Haminan akkutehtaan jätevedet - ympäristöuhkako?

Tiistai 27.2.2024 klo 17.48 - Mikko Nikinmaa

Kun lapsena 1960-luvulla olin ongella Haminan lähiseudun vesillä, Suomenlahti oli aika puhdas. Vesi oli kirkasta ja rantakivet paljaita. Rakkoleväkin – tai nykyisin rakkohauru - voi hyvin. Sitten tilanne alkoi huonota: silloisen Leningradin, nykyisen Pietarin miljoonien ihmisten jätevedet laskettiin koko ajan lähes puhdistamattomina Suomenlahteen. Lisäksi Leningradin alueella oli lannoiteteollisuutta, jonka rehevöittävät jätevedet myös virtasivat mereen.  Niinhän oli laita jo 1960-luvulla, mutta pitkään rehevöittävää ainesta sai tulla mereen ilman näkyvää muutosta, kunnes kamelin selkäranka katkesi. Vesi alkoi sangen nopeasti sameta, rantakivet ja kalliot limoittua ja rakkolevät kadota. Itäisen Suomenlahden tilanne näytti kuitenkin muuttuvan parempaan suuntaan, kun Pietariin saatiin vedenpuhdistuslaitoksia ja lannoitetehtaiden jätevesipäästöt vähennetyksi.

Auvoinen tilanne on kuitenkin saanut uudet haasteet. Karjalan kannakselle on rakennettu öljysatama, jonka kautta suuri osa venäläisestä öljystä kulkee maailmanmarkkinoille. Kun Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsimaiset vakuutusyhtiöt eivät vakuuta venäläistä öljyä kuljettavia laivoja, läntiset hyväkuntoiset tankkerit eivät ole käytettävissä. Sen sijaan öljy kulkee hankalissa olosuhteissa, talvella jäissä, pitkin matalia reittejä. Öljyonnettomuuksien riski onkin kasvanut huimasti, eikä Venäjä varmaan pidä kiirettä onnettomuuden raportoinnissa epäystävällisille Suomelle, Ruotsille ja Virolle.

Öljyvahingon mahdollisuus olisi yksiselitteisesi Venäjän syy, mutta Suomen oma toiminta aiheuttaa vakavan saastumisriskin Haminan lähivesille. Haminaan on tulossa suuri akkutehdas. Se sai juuri jäteveden päästöluvan: jätevettä ei tarvitse puhdistaa, vaan suuri määrä sulfaattia ja jonkin verran metalleja kuten mangaani, koboltti ja alumiini saa päästä mereen. Tietysti Kaakonkulma, josta puunjalostusteollisuus on kaikonnut, tarvitsee uutta teollisuutta, mutta pitääkö sen saamiseksi unohtaa ympäristönäkökulma?

Puhuttaessa sulfaattipäästöistä, päätöksen puoltajat toteavat, että merivedessähän on luontaisesti sulfaattia. Näin tietysti onkin, mutta itäisen Suomenlahden vesi on kaukana merivedestä. Sen suolapitoisuus on niin alhainen, että suunnilleen kaikki merieliöt kuolisivat siinä. Kysymykseksi tuleekin, onko sulfaattipitoisuus niin korkea, että se häiritsee makean veden eläinten toimintoja kuten Talvivaaran vaikutuspiirissä lienee käynyt. Sulfaatti on myös tärkeä rehevöitymisen aiheuttaja ja kun Haminan ympäristön vedet ovat edelleen toipumassa aiemmasta rehevöitymisestä, uusi kemikaalikuorma voi jälleen katkaista kamelin selkärangan. Lisäksi on mielenkiintoista, että Harjavaltaan suunniteltu akkutehdas ei saanut ympäristölupaa juuri sulfaattipäästöjensä vuoksi ja että Ruotsissa vastaavanlainen akkutehdas poistaa sulfaatin jätevedestään.

Käyty keskustelu on rajoittunut jokseenkin täysin sulfaattipäästöihin. Mutta vaikka metalleista otetaan 99 % talteen, ne voivat hyvinkin olla vesieläinten toimeentuloa rajoittava tekijä. Muistan hyvin muinaisten aikojen Selkämeren silmättömät silakat, jotka johtuivat metallipäästöistä Porin Vuorikemian tehtaalta. Ongelma pystyttiin korjaamaan vedenpuhdistamon ansiosta. Toivottavasti samankaltaisen haitan esiintymisen mahdollisuus on varmasti pystytty Haminan akkutehtaan päästösuunnitelmissa estämään. Vai kohtaammeko nytkin ei-toivotun yllätyksen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, metallit

Lyhyt Simpunpäästöoppi 17

Lauantai 20.1.2024 klo 18.41 - Mikko Nikinmaa

Kolmipiikkejä on sekä valtamerien suolapitoisuudessa, meriveden ja makean veden väliä vaeltavina, murtovedessä että makeassa vedessä. Useimmat Suomen- ja Pohjanlahden kaloista ovat tästä poikkeavasti oikeastaan makean veden kaloja, jotka pystyvät elämään murtovedessä niin kauan kuin veden suolapitoisuus on alhaisempi kuin niiden suolapitoisuus. Merikaloista poiketen niille ei ole kehittynyt mekanismeja, joiden avulla ne saisivat ylläpidetyksi suola- ja vesitasapainonsa, kun veden suolapitoisuus kasvaa yli 0,8-0,9 prosentin. Tästä säännöstä poikkeavat ankerias, lohi, meritaimen, jotkut nahkiaislajit ja jotkut kolmipiikkikannat, joiden poikas- ja syönnösvaiheet kasvavat eri suolapitoisuuksissa. Ankeriaan poikaset vaeltavat merivedessä tuhansia kilometrejä kasvupaikkojaan kohti. Ankeriaat elävät sitten makeassa vedessä, kunnes saavuttavat sukukypsyyden ja lisääntyminen Sargassomeressä kutsuu. Ankeriasta kutsutaan tämän vuoksi katadromiseksi lajiksi. Kaikki muut Suomen vaeltavat lajit ovat anadromisia, niiden poikaset kuoriutuvat ja kasvavat aluksi joissa, kunnes lähtevät syönnösvaellukselleen Itämereen. Lohikalojen muutosta jokipoikasesta merivaiheeseen sanotaan smolttiutumiseksi.

Makean veden kaloilta kuluu suunnilleen 15 % niiden käyttämästä energiasta vesi- ja suolatasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon). Kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön suolapitoisuus nousee lähemmäs ruumiinnesteiden suolapitoisuutta. Näin säästynyt energia voidaan käyttää kasvuun. Tämän vuoksi ahvenet ja särjet, joita järvistä ongella sai, olivat paljon pienempiä kuin mihin oli Suomenlahdella kalastaneena tottunut.  Samasta syystä kirjolohen merikasvatus nousi suureen suosioon. Poikaset kasvatettiin smoltiksi asti sisävesien kalanviljelylaitoksissa ja siirrettiin nopeamman kasvun saavuttamiseksi verkkokasseihin merellä. Näin saatiin syöntikokoista kalaa selvästi nopeammin kuin sisävesien kalanviljelylaitoksilta.

Merikalat puolestaan eivät pysty estämään suolan valumista ympäröivään veteen ja veden virtausta elimistöön, jos veden suolapitoisuus laskee alle ruumiinnesteiden suolapitoisuuden. Nekin kuluttavat energiaa osmoregulaatioon, pitääkseen suolapitoisuutensa alhaisempana kuin ympäröivän veden. Tässäkin tapauksessa vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön ja eläimen ruumiinnesteiden välinen suolapitoisuuden ero murtovedessä pienenee. Merikalat eivät kuitenkaan kasva murtovedessä nopeammin kuin merivedessä, vaan jäävät useimmiten paljon pienemmiksi kuin valtamerissä asuvat sukulaisensa. Esimerkiksi silakka on paljon suuremman sillin murtovesiympäristöön sopeutunut alalaji. Tähän on syynä se, että niiden ravintoeliöt eivät selviä murtovedessä. Sen vuoksi merikalojen energiansaanti häiriintyy ja ne eivät pysty lisääntymään suolapitoisuuden laskiessa.

Ja jos katsotaan Itämeren alueen suolapitoisuuksia, sekä Suomen- että Pohjanlahden suolapitoisuus on kauttaaltaan alempi kuin eläinten ruumiinnesteiden. Myös Saaristomeren ja Ahvenanmeren suolapitoisuus on tälläkin hetkellä korkeimmillaan sama kuin eläinten. Kun vielä makean veden valuma Itämereen on suurempi kuin meriveden tulo Itämeren altaaseen ja haihtuminen yhteensä, on Itämeri muuttumassa koko ajan merikaloille epäedullisemmaksi ympäristöksi. Ilmastonmuutos kiihdyttää Itämeren suolapitoisuuden laskua, kun sen arvellaan lisäävän sateita Itämeren valuma-alueella ja sitä kautta makean veden valumista mereen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: katadromia, anadromia, murtovesi, merikala, ilmastonmuutos, osmoregulaatio, kalanviljely

Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, suolapulssi, ympäristömyrkyt, PCB, hapenpuute, TBT, sisäinen kuormitus

Hyvää vesipäivää!

Keskiviikko 22.3.2023 klo 18.58 - Mikko Nikinmaa

Elämä perustuu veteen. Kaikkien eliöiden vesipitoisuus on niiden aktiivisen elämän aikana yli puolet, yleensä 60-70 %. Vain siemenet ja lepoitiöt sekä joidenkin eläinten lepomuodot sisältävät tätä vähemmän vettä – 10-20 %. Mutta siemenetkin rupeavat itämään muuttuen aktiivisiksi kasveiksi vasta kun ne saavat riittävästi vettä. Veden määrä on yksi eläinsolujen tarkimmin säädellyistä muuttujista. Esimerkiksi ihminen selviää hengissä useita viikkoja ilman ruokaa, mutta vain muutamia päiviä ilman vettä.

Yksi veden ominaisuuksista on välttämätöntä sille, että elämä on mahdollista alueilla, joilla on talviaikaan pakkasta. Kuten kaikki tietävät, vesi jäätyy nollassa Celsiusasteessa. Yleensä aineiden tiheys kasvaa kaasusta nesteeseen ja edelleen kiinteään aineeseen. Jos vedenkin osalta olisi näin, painuisi jää pohjaan ja pakkasten vaikutuksesta kaikkien pakkasalueiden vedet muuttuisivat kokonaan jääksi – eivätkä vesikasvit tai -eläimet pystyisi elämään. Mutta vesi on tiheimmillään neljässä asteessa, minkä takia jää syntyy vesien pinnalle ja vesikasvit ja -eläimet voivat elää talvensa kylmässä nesteessä.

Kylmillä alueilla ei juuri koskaan ole liian kuivaa. Sen sijaan lämpötilan noustessa haihtuminen usein ylittää sadannan. Ilmastonmuutoksen myötä kuivat kaudet eri puolilla maapalloa ovat lisääntyneet, minkä seurauksena maataloussadot ovat viime vuosina ruvenneet pienenemään. Pitkään jatkunut nälänhädän pieneneminen onkin 2010-luvun alusta loppunut ja ruvennut taas kasvamaan. Sitten kun sateita tulee, vesi valuu kuivan maan läpi nopeasti. Tämän vuoksi kuiva maa ei ehdi kostua riittävästi kasvien kasvun kannalta.

Vaikka maalla onkin liian vähän vettä, maapallo on sininen planeetta, jonka pinta-alasta melkein kolme neljännestä on meren peitossa. Merien merkitys jopa ilmastonmuutoksen rajoittamisessa on huima. Lähes puolet maapallon hiilidioksidin kulutuksesta ja hapen tuotannosta on merien levien tekemää. Merien saastuminen on vähentänyt merien fotosynteesiä suunnilleen 10 %.

Niinpä, vesi on elämän perusta. Siitä huolimatta veden saatavuuteen ja vesien saastumiseen on suhtauduttu vähätellen. Usein jokia on käytetty viemäreinä ja jätteet on pumpattu pois silmistä putkia pitkin mereen. Vesipäivän tulisikin nousta tärkeäksi päiväksi muistuttamaan meitä veden merkityksestä

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, kuivuus, vesien saastuminen, maatalous, vesitasapaino

Syö silakkaa - Itämeri on paljon puhtaampi kuin 30 vuotta sitten

Perjantai 3.2.2023 klo 13.36 - Mikko Nikinmaa

Muistan kun pääministeri Harri Holkeri sanoi vuonna 1990, että suomalaisten pitäisi syödä silakkaa sisäfileen sijaan. Silloin oli jo alkanut pitkäkestoinen lama ja tuskin suurin osa suomalaisista olisi voinut sisäfilettä usein ostaakaan niin että palkka olisi riittänyt poikkeuksena tietysti pääministeri ja muut isotuloiset. Mutta tuohon aikaan silakassa oli aivan toisenlainen ongelma, joka tuli esiin Suomen liityttyä EU:hun vuosikymmenen puolivälissä. EU oli säätänyt raja-arvot elintarvikkeiden sisältämille ympäristömyrkyille. Näiden joukossa oli dioksiinien enimmäismäärä kilossa. Tämän raja-arvon silakka ylitti kirkkaasti. Sitä ei olisi siis saanut myydä elintarvikkeena ilman erivapautta. Suomi ja Ruotsi hakivat tällaisen erivapauden, EU-maista kun Itämeren silakkaa syötiin käytännössä vain näissä kahdessa maassa.

Dioksiinit ovat rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niitä on syntynyt jätteenpoltossa, paperin ja sellun kloorivalkaisussa sekä sahateollisuudessa puun sinistymisen estoon käytettyjen kloorifenolien valmistuksessa ja käytössä. Kun erityisesti Suomen vaurastuminen perustui metsäteollisuuteen ja sen jätevedet laskivat Itämereen (myös Ruotsista ja Neuvostoliitosta) melkein puhdistamattomina vielä 1970-luvulla, ei ole ihme, että Itämeren kalojen dioksiinipitoisuudet nousivat äärimmäisen korkeiksi. Tilanne oli pahimmillaan1980-luvun alussa, minkä jälkeen kloorivalkaisusta luovuttiin ja niin teollisuuden kuin asutuksen jätevesien puhdistus parani huimasti.

Silakka ja lohikalat ovat hyvin rasvaisia. Tämän vuoksi niihin kertyy paljon rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niiden dioksiinipitoisuuden muutoksia voidaankin pitää hyvänä mittarina rasvaliukoisten ympäristömyrkkyjen kuorman muutoksista Itämeren eliöille. Sen jälkeen kun kloorivalkaisusta luovuttiin ja jätevesien puhdistus parantui, dioksiinien pitoisuudet silakassa ovat pienentyneet suunnilleen kymmenenteen osaan siitä, mitä olivat korkeimmillaan. Silakan dioksiinipitoisuus alittaa nykyisin EU:n raja-arvon ja sitä voi sen takia syödä miten haluaa.

Vaikka dioksiinit ja muut rasvaliukoiset ympäristömyrkyt eivät enää näytäkään olevan silakan ongelma, lajin kanta on taantuva. Itämeren suolapitoisuus laskee jatkuvasti, sillä makean veden valuma ylittää Atlantilta tulevien suolaisen veden pulssien tilavuuden. Tämän seurauksena silakan tärkeimpien saaliseläimien kannat ovat romahtaneet ja sen pitää käyttää enemmän energiaa vesi- ja suolatasapainonsa säätelyyn. Molemmat tekijät vaikuttavat siihen, että Itämeren silakkakantojen kokonaispainon arvellaan pienenneen puoleen siitä, mitä se oli 1960-luvulla. Kaloja on vähemmän ja ne ovat pienempiä ja laihempia, vaikka eivät ole keskimäärin aiempaa nuorempia. Sinänsä silakan pieneneminen suolapitoisuuden laskiessa ei ole yllätys. Sehän on paljon isomman kalan, sillin, alalaji, joka on sopeutunut elämään murtovedessä.

Mutta, silakka on hyvänmakuinen. Eipä paljon parempaa ruokaa voi keksiä kuin perunamuusi ja savusilakat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dioksiini, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen, metsäteollisuus

Vesi - elämän ehto

Tiistai 26.4.2022 klo 16.17 - Mikko Nikinmaa

Kaikki elävä on pääosin vettä. Elävien solujen vesipitoisuus on 60-75 %. Vähän vettä (muutama prosentti) on vain lepoitiöissä ja siemenissä. Ne voivat herätä henkiin jopa vuosikymmenien tai vuosisatojen jälkeen, kun saavat vettä. Kasvien siemenet itävät – eli muuttuvat eläviksi – kun kevät koittaa, lumi sulaa kostuttaen maan ja aurinko lämmittää. Kuten Pursiainen, Lajunen, Hohtola ja Peltomäki kirjoittivat Docendon 2014 kirjassaan, kaiken takana onkin vesi.

Nykymuotoista elämää ei voisi olla ilman vettä. Siksi ihmisenkin vesitasapainon säätely on tarkempaa kuin minkään muun elintoiminnon, ja syystäkin. Meidän tapauksessamme jo alle 10 %:n vesipitoisuuden lasku n. 60 %:iin painostamme aiheuttaisi kuoleman. Onneksi munuaisemme ovat tehokkaat ja pystyvät säätelemään eritettävän veden määrää puolesta pariinkymmeneen litraan vuorokaudessa. Munuaisten teho ei kuitenkaan riitä, jos ihminen joutuu olemaan pitkään kuivassa ja kuumassa, jos juomaveden määrä on riittämätön. Tällainen tilanne on ilmastonmuutoksen myötä tullut jokapäiväiseksi eri puolilla maapalloa. Jo tällä hetkellä arvellaan veden riittämättömyyden aiheuttavan jopa useiden miljoonien ihmisten kuoleman vuodessa. Suoranainen veden riittämättömyys ei ole kuitenkaan ainut maapallon vesivaroihin liittyvä ongelma.

Avaruudesta katsoenhan maapallo on sininen planeetta. Yli 70 % sen pinta-alasta on vesistöjä. Tästä vedestä on kuitenkin vain prosentin verran eläinten juomavedeksi sopivaa makeaa vettä. Lisäksi makea vesi jakautuu niin, että sen saatavuus on hyvä alueilla, joissa ihmisiä ja eläimiä on vähän ja huono siellä, missä heitä on paljon. Vesistöihin on perinteisesti suhtauduttu niin, että sinne on voinut kaataa kaikki jätteet ja kalastaa meret tyhjiksi.

Valitettavasti mentaliteetti, joka hyödyntää meriä kestämättömästi, on edelleen voimissaan. ”Sininen talous” käyttäisi meriä aikaisempaa intensiivisemmin. Vaikka rannikkoalustojen öljynporaus loppuisikin, uudeksi vaaraksi on nousemassa kaivostoiminta merenpohjassa. Meren pohjista on nimittäin löydetty lähes puhtaita metalliaihioita, joita suunnitellaan hyödynnettäviksi. Toisena suunnitelmana on, että vesiviljelyllä tuotettaisiin lisääntyvä osa ihmisen proteiinitarpeesta. Siinä ei oteta huomioon, että nykymuotoinen vesiviljely ei vähennä kalastusta, vaan vähäarvoinen kala syötetään rehuina varakkaiden ihmisten suosimille kaloille. Ja liikakalastus jatkuu entiseen malliin.

Meriä voisi kyllä hyödyntää, mutta se pitäisi tehdä kestävästi. Jätteiden päästö sinne tulisi lopettaa. Kalanviljelyssä pitäisi siirtyä kasvipohjaista rehua käyttäviin lajeihin. Leviä voisi ruveta viljelemään enenevässä määrin – ne voisivat muodostaa merkittävän hiilidioksidinielun. Kaiken kaikkiaan merien hyödyntämisen pitäisi toimia maailmanlaajuisena yhteistyönä, koska suurin osa valtameristä ei kuulu millekään yksittäiselle maalle – ja tämä aiheuttaa että merten resursseja käytetään melkein ilman minkäänlaisia sääntöjä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesiviljely, ilmastonmuutos, sininen talous

Kritiikitön ympäristöongelmilla pelottelu vaikeuttaa niiden ratkaisua

Torstai 27.1.2022 klo 19.53 - Mikko Nikinmaa

Tänään (27.1.2022) TV2 lähettää dokumentin ”Kun vesi loppuu”. Se sai minut miettimään, mitä haittaa kritiikittömästä ympäristöongelmilla pelottelulla on. Veden puute on merkittävä ongelma useilla alueilla ja siitä voi tulla ongelma uusilla alueilla maankäsittelyn (puuston hakkaus yms.) tuloksena, mutta ei ole mitään mahdollisuutta, että vedenpuutteesta kärsittäisiin koko maapallolla. Paremminkin uhkana on, että joillakin alueilla kuivuus lisääntyy ja toiset muuttuvat liiankin märiksi. Lisäksi ilmastonmuutos aiheuttaa sen, että useilla alueilla sateiden ennustettavuus heikkenee ja että sateet tulevat entistä rankempina.

Vesipulalla pelottelu onkin aika järjetöntä siellä, missä ongelmana on, että vuotuinen sademäärä on riittävä, mutta vettä pitäisi pystyä varastoimaan niin että tulvilta ja kuivilta ajoilta vältyttäisiin, tai siellä, missä ongelmana on liiallinen sade. Tämä on usean ympäristöhaitan uutisoinnin ongelma. Ei mietitä sitä, onko haitan esiintymisessä nyt ja tulevaisuudessa todennäköisesti alueellisia eroja ja sen vuoksi ei osata ruveta suunnittelemaan ratkaisukeinoja, jotka parhaiten sopivat tietyille alueille. Vesi on yksi muuttuja, jonka todennäköisiä vaikutuksia pitäisi käsitellä alueellisesti. Silloin tulisi järkevästi käsitellyksi käytön rajoitukset ja kosteikkojen entistäminen tai rakentaminen alueellisen tarpeen mukaan. Vastaavalla tavalla pitäisi pyrkiä esimerkiksi veden saastuminen käsittelemään päästölähteen lähellä, muoviongelma kierrätys- ja käsittelylaitoksien sijoittamisella käyttäjän lähelle jne.

Pelkän pelottelun sijaan pitäisikin lähteä siitä, että silloin kun ratkaisujen tulisi olla alueellisesti erilaisia, ehdotettaisiin ratkaisumalleja. Pelkällä pelottelulla ei päästä kuin psykoosiin.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristön tila, vesi, muoviongelmat, ympäristömuutokset

Itämeripäivä

Torstai 26.8.2021 klo 20.12 - Mikko Nikinmaa

Meidän meri, Itämeri, on matala ja sillä on vain kapea yhteys valtamereen. Sen sijaan sinne laskee useita isoja jokia niin että makean veden virtaama mereen ylittää haihtumisen ja suolaisen veden virtaaman. Tuloksena on se, että Itämeren suolapitoisuus koko ajan laskee ja se muuttuu suureksi järveksi muutamassa sadassa vuodessa, jos nykyiset trendit jatkuvat. Tämä muutos on luonnollinen eikä siihen liity lainkaan ihmisen toimintaa.

Sen sijaan Itämeren rehevöityminen ja muu saastuminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa. Vuosien varrella, 1970-luvulle asti, kaikki asutus- ja teollisuusjätevedet johdettiin puhdistamattomina Itämereen. Vaikka Suomen ja Ruotsin asukasmäärä on alhainen, maiden puunjalostusteollisuuden jätevedet vastasivat suunnilleen sadan miljoonan ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Vajottuaan pohjaan jätevesien kiintoaines on pitänyt huolen siitä, että meri ei ole suurelta osin puhdistunut, vaikka rehevöittävät päästöt ovat huomattavasti vähenneet. Vesistön tila on kyllä parantunut erityisesti Suomenlahdella ja Eteläisellä Itämerellä. Molemmilla alueilla suurten ihmismassojen jäteveden tehokas puhdistus on vähentänyt rehevöittävää ainesta vedessä niin paljon, että vesi on selvästi puhtaampaa kuin 30-40 vuotta sitten. Rehevöitymisen lisäksi Itämereen on tullut jäteveden mukana huima määrä ympäristömyrkkyjä. Kun paperi valkaistiin kloorilla Klooriyhdisteiden pitoisuudet Itämeressä nousivat niin korkeiksi, että useilla eläimillä havaittiin lisääntymishäiriöitä. Merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon ja harmaahyljekanta väheni muutamaan sataan, kun niitä ennen veden saastumista oli parikymmentä tuhatta. Useimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on kuitenkin viime vuosina laskenut niin, että hylkeistä on tullut riesa ja että hyvällä paikalla voi samaan aikaan nähdä jopa kymmenen merikotkaa.

Siispä Itämeri on ollut kuin tehohoitoon joutunut potilas, melkein kuollut. Viime vuosina meri on kuitenkin toipunut niin, että sitä voi verrata tavallista sairaanhoitoa tarvitsevaan ihmiseen. Jos nykyiset trendit jatkuvat, muutaman vuosikymmenen kuluttua Itämeri pääsee sairaalasta. Uhkina ovat kuitenkin lisääntyvät sateet, jotka tuovat lisää rehevöittävää ainesta ja metalleja mereen. Tähän on syynä ilmastonmuutos, jonka torjuminen siis on tarpeen Itämeren tilankin kannalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen

Ovatko vaatteesi ympäristöongelma?

Keskiviikko 18.8.2021 klo 14.29 - Mikko Nikinmaa

Käyttäisitkö vaatteita, joiden värjäys tappaa lähivesistä kaikki kalat ja muun elävän, muuttaa veden värin ja estää veden virkistyskäytön kokonaan? Varmaan vastaat, että en. Oikea vastaus on kuitenkin kyllä. Jos katsot, missä vaatteesi on tehty, yleisimmät paikat lienevät Intia, Bangla Desh, Pakistan ja Kiina. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, kuinka vaatteiden värjäys on aiheuttanut veden värin ja pH:n muutoksia sietämättömälle tasolle eräissä Afrikan maissa.

Uutinen on tietysti totta, mutta vastaavaa vesistöjen pilaamista tapahtuu kaikissa yllä mainitsemissani maissa, Turkissa, Vietnamissa jne. Jostain syystä nämä havainnot eivät kuitenkaan ole tulleet yleiseen tietoon. Voin olla väitteestäni täysin varma, koska se perustuu näiden maiden tutkijoiden lähettämiin käsikirjoituksiin toimittamaani lehteen Aquatic Toxicology. Ongelmana oli, että vaikka havainnot olivat globalisaation, yleisen vesistöjen saastumisen ja omien kulutustottumuksiemme kannalta merkityksellisiä, tieteellisestä näkökulmasta ne olivat suunnilleen samantasoisia kuin täällä tehty työ 60 vuotta sitten.

Globalisaatio on tähän asti ollut vain keino alentaa hintoja. Tuotanto on koko ajan siirtynyt sinne, missä tuotantokustannukset ovat halvimmat. Yksi tekijä on tietysti palkkakustannukset, mutta toinen ovat ympäristömääräykset. Kun ihmiset menevät vaateosastolle, he eivät mieti Pakistanin jokien tilaa, vaan ostoksensa hintaa.

Globalisaation pitäisi kuitenkin tarkoittaa täysin muuta. Ilmastonmuutos, muoviongelma, biodiversiteettikato, vesien saastuminen ja maankäytön ongelmat ovat asioita, jotka koskettavat kaikkia maapallon ihmisiä. Me kaikki asumme samalla maapallolla, jonka rajat ovat tulleet vastaan. Siksi hintojen alentamiseen pyrkivän taloudellisen globalisaation sijasta meidän olisi siirryttävä ympäristöglobalisaatioon, jossa tehdään maailmanlaajuisesti ympäristön tilaa parantavia ratkaisuja. EU:n ilmastomuutosohjelmassa esitetään hiilimaksuja EU:n ulkopuolelta tuleville tuotteille, jotka eivät täytä EU:n hiilidioksidipäästömääräyksiä. Vastaavalla tavalla pitäisi lisätä ympäristömaksu kaikkien niiden tuotteiden hintaan, joiden valmistus ei täytä EU:n ympäristömääräyksiä. Vain tällaisen keinon avulla saadaan vedenpuhdistuslaitoksia Afrikan maiden ja Kauko-Idän tekstiiliteollisuuteen. Mitä taas meihin itseemme tulee, pystyisimme varmaan maksamaan enemmän vaatteistamme; sen sijaan, että ostaisimme uusia jokaisen sesongin alkaessa, voisimme varmaan käyttää edellisvuotista muotia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, globalisaatio, tekstiilien värjäys

Luonnolliset monopolit kuuluvat yhteiskunnan haltuun

Perjantai 11.6.2021 klo 15.47 - Mikko Nikinmaa

Vesilaitoksien siirtymiselle yksityiseen omistukseen tuli onneksi yksimielinen vastustava kanta. Olisihan sangen kummallista, jos kraanavedestämmekin rupeaisimme maksamaan jollekin yksityiselle taholle, jonka tärkein tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Valitettavasti vastaavien luonnollisten monopolien yksityistämistä on jo tapahtunut: meille on koko ajan toitotettu, että voimme kilpailuttaa sähkömme eri yritysten välillä. Niin voimmekin, mutta sähkönsiirtoa emme voi kilpailuttaa, vaan siirtoverkko on jonkun voittoa tuottavan yksityisen yrityksen hallussa ja se maksattaa siitä lähes haluamansa hinnan. Vuosittaisesta sähkölaskusta tämä tavallisella kuluttajalla on useimmiten selvästi yli puolet. Yksityistämistä ajavat tahot ovat halunneet rautateiden raideverkon yksityistämistä. Ehkä tähän haluun tuli nyt takapakkia, kun Iso-Britanniassa, jossa rautatiet on kokonaan yksityistetty, raiteiden ylläpito on jätetty vähälle huomiolle ja junamatkojen hinnat nousseet tästä huolimatta niin, että nyt siellä on päätetty siirtää raideliikenteen hallinnointi ja rataverkon ylläpito valtion yrityksen harteille. Luonnollinen monopoli, josta koko ajan maksamme yksityiselle sijoitusyhtiölle, on myös televisiosignaali. Toisaalta tietoliikenne on käytännössä koko ajan ollut yksityisissä käsissä, minkä takia eri yhtiöt rakentavat tukiasemiaan suurelta osin hyvin lähelle toisiaan siellä, missä käyttäjiä on paljon (ja harvaan asutuille alueille ei tukiasemia juurikaan riitä). Merkittävää tässä on se, että nykyisin suurelta osin televisiosta katsottu kuva tulee näiden kaupallisten toimijoiden verkkojen kautta. Ainut luonnollinen monopoli, jonka yksityistämisestä ei ole puhuttu, on tieverkko, vaikka ei ole mitään syytä, miksi se poikkeaisi sähköverkosta tai rautateistä. 

Miksi tässä ympäristöblogissani kiinnitän huomiota siihen, että luonnolliset monopolit on syytä pitää yhteiskunnan valvonnassa? Se johtuu siitä, että tällöin ei ole tuottovaatimuksia, vaan vaadittavat toimet voidaan tehdä esimerkiksi ympäristönäkökohdat huomioon ottaen. Kaksi räikeätä esimerkkiä tulee heti mieleen siitä, kuinka ympäristönäkökohdat on jätetty tai jätetään huomiotta. Vesivoimayhtiöt onnistuivat aikanaan saamaan ehdot, joiden ansiosta sateisina vuosina tapahtuvasta veden tulvajuoksutuksesta me kansalaiset maksamme yhtiöille, koska ne eivät voi käyttää vettä energiantuotantoon. Lisäksi vesistöjen pinnankorkeus saattaa vaihdella metritolkulla, jotta voimalan kautta virtaavan veden määrä säilyy vakiona. Kaivosyritykset puolestaan saavat käyttää maapinnan alapuolista kallioperää maapinnan omistajasta riippumatta (mikäli olen oikein ymmärtänyt). Lisäksi tällä hetkellä mineraalien etsintä ja hyväksikäyttö ajavat ohi kaikkien luonnonsuojelutoimien.

 Jos pidämme huolen siitä, että luonnolliset monopolit ovat yhteiskunnan (valtio, kunnat) omistamia, se raha, joka muuten valuisi (ulkomaisten) omistajien taskuun, voitaisiin käyttää ympäristöinvestointeihin ja esimerkiksi erilaisten verkkojen sijainninohjaus olisi paljon vaivattomampaa kuin silloin, jos ne ovat yksityisten yritysten hallussa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristötalous, sähköverkot, vesivoima

Itämeren sinileväkukinnat osoittavat meren tilan parantuneen huimasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 19.06 - Mikko Nikinmaa

Nykyisin Itämeren jokakesäinen ongelma on sinileväkukinnat. Niiden syystä ollaan yksimielisiä: mitä rehevämpää vesi on, sitä enemmän sinileväkukintoja on. Erityisesti veden fosfaattipitoisuuden nousu aiheuttaa sinileväkukintoja, sinilevät kun pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmasta. Tämän takia kukintoja voi olla myös avomerellä, missä veden nitraatti- ja ammonium-typen pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden lannoitusvaikutus on vähäinen. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että suurelta osin nykyiset sinileväongelmat johtuvat siitä, että pitkään sekä asutuksen että teollisuuden jätevedet johdettiin puhdistamattomina vesistöihin. Sitten tuleekin jo ensimmäinen yleinen virheellinen tieto: vaikka asutuksen jätevedet olivatkin merkittävä Itämeren veden rehevöittäjä, niiden osuus oli selvästi pienempi kuin puunjalostusteollisuuden jätevesien aiheuttama rehevöittävä kuormitus. Kun arvioidaan Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden jätevesien rehevöittävää vaikutusta 1960-1970-luvuilla, oli se suunnilleen sama kuin mitä sadan miljoonan ihmisen asutusjätevedet olisivat aiheuttaneet. Voidaankin sanoa, että Itämeren tämänhetkiset rehevöitymisongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että tuolloin ”oli liian kallista edellyttää puunjalostusteollisuudelta perusteellista vedenpuhdistusta”, vaikka nykyhetkellä kuluu vuosittain suunnilleen saman verran Itämeren suojelutoimiin kuin tuolloin olisi tarvittu koko ongelman estämiseksi. No, jälkiviisaus on helpoin viisaus. Toinen 

IMG_20170811_0002.jpgsinileväkukintoja lisäävä tekijä on ilmaston lämpeneminen. Itämeren keskilämpötila on noussut reippaasti yli asteella 1900-luvun puolivälistä ja tämä suosii leväkukintojen  esiintymistä.


Kuitenkin kun puhutaan rehevöitymisen aiheuttamasta sinileväkukintaongelmasta  jätetään tavallisesti mainitsematta se, että veden fosfaattipitoisuus ei ole juurikaan noussut 1980-luvun jälkeen. Vaikka vesi oli 1980-1990-luvuilla yhtä rehevää kuin nyt, silloin ei esiintynyt sinileväkukuntoja. Syy tähän on helppo löytää: Itämeren ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet noista ajoista jopa kymmenesosaan. Vaikka tätä asiaa ei sellaisenaan tuodakaan uutisoinnissa usein esiin, se on mainittu silloin, kun kalojen dioksiinipitoisuuden on todettu pudonneen niin, että ne nykyisin ylittävät vain harvoin EU:n elintarvikkeille asettaman raja-arvon. Vesi oli 1980-luvulla niin myrkyllistä, että siinä ei juuri mikään kasvanut, eivät sinilevät, ei rakkohauru (joka myös on viime vuosina lisääntynyt, vaikka se sietää rehevöitymistä äärimmäisen huonosti), hylkeet ja merikotka eivät pystyneet lisääntymään. Kaikkien näiden kannat ovat kasvaneet samaan aikaan, kun Itämeren veden myrkkypitoisuus on laskenut.

Niinpä, vaikka sinileväkukinnot ovatkin epämiellyttävä rehevöitymisen aiheuttama ilmiö, jo niiden esiintyminen osoittaa, että Itämeren tila on parantunut paljon pahimmasta vaiheesta 1980-luvulla. Tuolloin se ei enää ollut muuta kuin jättimäinen jäteallas, jossa vesi pysyi kirkkaana, kun kaikkien eliöiden lisääntyminen oli vaikeutunut vähentäen niiden määrää.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen

Sanan selityksiä

Maanantai 27.7.2020 klo 16.58 - Mikko Nikinmaa

Ympäristöön liittyvistä asioista puhutaan usein käyttäen ilmaisuja, jotka jättävät positiivisen vaikutelman, vaikka kyseessä on vallan muuta. Yleensä positiivisen sanonnan takana on se, että näin tehtynä saadaan taloudelliset voitot maksimoiduksi. Alla pyrin selvittämään. mitä erilaiset sanonnat oikeasti tarkoittavat. Lista asioista ei suinkaan ole kattava, vaan vain nopeasti mieleen tulleet jutut, joten jos bloggini lukijoista  jollekulle tulee mieleen vastaavia sanontoja, ne kannattaa lisätä kommentteina.

Vesien säännöstely. Kuvittelisi, että tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi järven pinta pyritään pitämään vakiokorkeudella, mutta asia onkin juuri päinvastoin. Kun järveä ei säännöstellä, sen vedenkorkeus vaihtelee yleensä muutamankymmentä senttiä vuoden kuluessa. Säännöstellyn järven veden pinnan korkeus taas voi vaihdella useita metrejä. Säännöstelyn tarkoitus onkin taata mahdollisuuksien mukaan vakiovesimäärä aikayksikössä säännöstellyn vesistön alapuoliselle voimalaitokselle. Jos on kuivaa, annetaan vesistön vedenpinnan laskea. Sateella taas järven pinta saa nousta, mutta ei liikaa. Säännöstellyn järven vedenkorkeudella on yläraja, minkä jälkeen siirrytään tulvajuoksutukseen. Säännöstelyn tarkoituksena on siis maksimoida vesivoimaloiden sähköntuotanto. Ympäristön kannalta ”säännöstely” on pääosin haitallista. Se tekee ennen kaikkea rantavesiin kutevien kalojen lisääntymisestä arpapeliä: kutupaikka voi kutuaikana olla kuivillaan tai vedenpinta voi laskea silloin, kun mäti on laskettu ja hedelmöitetty, jolloin alkiot kuolecat. Rantamaisemat vaihtelevat hurjasti; vedenpinnan ollessa alhaalla rantamökiltä voi olla sata metriä rumaa vesijättömaata ennen kuin uimaan pääsee.

Tulvajuoksutus. Vaikka onkin hyvä, ettei järvien pinta saa liikaa nousta, jotteivat ranta-asumukset jää veden alle, tässäkin vesivoimayhtiöt ovat suurin hyötyjä. Nimittäin jos vesivoimala joutuu laskemaan vettä ohitse voimaa tuottavan turbiinin, se saa ohimenneestä vedestä maksun. Minusta tuntuu aika kummalliselta, että sähkön käyttäjä joutuu maksamaan siitä, että sataa paljon.

Järvien kunnostus. Geologisesti matalat järvet rehevöityvät, muuttuvat aluksi soiksi ja lopuksi kuivuvat kokonaan. Näin ollen matalan järven rehevöityminen ja umpeen kasvaminen on vesistön luontaista kiertokulkua. Ihmisen kannalta järven virkistyskäyttömahdollisuudet, erityisesti uiminen, hankaloituvat vesien rehevöityessä. Tämän takia järviä on ruvettu kemiallisesti kunnostamaan. Kunnostaminen tässä tarkoittaa sitä, että vedestä tehdään kemikaalien avulla kirkkaampaa. Haitalliset eliöt tapetaan. Yleisesti käytössä on alumiinikloridin lisääminen järviveteen. Alumiinikloridi on vesiliukoista, mutta kun alumiini-ioni kohtaa rehevöitymistä aiheuttavan fosfaatin, syntyy liukenematon alumiinifosfaatti.  Huomattava on, että silloin 1980-luvulla, kun happosateet olivat suuri ongelma Pohjoismaissa, maaperästä vapautunutta alumiinikloridia pidettiin pahimpana vesistöihin joutuvana happaman laskeutuman aiheuttamana myrkkynä. Tässä onkin syytä muistaa, että kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä, vaan vettä, missä ei kasva mitään. Uimahallien vesi ja juomavesi pidetään kirkkaana tappamalla niistä kaikki eliöt. Esimerkiksi kalat kuolevat muutamassa tunnissa, jos ne joutuvat juomaveteen.

Metsänhoito. Päämääränä ei ole suinkaan hoitaa metsää vaan tehdä puun korjaamisesta mahdollisimman helppoa ja tehokasta, jotta metsänomistajan lompakko tulee hoidetuksi. Luonnonmetsäthän ovat kasvaneet ja muodostaneet tasapainossa olevia ekosysteemejä vuosituhansien ajan – ilman metsänhoitoa. Niissä puun kasvu ei kuitenkaan ole yhtä nopeaa kuin hoidetuissa puupelloissa ja niistä on puun korjaaminen nykyisillä monitoimikoneilla mahdotonta. Niissä on kuitenkin tasapainossa oleva ekosysteemi, jossa menestyvät useat sellaiset eliöt, jotka hoidetuista metsistä puuttuvat.

Riistanhoito. Sana tarkoittaa sitä, että maksimoidaan metsästäjän saama saalis. Niinpä kaikki petoeläimet ovat pahasta. Pitkään tapettiin ilveksiä riistanhoidon nimissä. Ne kun syövät samoja jäniksiä kuin metsästäjä saalistaa: kummanhan elämälle ne ovat vain tärkeämpiä.

Kasvinsuojelu. Kasvinsuojelu ei suinkaan tarkoita kasvien suojelua vaan sitä, että viljelykasvien kasvu maksimoidaan myrkyttämällä muut kasvit ja usein kasvinsuojeluun käsitteenä liitetään myös hyönteisten myrkytys. Hyönteismyrkyt tuhoavat niin hyödylliset kuin haitalliset hyönteiset ja pitkällä tähtäyksellä hyönteismyrkyt voivat vähentää ruuantuotantoa, koska ¾ ruokakasveista tarvitsee hyönteispölytystä.

Niin, tässä alkua sanoille, jotka ympäristön kannalta tarkoittavat suunnilleen päinvastaista kuin mitä sana antaa ymmärtää. Olen todella kiitollinen, jos keksitte lisää sanoja tai sanontoja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesivoima, metsäntuotanto, maanviljely, metsästys, biodiversiteetti

EU:n lyijydirektiivi on perusteltu

Lauantai 11.1.2020 klo 12.12 - Mikko Nikinmaa

Kun EU-direktiivi on kieltämässä lyijyhaulit, ovat lehtien yleisönosastot täyttyneet kirjoituksista, joissa sanotaan EU:n taas puuttuvan asiaan, jolla ei ole mitään haitallista merkitystä ja joka vain hankaloittaa tavallisen ihmisen harrastusta. Yksikin kirjoittaja sanoi, etteiväthän uudet, vähäiset haulimäärät aiheuta mitään, kun entisetkään eivät ole aiheuttaneet. Mahtaakohan asia kuitenkaan olla niin? Kuten kirjoittaja sanoo, lyijy ei häviä mihinkään, joten kaikki lisä tulee entisen kuorman päälle. Kun kirjoittajat sanovat, etteihän ympäristöön hauleista joutunut lyijy aiheuta myrkytyksiä, tämä ei pidä paikkaansa. Web of Sciencessä on satakunta tieteellistä artikkelia, jotka ovat arvioineet lintujen kärsineen lyijymyrkytyksestä. Yksikin artikkeli arvioi useiden miljoonien lintujen kuolevan vuosittain lyijyaltistukseen (De Francisco ym. Avian Pathology 32, 3-13, 2003). Myös ihmisen altistuminen lyijylle on aiheuttanut merkittäviä ongelmia jo muinaisen Rooman ajoista alkaen. Osittain Rooman valtakunnan tuhon ajatellaan johtuvan silloisiin suurkaupunkeihin rakennetuista lyijyvesijohdoista vapautuneesta lyijystä.

Lyijyammukset kieltävän direktiivin vastustus yleisönosastoissa näyttääkin oivalta esimerkiltä siitä, mitä populismi on: (1) Kaikki EU:hun liittyvä on pahasta ja (2) tutkimustieto on joutavanpäiväistä roskaa, jos uskon toisin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristönsuojelu, populismi, vesien saastuminen

Kansalaisaloite kaivoslain muuttamisesta eduskuntaan

Maanantai 15.7.2019 klo 19.47 - Mikko Nikinmaa

Vuosi sitten kirjoitin tässä blogissa "Olisi ehdottomasti syytä muuttaa kaikkea lainsäädäntöä niin, että ympäristönäkökohdat olisivat mukana taloudellisten ratkaisujen vaatimuksissa. Vain niin voidaan päästä kestävään kehitykseen. Kaivoslain muuttaminen voisi olla ensimmäinen näkyvä muutos tähän suuntaan." On oikein ilahduttavaa, että käytännössä kaikki näkökohdat, jotka nykyisestä lainsäädännöstä puuttuvat ja jotka ovat tehneet Suomesta ulkomaisten kaivosyhtiöiden suosikkikohteen, ovat perusteluissa mukana. Nyt täytyy vain toivoa, että eduskunta toimii Suomen ja ympäristön etujen eikä pelkästään yhtiöiden voittojen ja muutaman ihmisen työllistymisen hyväksi. Jälkimmäisessä tapauksessa kun asetetaan äärimmäisen lyhytnäköinen työllisyyden etu pitempiaikaisen toimivan ympäristön ja tulevaisuuden mahdollisuuksien edelle. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: malminetsintä, vesien saastuminen, kaivosyhtiöt

Riittääkö vesi?

Sunnuntai 3.2.2019 klo 17.42 - Mikko Nikinmaa

 Maailman makean veden varannot ovat vain prosentin verran kaikista vesivaroista. Lisäksi sadanta ja uusiutuvat vesivarat jakautuvat ihmisten asuinpaikkoihin suhteen äärimmäisen epätasaisesti. Paljon ihmisiä elää alueilla, joiden vuodessa saama vesimäärä on selvästi pienempi kuin heidän kuluttamansa. Tämän tuloksena joet ja järvet kuivuvat ja pohjavesivarat hupenevat. Lisäksi maaperä muuttuu aikaisempaa suolaisemmaksi ja viljavuus heikkenee.DSC00226.JPG

Vesipulan onkin ajateltu muodostuvan yhdeksi suurimmista tulevaisuuden uhkista ihmiskunnalle. Ilmastomuutos aiheuttaa tässäkin merkittäviä lisäongelmia. Ei välttämättä siten, että maapallon kokonaissadanta vähenisi, vaan seuraavasti. Viimeisen kymmenentuhannen vuoden aikana säätilat ja sateet ovat olleet hyvin säännöllisiä ja helposti ennustettavia. Monsuuni- ja muut sateet ovat aina tulleet ajallaan, minkä ansiosta kylvöt ja sadonkorjuut on voinut ajoittaa useimmiten optimaalisesti ja ihmisten saama sato on koko ajan kasvanut. Ilmastomuutoksen vaikutuksesta säätilan ennustettavuus heikkenee. Sateet ovat usein muuttuneet rankkasateiksi, jotka eivät jää maaperään vaan valuvat nopeasti mereen. Myrskyt ja kuivat kaudet näyttävät lisääntyneen ja niiden esiintyminen on tullut hankalammaksi ennustaa - hirveitä helleaaltoja esiintyy eri puolilla maapalloa. Myrskyihin ja tulviin kuolleiden ihmisten määrä on kasvanut jopa tuhansiin vuodessa. Jopa tämän talven lumenpaljous ja USA:n keskilännen paukkupakkaset ovat vain tätä samaa säätilan ennustamattomuutta.

Veden riittävyys on merkittävä ongelma ja voi aiheuttaa ilmastopakolaisuutta. Keinokastelu maataloustuotannon lisäämiseksi on uusiutumattoman luonnonvatan käyttämistä, kun Israelin, Kalifornian tai Aral järven ympäristön keinokastelu on aiheuttanut pohjaveden laskua Kaliforniassa, Kuolleen Meren ja Jordan joen kutistumisen ja Aral-järven lähes täydellisen katoamisen. Keinokastelu voi olla osasyynä Kalifornian metsäpaloihin - kun keinokastelun ulkopuolella maapohja on koko ajan kuivunut, se on otollista maata tulen leimahdukseen.

Kun veden riittävyydestä on tullut ympäristöuhka, meitäkin on syyllistetty liiasta veden käytöstä. On kauhisteltu sitä, kuinka suomalainen käyttää jopa satakertaisesti sen vesimäärän päivässä, minkä sudanilainen. Veden osalta täytyy kuitenkin muistaa, että suomalainen ei käytä vettä enemmän kuin sitä on kestävästi käytettävissä. Me olemme vain niin onnellisessa asemassa, että täällä uusiutuva veden määrä on niin suuri, että sitä riittää tuhlattavaksi. Kun suurimittainen veden kuljetus ei ole kannattavaa, ei saavuteta mitään muuta kuin pahaa mieltä sillä, että Suomessa veden käytöstä ihmisiä syyllistetään. Meidän vain tulee muuttaa veden käyttöämme sen mukaan, kuinka kuivassa ympäristössä vierailemme.  

2 kommenttia . Avainsanat: ilmastomuutos, makea vesi, aavikoituminen

Metsien ja soiden ojitus - suuria haittoja jokieläimille

Sunnuntai 30.9.2018 klo 20.05

Suomessa on paljon metsää ja soita. Varsinkin ennen soita pidettiin vain turhana haittana ja metsänhoidon edistämiseksi ja metsien kasvun lisäämiseksi ajateltiin, että ainut hyvä suo on ojitettu suoJoki.jpg. Metsien kasvun nopeuttamiseksi ajateltiin myös, että metsätkin pitäisi ojittaa. Tässä suo- ja metsäojitusten innossa ei lankaan mietitty sitä, minkä vuoksi maassamme on paljon soita ja minkä takia useat metsäpohjatkin ovat kosteita - ja entisen ajattelutavan mukaan tärkeitä ojittaa.

Soiden ja kosteiden metsäpohjien syntysyy ja ansio on se, että ne ottavat satavan veden ja päästävät sen jokiin vain vähitellen. Ne ovat kuin pesusienet toimien luonnollisina tulvien estäjinä sulamisvesien kertyessä ja vapauttaen vettä koko kesän ajan hidastaen viljelysmaiden kuivumista. Sama vesimäärä kulkee ojien kautta jokiin parissa päivässä kuin ojittamattomista soista kuukaudessa. Yksi kevät- ja muiden tulvien suurimmista syistä onkin metsien ja soiden ojitus.

Ojituksien suurimmat haitat eivät kuitenkaan liity siihen, että ojitus lisää tulvia, vaan siihen, että ojituksien tuloksena vesiin pääsee suuria metallimääriä. Jokiveden mukana pääsevät metallimäärät ylittävät kaikkien kauhistelemat Talvivaaran metallipäästöt. Jokien metalli- ennen kaikkea rauta- ja mangaanipitoisuudet ovat niin korkeita, että ne aiheuttavat nahkiaisen likomatojen, raakkujen toukkien ja vaelluskalojen ruskuaispussipoikasten sekä mädin akuuttia kuolevuutta, erityisesti kun ojien vesi on usein hapanta. Tällöin kuoleman aiheuttaa todennäköisimmin se, että eläinten lähiympäristön (kidusten pinnan yms.) veden pH nousee, ja metallit saostuvat aiheuttaen eläinten tukehtumisen. Nahkiaisen osalta tulokset on raportoitu 1997 julkaistussa artikkelissamme Myllynen ym. Ecotoxicology and Environmental Safety 36, 43-48. Metallisaastuminen ja alhaiset pH:t ovat paljon pahempia metsien ja soiden ojituksen aiheuttamia ongelmia kuin ojaveden mukana kulkeutuvat ravinteet, koska suomalainen metsämaaperä on sangen ravinneköyhää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metallit, vesien saastuminen, happamoituminen, tulvat

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineidKuva14.JPGen edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, rehevöityminen, vesien saastuminen

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12.29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, rehevöityminen

Itäneren tila - ehkä tutkijoiden ehdotuksia kannattaisi kuunnella lyhytnäköisen "taloudellisen ajattelun" ohi

Lauantai 1.9.2018 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta ja rehevöitymisestä kirjoitetaan harva se päivä. Ja valtion budjetissakin on jo vain vuodeksi laitettu sadan miljoonan euron luokkaa oleva rahasumma Itämeren puhdistukseen. Ja huolimatta siitä, mitä nyt tehdään, on todennäköistä, että Itämeren rehevöitymisongelmat jatkuvat vuositolkulla johtuen siitä, että pohjasedimenteissä on kaikki se, mitä ennen muinoin mereen laskettiin. Tässä yhteydessä olisi helppo ilakoida ja sanoa, mitä me sanoimme. Jo 40-50 vuotta sitten ympäristötutkijat sanoivat, että jätevesien päästöt ilman perusteellista puhdistusta aiheuttavat muutaman kymmenen vuoden päästä suuren ongelman Itämerelle. Tuolloin talouspiirit yhteen ääneen sanoivat, että puhdistustoimet eivät kannata taloudellisesti. Ja kuitenkin silloin hyvin toimivan puhdistuksen laittaminen kaikkiin puunjalostustehtaisiin, jotka olivat huomattavimmat rehevöitymisen aiheuttajat, olisi maksanut vähemmän kuin nyt budjettiin vuodessa laitettu rahasumma, minkä vaikutus kuitenkin jää vähäisemmäksi kuin mikä olisi saavutettu, jos vedenpuhdistus olisi aloitettu silloin kun tutkijat sitä esittivät. Ympäristö olisi hyötynyt ja rahaa olisi säästynyt.

Mutta sen sijaan että sanoisi vain, mitä minä sanoin, asiasta voisi ottaa opiksi. Politiikassa voisi kuunnella ympäristötutkijoita ja ryhtyä toimiin silloin, kun tutkijat sanovat, että asiasta todennäköisesti tulee myöhemmin ongelma. Tämä olisi taloudellisesti viisasta. Mielenkiintoista on että ilmastomuutosongelmistakin varoitettiin jo 40-50 vuotta sitten - ja tutkijat esittivät periaatteita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Pitkällä tähtäyksellä taloudellisesti kannattava ja välttämätön ratkaisu voi kvartaalitaloudessa olla vain kustannuserä. Mutta ajoissa tehtynä ratkaisu saattaisi säästää miljardeja ja tehdä ympäristöstämme paremman, niin kuin Itämeren tutkijoiden vuosiymmenten takaiset esitykset ja nykyinen tila osoittavat. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Kaivostoiminta Suomessa - hyödyt ulkomaille haitat lähiympäristölle

Sunnuntai 22.7.2018 klo 12.02 - Mikko Nikinmaa

Helmikuussa (24.2) kirjoitin tässä blogissa, kuinka tämänhetkinen kaivoslaki ja yleinen  ilmapiiri mahdollistavat sen, että ulkomaiset kaivosyhtiöt käyttävät Suomen malmioita hyväkseen niin, että me ja ympäristömme kärsivät. Olisi luullut, että päätäjätkin olisivat oppineet jotain Talvivaarakatastrofista. Mutta ei: nyt on englantilainen kaivosyhtiö aikeissa perustaa avolouhoksen Saimaan alueelle lähelle Vanamon ja Heinäveden luostareita. Paikka on paljon pahempi kuin Talvivaara, koska jos vesistöhaittoja tulee, ne pääsevät eri puolille laajaa reittivesistöä. Perustellusti voi kysyä, onko muutama työpaikka sen arvoinen, että ympäristö pilataan alueella, jossa työpaikkojen määrä matkailuun liittyen on tällä hetkellä paljon suurempi kuin avolouhoksen tuomat. Alueen matkailuarvot kun perustuvat järvimaisemaan ja niiden ja niihin liittyvien työmahdollisuuksien voi arvella huimasti vähenevän, jos louhos tehdään. Ja alueelle tuleva negatiivinen vaikutus tulee jo välittömästi, kun taloudellisia hyötyjä pitäisi olla. Mitä tapahtuukaan sitten, kun louhosta ei enää käytetä?

Olisi ehdottomasti syytä muuttaa kaikkea lainsäädäntöä niin, että ympäristönäkökohdat olisivat mukana taloudellisten ratkaisujen vaatimuksissa. Vain niin voidaan päästä kestävään kehitykseen. Kaivoslain muuttaminen voisi olla ensimmäinen näkyvä muutos tähän suuntaan. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaivoslaki, ympäristöekonomia, vesien saastuminen

Vanhemmat kirjoitukset »