Näin hömötiaisen!

Keskiviikko 23.10.2024 klo 15.15 - Mikko Nikinmaa

Kun koulupoikana tein päivittäisiä linturetkiäni lähimetsissä, hömötiaisia näkyi joka kerralla. Ne uskaltautuivat talvisin myös lintulaudallemme aggressiivisten talitiaisten joukkoon. Linturetkien vakiovieraita olivat myös peltosirkku ja pensastasku. Isokuovit lensivät peltoaukeilla, pikkulepinkäiset pyydystivät sudenkorentoja, illan hämärtyessä kehrääjät rupesivat surisemaan kangasmetsissä ja ruisrääkät rääkymään pelloilla. Linturetkimuistot palasivat mieleeni kun luin 2024 Living Planet Reportia. Siinä todettiin maapallo selkärankaispopulaatioiden taantuneen lähes kolme neljännestä viidessäkymmenessä vuodessa – siis lapsuuteni linturetkiajasta (Raportti on web-sivulla https://www.worldwildlife.org/publications/2024-living-planet-report).

Suurin syy selkärankaisten katoon on maankäytön muutokset. Tämä tarkoittaa hömötiaisen tapauksessa erityisesti metsien muuttumista. Kun olin koulupoika, tuntui että kaikki kauhistelivat avohakkuita. Ainakaan juuri kukaan metsänomistaja asuinseuduillani ei niitä tehnyt. Metsissä oli aina eri ikäisiä puita. Toisin on nyt – metsistä on tullut puupeltoja, jotka sopivat huonosti niin metsälinnuille, sienille, mustikoille ja puolukoille. Vaikka lapsena en hirveästi nauttinutkaan siitä, että piti ämpäreittäin metsämarjoja poimia, metsien säilyminen sellaisina, että niiden aluskasvillisuutena mustikan ja puolukan varvut voivat hyvin, olisi tärkeää. Metsänhoito on liiaksi toiminut puuraaka-aineen myyjien ja puuteollisuuden ehdoilla. Minusta on sangen kummallista, että ympäristön hoito on ollut vain ylimääräinen kustannus. Talousajattelun tulisi muuttua siten, että kaiken taloudellisen toiminnan kriteeri olisi ympäristötase: jos toiminta aiheuttaa haittaa ympäristölle, haitan suuruus tulisi arvioida ja toimijan korvata haitasta koituvat kustannukset. Jos talous olisi ennenkin joutunut toimimaan näin, meillä tuskin olisi saastunutta Itämerta.

Metsälintujen elämä ei näytä helpottuvan. Äskettäin esitellyt vanhojen metsien suojelukriteerit ovat sellaisia, ettei niiden perusteella Etelä-Suomesta löydy uusia suojeltavia alueita lainkaan. Suojelukriteerit ovat niin tiukat, että edes kaikki kansallispuistojen metsät eivät niitä täytä – eli niitä ei enää otettaisi mukaan uusia puistoja perustettaessa. Tässä yhteydessä voi tuoda esiin, että Euroopan Unionissa on tarkoitus suojella sekä vanhoja että luonnontilaisia metsiä eikä vain vanhoja luonnontilaisia metsiä, niin kuin hallituksemme on ymmärtänyt.

Hömötiaisen kohtalo on kuitenkin parempi kuin sisävesien kalojen. Niiden kannat ovat romahtaneet paljon keskimääräistä pahemmin, osittain vesirakennuksen mutta myös rehevöitymisen, saasteiden ja ilmastonmuutoksen vuoksi. Suomessa kärsivät erityisesti kylmien vesien vaelluskalat, vaikkakin niiden vaellusreiteiltä on viime vuosina ruvettu poistamaan vaellusesteitä, vanhojen piensähkölaitosten tarpeettomia patoja. Tämä ei kuitenkaan paljon auta, jos vaellusreitin veden lämpötila on noussut lisääntymistä haittaavan korkeaksi.

Nyt (21.10.-1.11.) on meneillään YK:n luontokokous Calissa Kolumbiassa. Sen pitäisi olla maapallon yhteistä pyrkimystä luontokadon pysäyttämiseksi. Yhtenä päämääränä on lisätä suojelualueiden määrä 30 %:ksi maapallon pinta-alasta. Suomi on perinteisesti ollut yksi eturivin valtioista ympäristökysymyksissä. Viime vuosina edelläkävijyys on kuitenkin karissut pois, mistä ovat osoituksena luonnon ennallistamisdirektiivin tiukka vastustus, päättömät vanhojen metsien suojelukriteerit ja viimeisenä se, ettei Calin kokoukseen olla saatu valmiiksi kansallista biodiversiteettistrategiaa…

Hömötiainen; ei hyvältä näytä.