshifting ja hyggligt olisivat IMG_20170811_0002.jpgpäämääriä meillä teollisuusmaissa. Kasvun tavoittelu ei ole pienentänyt taloudellista eriarvoisuutta maiden sisällä ja maapallon eri osien välillä, vaikka syyksi taloudellisen kasvun tarpeelle on politiikassa aina tuotu esiin se, että vain näin voidaan nostaa ihmisiä pois köyhyydestä. Tuloerojen pienentämisen voisikin toivoa olevan yhtenä päämääränä kasvun sijaan. Muutamien Amerikan rikkaiden esiinmarssi omaisuutensa verottamiseksi onkin tässä ahneuden ja oman edun tavoittelun kyllästämässä ilmapiirissä tervetullut tapahtuma.

Ympäristön kannalta hyvä elämänmuoto ei suinkaan olisi stagnaatio. Paremminkin vähentynyt kiire ja kilpailu lisäisi mielestäni todella uusien ajatuksien ja keksintöjen synnyn. Sen sijaan, että jähmetyttäisiin paikalleen, voitaisiin löytää uusia näkökulmia nykyistä humaanimpaan elämään. Kasvuideologiahan on mielestäni pahimmanlaatuista stagnaatiota: mitään muuta vaihtoehtoa kuin kasvu suunnilleen hinnalla millä hyvänsä ei ole. Kaikkein tärkeintä ympäristön kannalta kestävälle kehitykselle on, että uusi ajattelu syntyy ihmisistä itsestään. Pakolla ei saada humaania yhteiskuntaa syntymään. Ei voida myöskään ajatella, että ympäristöystävällinen yhteiskunta olisi keskusjohtoinen. Neuvosto”kommunismin” kaatuminen oli hyvä esimerkki siitä, kuinka keskusjohtoinen pakko on huono tie humaaniin yhteiskuntaan. Kestävän kehityksen yhteiskunnat olisivat parhaimmillaan monimuotoisia ja erilaisia eri puolilla maapalloa. Ympäristöstä huolehtiminen kannustaisi yksilöllisyyteen – pienet kyläyhteisöt, joissa kaikilla oli hyväksytty paikkansa, mutta joissa myös hyväksyttiin ihmisten erot, olivat ehkä lähimpänä toivottavasti tulevaisuudessa häämöttäviä yhteiskuntia. Mutta tärkeää on päästä tilanteeseen, jossa muukalainen ei ole uhka vaan ystävä.

Kasvuideologian muuttuminen ympäristön huomioon ottavaksi ideologiaksi on tie utopiaan, jossa maapallon ihmiset voivat elää riittävän hyvin – kukin omine vahvuuksineen. Eiköhän tämä ole paljon parempi melkein kaikille kuin nykyinen ahneutta ja itsekeskeisyyttä suosiva lähtökohta. Jos ympäristökatastrofin uhka tuo humaanin yhteiskunnan nykyisen tilalle, uhka onkin mahdollisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: taloudellinen kasvu, kestävä keitys, ilmastonmuutos, väestön kasvu