Fosfaatin poisto alumiinisuoloilla - mihin ei juurikaan kiinnitetä huomiota

Järvien kunnostus ja juomaveden puhdistus alumiinisuoloilla (sekä alumiiniklorideja että alumiinisulfaattia käytetään) perustuu seuraavaan. Alumiinikloridi ja alumiinisulfaatti ovat vesiliukoisia mutta alumiinifosfaatti ei ole, joten vesien tärkeä ravinne, fosfaatti, reagoi alumiinin kanssa ja vajoaa pohjaan sakaksi. Niin kauan kuin veden pH on korkea, alumiinifosfaatti säilyy liukenemattomana pohjassa eikä fosfaatti ole edes pohjan vesikasvien ravinne. Näin ollen vedestä saadaan saostamalla ravinteet huimasti vähennetyksi, mikä on veden käsittelyn päämäärä. Kun sinilevät pystyvät käyttämään hyväkseen ilmakehän typpeä, fosforin vähenemisen vedessä pitäisi näkyä erityisesti sinilevien kasvun vähentymisenä. Useiden alumiiniyhdisteiden alhainen vesiliukoisuus pitää tämän, yhden maankuoren yleisimmistä metalleista, pitoisuuden vedessä alhaisena.

Vaikka alumiinin ja sen useiden suolojen liukoisuus veteen onkin vähäistä, liukoisuus kasvaa vesien happamoituessa. Kun happosateet aiheuttivat vesien happamoitumista, yksi suurimmista ongelmista oli veteen liuenneen alumiinin myrkyllisyys. Kun suomalaiset vedet ovat luontaisesti yleensä happamia ja niiden pH joillakin alueilla pysyy korkeana ravinteiden aiheuttaman leväkasvun ansiosta, onnistunut ravinteiden poisto vedestä laskee pH:ta, minkä tuloksena alumiinin (ja ravinteiden) liukoisuus kasvaa. Vaikka tällöin ravinteiden määrän kasvun tuloksena levien kasvu lisääntyy, tämä ei minusta ole ongelma vaan se, että alumiini-ioni, joka on myrkyllinen, myös liukenee veteen. Lisäksi jo alumiinin suoloja levitettäessä veden alumiinipitoisuus nousee ja jää kohonneelle tasolle, mikäli kaikki alumiini ei saosta fosfaattia.

Alumiini-ioni on yksiselitteisesti myrkky. Sitä ei näytetä tarvitsevan mihinkään elintoimintoon. Ihmisellä krooninen alumiinialtistus on yhdistetty Alzheimerin ja Parkinsonin tautiin sekä ALS:iin. Eri koe-eläimiä käyttäen sen on havaittu vaikuttavan myös kehitykseen, erityisesti hermoston kehitykseen. Kiduksin hengittäviin eläimiin vaikutukset ovat kolmenlaisia. Ensinnäkin aikuisissa eläimissä alumiini-ioni vaikuttaa kidusten suolaläpäisevyyteen, minkä seurauksena eläinten suolapitoisuus laskee aiheuttaen aluksi muun muassa normaalista poikkeavaa hermotoimintaa. Toiseksi, kidusten lähellä veden pH on paljon korkeampi kuin veden pH eläimen ulkopuolella. Tämän tuloksena alumiinin hydroksidit saostuvat kidusten pinnalle, minkä seurauksena hapen kulkeutuminen eläimiin ei enää säily riittävänä elintoiminnoille ja eläin kuolee. Tämä oli ehkä suurin syy happosateiden aikaisiin kalakuolemiin. Kolmanneksi, alumiini-ionit vaikuttavat erityisesti hermoston ja sydämen kehitykseen. Vaikka vielä ei tunnetakaan eri eläinten herkkyyksien eroja, kaikille tutkituille eläimille näyttää olevan yhteistä se, että vaikutukset ovat suurimmillaan kehityksen alkuvaiheessa.

Niinpä, kun vesien kemikaalikunnostuksen yhteydessä tuodaan vain kunnostuksen kiistämättä näkyviä positiivisia puolia esiin, epäilenpä, etteivät edellisen kappaleen esittämät ongelmat ole tiedossa.