Lyhyt Simpunpäästöoppi 19

Maanantai 19.2.2024 klo 17.49 - Mikko Nikinmaa

Kampelat puolestaan ovat merikaloja, jotka tulevat toimeen makeassakin vedessä. Tenojoen vesistön pikkujärvissä Suomen päälaella on useinkin saatu saaliiksi kampeloita. Ne voivat elää melkein koko elämänsä järvivedessä. Lisääntyminen siellä ei kuitenkaan onnistu. Kampelan siittiöt ovat liikuntakykyisiä ja pystyvät hedelmöittämään mädin vain, jos veden suolapitoisuus on yli 7 promillea. Suomen vesillä näin korkea suolapitoisuus on vain lounaisilla vesialueilla Saaristo- ja Ahvenanmerellä. Siellä kampela lisääntyy kuitenkin sangen hyvin: mätimunat ovat joko vapaassa vedessä kelluvia (jos suolapitoisuus on riittävän korkea) tai ne kehittyvät sora- tai hiekkapohjilla (alhaisimmissa siedetyissä suolapitoisuuksissa. Kuoriuduttuaan poikaset ajelehtivat veden mukana niin, että kampeloita saadaan saaliiksi kaikkialla Suomen- ja Pohjanlahdellakin. Perämerellä laji on kuitenkin harvalukuinen.

Kampela on pohjakala, jonka silmät ovat kääntyneet toiselle, meidän kampelallamme useimmiten oikealle, kyljelle. Poikasen ollessa pieni se on kuin mikä tahansa kalanpoikanen, mutta jo sentin-parin mittaisena sen silmät ovat siirtyneet. Pohjaa vasten oleva kylki on täysin valkoinen ja veden puoleinen kylki pohjan värinen. Kampela pystyy muuttamaan kylkensä väriä niin, että se erottuu mahdollisimman vähän pohjasta. Kun se on lättänänä pohjassa, mahdolliset saalistajat eivät huomaa sitä. Huomaamattomuus onkin tärkeää kampelalle, koska se ei ole mikään nopea uimari, vaan jää melko varmasti saaliiksi hitaammallekin pedolle, jos tulee havaituksi. Kun se itse syö puolestaan pääasiassa simpukoita, ei uintinopeus ole koskaan ruuan hankintaa rajoittava tekijä. Hiekkapohjilla kampela kaivautuu vielä hiekkaan niin, että vain sen silmät ovat näkyvissä.

Kooltaan meikäläiset kampelat eivät tule yleensä kiloa-kahta suuremmiksi. Ne ovat siis tosi pieniä suuriin, monikymmenkiloisiin sukulaisiinsa, kuten Ruijan pallas, verrattuna. Ruijan pallasta kalastetaankin ahkerasti ja siitä on viime vuosina tullut myös yleinen viljelykala. Kampelakin on hyvä ruokakala, jota tarjotaan varsinkin Saaristomeren ravintoloissa savustettuna. Se on parhaimmillaan loppukesästä-alkusyksystä, jolloin kalan rasvapitoisuus on toistakymmentä prosenttia. Yleisesti voi sanoa, että rasvaiset kalat ovat parhaita savukaloja – esimerkkinä lohet, ankerias ja kampela.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kampela, savukala, merikala, Saaristomeri

Air pollution affects insect olfaction and thereby pollination

Perjantai 16.2.2024 klo 12.11 - Mikko Nikinmaa

Traffic, heating, industrial fumes, burning of wood and plants generate air pollution. The most important polluting compounds are ozone and nitrogen oxides, such as nitrogen trioxide. Green shift with the purpose of combatting climate change has as an ultimate aim to decrease burning. As a result, air pollution, which causes several million deaths per year worldwide, will decrease. This direct effect on human health is just one of the important benefits associated with decreased air pollution.

A recent study by Chan et al. published in Science (Science 383, 607–611; 9 February 2024) shows how ozone and especially nitrogen trioxide affect the scents of flowers. Flower scents are something that even we humans appreciate, but they are much more important for pollinators, which find their feeding places on the basis of the scents. Enough olfactory molecules can be found even several kilometres from the source for the moths to be able to find the flower patches. Especially nitrogen trioxide oxidizes monoterpenes, which are major scent molecules, with the result that the moths cannot find the flowers.

This finding indicates that when we decrease fossil fuel burning in order to combat climate change, we also improve air quality and help pollination. As a result plant diversity is maintained, and populations of pollinating insects strengthened. One positive thing done can lead to several beneficial side effects.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: fossil fuels, nitrogen trioxide, burning,

Lyhyt Simpunpäästöoppi 18

Keskiviikko 7.2.2024 klo 17.49 - Mikko Nikinmaa

Kaksi kalalajia, jotka ovat oikeastaan sisävesikaloja, mutta jotka olivat tärkeitä saaliita itäisellä Suomenlahdella, ovat made ja kuha. Made on kylmän veden kala, joka on aktiivisimmillaan talven pimeydessä, kun veden lämpötila on vain vähän nollan yläpuolella. Silloin se nousee syvänteistä matalaan veteen kutemaan, tavallisesti helmikuussa. Se on käytännössä sokea, mutta eipähän se voisi mitään nähdäkään, kun on aktiivinen lyhyen päivän aikana ja vaipuu pimeisiin syvänteisiin päivän pidetessä. Siksipä sen elämää ei juurikaan haittaa, että useimmilla mateilla on sokeaksi tekevä silmäloinen. Päältä ruskeankirjava made on sukua turskalle. Sen tärkein aistinelin on leuan alapuolinen viiksi, joka aistii veden virtauksia. Leukaviiksen lisäksi ensimmäisten parillisten vatsaevien etuosassa on paljon (tunto)aistinsoluja. Kun kala saa tietoa veden virtauksesta kolmessa kohtaa, se pystyy määrittämään tarkasti saaliin sijainnin ja liikkeen. Niinpä se pystyy nappaamaan ruokansa, pohjaeläimet ja pienet kalat, suureen suuhunsa. Veden virtauksen lisäksi hajuaistilla on merkitystä saalistuksessa.

Pilkkimiehet menevät talviöiksi pyytämään mateita. Pilkkivieheen ulkonäöllä ei ole väliä, mutta sen aiheuttamien veden virtauksien täytyy houkutella kalaa. Mateista tehdään soppaa ja niiden mäti on suurta herkkua. Mätimunat ovat pieniä, halkaisijaltaan millimetrin luokkaa. Yhdellä kalalla voikin sitten olla hirmuinen määrä mätimunia, jopa puoli miljoonaa. Kelpaa mätiä sitten laittaa blinien päälle sipulin, smetanan ja pippurin kanssa. Hedelmöityksen jälkeen mäti kehittyy kutupaikan pohjalla. Riittävä hapen määrä on alkionkehitykselle välttämätöntä.

Mateella onkin siis kaksi ongelmaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa vesien lämpenemistä, mitä laji sietää huonosti, ja vesien rehevöityminen ja muu saastuminen vähentää etenkin pohjaa lähellä olevan veden happipitoisuutta. Sen vuoksi made voi härkäsimpun tavoin olla yksi nopeimmin Itämereltä katoavista kaloista.

Mateen tavoin kuhakin vaatii korkeaa happipitoisuutta. Tämän olisi huomannut, jos olisi tiennyt, siitä, että verkkoon jääneet kuhat olivat aina kuolleita. Ilmeisesti ne riuhtoivat hetken päästäkseen irti sotkien verkkoa pahasti ja sitten kuolivat hapenpuutteeseen, kun eivät pystyneet korjaamaan kertynyttä happivelkaa. Kun lapsena kalalla itäisellä Suomenlahdella kävin, kuha oli vielä kesäkuut rauhoitettu. Sen yleinen rauhoitus loppui 1993. Periaatteessa saaliiksi saadut kalat olisi pitänyt päästää takaisin veteen, mutta ainakaan me emme koskaan saaneet verkolla elossa olevia kuhia.

Kuha eläisi mieluiten syvissä, puhtaissa vesissä, joiden happipitoisuus on korkea pohjaan asti. Suomessa tällaisten vesien lämpötila on pohjan lähellä kuhalle aivan liian alhainen. Kuha kun on korkeisiin lämpötiloihin sopeutunut laji. Sen toimintojen optimilämpötila on yli 20 astetta. Suomen vesillä se elää siis lämpötilasietonsa alarajalla. Suomessa kuha siis hyötyisi lämpötilan noususta, jos siihen ei liittyisi mitään muuta. Myös veden sameneminen auttaa kuhaa, kun se voi siirtyä matalampiin vesiin näkösyvyyden pienetessä. Kuitenkin lämpötilan nousun ja ravinteiden lisääntymisen aiheuttamaan vesien rehevöitymiseen liittyy aina ajoittaisia tai joskus pysyviäkin vähähappisuusjaksoja, joita kuha ei voi sietää. Kuha katoaakin sangen nopeasti saastuneilta vesialueilta. Kalansyöjän kannalta se on sääli, sillä paistettu kuha on yksi parhaista ruuista, joita tiedän.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuha, made, hapen tarve

Geological Hydrogen - a Plentiful Green Energy Source?

Sunnuntai 4.2.2024 klo 19.36 - Mikko Nikinmaa

Much has been talked about hydrogen becoming an important energy source, replacing oil and coal. The possibility has recently been hyped more, as geological hydrogen sources have been found. Their size and possibility to extract them is, as yet, not clear, but in the best case they present a green energy source, which is adequate for all the transport needs that are presently fuelled by oil products. It is further possible that geological hydrogen is replenished in underground processes continuously. If this is the case, once a good hydrogen well is found, it will never run dry.

Also, the places, where hydrogen so far has been found to seep to atmosphere, occur throughout the world. It appears that water and suitable rock are required. Thus, it may be that the sites, where successful hydrogen prospecting can occur are completely different from oil or coal fields. However, at present stage geological hydrogen is only a future promise. Solid knowledge is needed before it can be evaluated, if it is the eternal energy source of tomorrow.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: fossil fuels, energy production, fuel

Review of Hannah Ritchie's book "Not the End of the World"

Keskiviikko 31.1.2024 klo 14.14 - Mikko Nikinmaa

Environmental headlines have recently almost invariably been doomsday prophecies. Billions of people living on the coasts will die in climate change-induced floods. Deforestation accelerates temperature increase. Insect pollinators disappear with devastating effects on vegetable food production. Fishes are soon becoming extinct in many parts of the world. Often people reading such headlines start thinking that since catastrophe is coming anyway, it doesn’t pay to try to fight environmental destruction. Instead, they think that they can live as comfortably as possible today since the end of the world is coming tomorrow anyway.

Instead of only doomsday prophecies, true environmentalists should bring forward possible solutions to environmental problems. Based on her strong knowledge of environmental data, this is what Hannah Ritchie does in her book. Or, actually she presents data indicating that many things are not changing towards ultimate doomsday. She argues that we can make choices which make sustainable life for humankind possible. Often the things to be done, based on their environmental impact, differ from what the preconceived ideas of important environmental actions are. Further, focussing on only a couple of the most important changes can make the goal of sustainability feasible.

The two things that will change virtually everything are drastically decreasing the use of fossil fuels and minimizing the use of beef. One thing I noted when reading the book was that Hannah Ritchie virtually never said that one should stop doing something completely. Instead, she advocates marked reductions in the most harmful practices. With regard to energy (heating and electricity) production, fossil-free alternatives have already become cheaper than coal and oil. Thus, global efforts can be directed towards making energy production fossil-free. If burning can be stopped, also air pollution, presently killing millions of people especially in developing countries, will diminish markedly. While electrifying car transport appears to be quite good, the use of biofuels is not advocated by Hannah Ritchie, mainly because then agricultural land is used for cars instead of food production.

Cattle ranching is using up a large part of land and most of the agricultural crops go to animal feed. Thus, if the overall beef eating decreased by three quarters, so much agricultural land would be freed up that deforestation could be stopped completely, and consequently biodiversity loss would largely disappear. This is just one example of how environmental problems and their solutions are intertwined.

It is clearly possible to get us through the population peak, probably occurring in the latter part of this century. However, personally I think that we should aim to a total human population of 3-4 billion at equilibrium. This will probably be the end result after advances in (especially women’s) education. Such lowered human population is needed, as many of the natural resources are overused, and may become limiting in 100-200 years. (Overuse of mineral resources was not included in the book.) Also, I cannot share Hannah Ritchie’s optimistic view about pesticides – they and other pollutants will pose a problem, if we cannot get the equilibrium population down. However, a transition period of 100-200 years with higher population will most likely be feasible, whereafter we can truly reach sustainable state. And as Hannah Ritchie points out, many of the solutions require governmental actions. We, as individuals, must pressurize governments and companies to carry out such actions in order for them to remain successful.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: climate change, biodiversity loss, fossil fuels, cattle, agriculture, energy production

Sopeutus ja verotus kunnolla osaksi ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa

Perjantai 26.1.2024 klo 18.44 - Mikko Nikinmaa

Kun nykyinen hallitus on säästämässä, se tekee kaiken vain yrittämällä palata entisiin aikoihin, jolloin rikkaat olivat rikkaita ja työväki tiesi paikkansa. Ja kaiken maailman värivammaisten tuleminen Suomeen minimoidaan. Valtion taloustilanne antaisi mahdollisuuden toimia toisinkin, mikäli haluttaisiin. Ratkaisut eivät tietenkään olisi miellyttäviä, mutta ne ohjaisivat meitä toimimaan niin, että aiheuttamamme ympäristövahingot minimoituisivat.

On yksiselitteisen selvää, että fossiilisista polttoaineista pitää päästä eroon. Siksi on surkuhupaisaa, että valtion tukia annetaan jopa parin miljardin euron verran suoraan tai mutkan kautta fossiilisen polttoaineiden käyttöön. Useassa tapauksessa tällaiset tuet voitaisiin joko poistaa tai korvata tuilla, jotka auttaisivat vihreää siirtymää. Tällainen tukipolitiikan muutos toisi Suomeen investointeja, jotka perustuvat fossiilivapaan energian käyttöön. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä suosivat tuet ovat niin mennyttä aikaa ja käytännössä haittaavat velattomaan tulevaisuuteen pyrkimistä.

Ilman tulojen (siis verojen) lisäämistä yhteiskunta tuskin voi pienentää velkaantumistaan. Viime aikoina on puhuttu ruuan arvonlisäveron korottamisesta. Arvonlisäverokantaa voisikin hyvin käyttää siihen, että kulutustottumuksia ohjattaisiin mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavaksi samalla kuin valtion kassaan tulisi lisää rahaa. Lähtökohtaisesti voisi vaikka nostaa naudanlihan verokantaa selvästi korkeammaksi kuin esimerkiksi sianlihan. Tiettyjen kasvistuotteiden arvonlisäveroa voisi vaikka laskea. Pitkiä kuljetusmatkoja vaativien ylellisyystuotteiden verokantaa voisi nostaa nykyisestäkin kun taas aineettomien palvelujen kuten siivouksen, esiintyvien taiteilijoiden työn yms. jopa laskea. Näin tekemällä tehtävä työ lisääntyisi ja erilaiset tukikustannukset pienenisivät.

Miksi nykyhallitus ei halua tehdä uudistuksia, jotka olisivat tulevaisuudenkin kannalta hyödyllisiä ja auttaisivat valtionvelan hoidossa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, fossiiliset polttoaineet, vihreä siirtymä, arvonlisävero

Biofuels are not ecologically or climate-wise friendly

Keskiviikko 24.1.2024 klo 13.39 - Mikko Nikinmaa

Burning causes carbon dioxide emissions. In the case of biofuels, the amount of carbon dioxide produced is actually higher than for fossil fuels. The claim that biofuels are climate-friendly is based on thinking that the produced carbon dioxide is taken up relatively rapidly by the plants used for further production of biofuels, i.e. the net emission of carbon dioxide can be zero, if the plants grown for  biofuels consume use up the carbon dioxide for oxygen production at the same rate as it is produced. However, this misses the point that burning causes carbon dioxide emissions, and any such emissions contribute to climate change. One could, and in my opinion should, decouple the plant growth, which is a carbon sink, and burning of plant products such as biofuels, which is a carbon dioxide emitter. One can grow plants without burning them.

Biofuels are produced especially using oil plants such as oil palm. Also other plants, such as maize and sugar cane are important sources of biofuels. Typically biofuels are produced by rich countries, often from plants grown in poor areas instead of food crops needed for the local population. This is true, e.g., for oil palm, which has got a really bad reputation. However, the bad reputation should not be warranted, if the palm oil were not used for biofuels but only for food oil. This would markedly reduce the need of agricultural land for oil plants, since oil palms produce at least 5-10 the amount of oil per unit area as other oil plants. Thus, if food oil production worldwide changed towards palm oil, decreased area of agricultural land were needed and more (tropical) forests could be saved (as soybean is one of the most important oil plants in use). So, ecologically, the important thing would not be to stop growing oil palms but stop producing biofuels made using them.

In addition to plants, food waste is a major source of biofuels. In my opinion, food and other wastes are good materials for thermal power plants, as then all the produced small particles and even carbon dioxide can be taken up by collectors inserted in chimneys. However, the carbon dioxide in car, truck, ship and plane exhausts will inevitably contribute to world’s carbon dioxide load. Further, in the case of food waste-based biofuel the link between carbon sink and source is more difficult to establish than for plant-based biofuel. In this case only the carbon dioxide produced in the burning process can reliably be established.

In conclusion, I do not think that biofuels are either ecologically or climatewise a sustainable solution. Instead, we should use cars and planes less, use e-meetings when we find them useful. Doing this we could easily diminish our need for biofuels for the short transition period from petrol- or diesel oil-using engines to more sustainable ones.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: climate change, palm oil, carbon dioxide emission, sustainability, oil plants, food waste

Lyhyt Simpunpäästöoppi 17

Lauantai 20.1.2024 klo 18.41 - Mikko Nikinmaa

Kolmipiikkejä on sekä valtamerien suolapitoisuudessa, meriveden ja makean veden väliä vaeltavina, murtovedessä että makeassa vedessä. Useimmat Suomen- ja Pohjanlahden kaloista ovat tästä poikkeavasti oikeastaan makean veden kaloja, jotka pystyvät elämään murtovedessä niin kauan kuin veden suolapitoisuus on alhaisempi kuin niiden suolapitoisuus. Merikaloista poiketen niille ei ole kehittynyt mekanismeja, joiden avulla ne saisivat ylläpidetyksi suola- ja vesitasapainonsa, kun veden suolapitoisuus kasvaa yli 0,8-0,9 prosentin. Tästä säännöstä poikkeavat ankerias, lohi, meritaimen, jotkut nahkiaislajit ja jotkut kolmipiikkikannat, joiden poikas- ja syönnösvaiheet kasvavat eri suolapitoisuuksissa. Ankeriaan poikaset vaeltavat merivedessä tuhansia kilometrejä kasvupaikkojaan kohti. Ankeriaat elävät sitten makeassa vedessä, kunnes saavuttavat sukukypsyyden ja lisääntyminen Sargassomeressä kutsuu. Ankeriasta kutsutaan tämän vuoksi katadromiseksi lajiksi. Kaikki muut Suomen vaeltavat lajit ovat anadromisia, niiden poikaset kuoriutuvat ja kasvavat aluksi joissa, kunnes lähtevät syönnösvaellukselleen Itämereen. Lohikalojen muutosta jokipoikasesta merivaiheeseen sanotaan smolttiutumiseksi.

Makean veden kaloilta kuluu suunnilleen 15 % niiden käyttämästä energiasta vesi- ja suolatasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon). Kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön suolapitoisuus nousee lähemmäs ruumiinnesteiden suolapitoisuutta. Näin säästynyt energia voidaan käyttää kasvuun. Tämän vuoksi ahvenet ja särjet, joita järvistä ongella sai, olivat paljon pienempiä kuin mihin oli Suomenlahdella kalastaneena tottunut.  Samasta syystä kirjolohen merikasvatus nousi suureen suosioon. Poikaset kasvatettiin smoltiksi asti sisävesien kalanviljelylaitoksissa ja siirrettiin nopeamman kasvun saavuttamiseksi verkkokasseihin merellä. Näin saatiin syöntikokoista kalaa selvästi nopeammin kuin sisävesien kalanviljelylaitoksilta.

Merikalat puolestaan eivät pysty estämään suolan valumista ympäröivään veteen ja veden virtausta elimistöön, jos veden suolapitoisuus laskee alle ruumiinnesteiden suolapitoisuuden. Nekin kuluttavat energiaa osmoregulaatioon, pitääkseen suolapitoisuutensa alhaisempana kuin ympäröivän veden. Tässäkin tapauksessa vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön ja eläimen ruumiinnesteiden välinen suolapitoisuuden ero murtovedessä pienenee. Merikalat eivät kuitenkaan kasva murtovedessä nopeammin kuin merivedessä, vaan jäävät useimmiten paljon pienemmiksi kuin valtamerissä asuvat sukulaisensa. Esimerkiksi silakka on paljon suuremman sillin murtovesiympäristöön sopeutunut alalaji. Tähän on syynä se, että niiden ravintoeliöt eivät selviä murtovedessä. Sen vuoksi merikalojen energiansaanti häiriintyy ja ne eivät pysty lisääntymään suolapitoisuuden laskiessa.

Ja jos katsotaan Itämeren alueen suolapitoisuuksia, sekä Suomen- että Pohjanlahden suolapitoisuus on kauttaaltaan alempi kuin eläinten ruumiinnesteiden. Myös Saaristomeren ja Ahvenanmeren suolapitoisuus on tälläkin hetkellä korkeimmillaan sama kuin eläinten. Kun vielä makean veden valuma Itämereen on suurempi kuin meriveden tulo Itämeren altaaseen ja haihtuminen yhteensä, on Itämeri muuttumassa koko ajan merikaloille epäedullisemmaksi ympäristöksi. Ilmastonmuutos kiihdyttää Itämeren suolapitoisuuden laskua, kun sen arvellaan lisäävän sateita Itämeren valuma-alueella ja sitä kautta makean veden valumista mereen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: katadromia, anadromia, murtovesi, merikala, ilmastonmuutos, osmoregulaatio, kalanviljely

Lyhyt Simpunpäästöoppi 16

Maanantai 15.1.2024 klo 19.09 - Mikko Nikinmaa

Koulupoikana en ollut tainnut vielä nahkiaista edes nähnyt. Mutta kolmipiikkejä olin Harjun rannassa uimareissuilla seurannut tarkasti. Niiden uroksethan tulevat ennen kutua kauniin punamahaisiksi ja rakentavat pesän, johon naaraat munivat munansa. Matalan veden ahvenvitapelloissa oli siellä täällä kolmipiikkikoiraiden pesiä. Niistä naaraat sitten valitsivat mieleisensä ja munivat sinne munansa, jotka koiras hedelmöitti. Sitten se jäi leyhyttelemään eviään koko alkiokehityksen ajan pesän lähelle, jotta vesi pesässä liikkui ja hedelmöittyneet munat saivat riittävästi happea poikasiksi päästäkseen.

Valmistautuminen lisääntymiseen on kolmipiikille valtaisa rasitus. Sen olin toki kirjoista aikaisemminkin lukenut, mutta vasta Raippaluodon rannoilla Vaasan vieressä tajusin mitä se tarkoitti. Kun lisääntymisajan liepeillä kulki rannalla, se oli täynnä kuolleita kolmipiikkejä vaikkei mitään tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt säässä tai veden laadussa. Myöhemmät tutkimuksemme ovat toki osoittaneet, että helleaaltojen aikaan kolmipiikkien elinympäristön lämpötila nousee kyllin korkeaksi aiheuttaakseen kalakuolemia. Kesäkuun alun lisääntymisaikaan veden lämpötila ei kuitenkaan ole niin korkea, että se tappaisi kaloja ilman järkyttävää lisästressiä.

Kaiken kaikkiaan kolmipiikit tarvitsevat kuitenkin sangen puhdasta vettä. Tosin kantojen välillä on hyvin suurta vaihtelua. Esimerkiksi Pohjois-Saksan makean veden kolmipiikit sietävät paljon alempaa happipitoisuutta kuin mikä aiheuttaa 50 prosenttisen kuolleisuuden Suomenlahden kolmipiikeille. Näiden kantojen välisten erojen muodostumista selvitetään parhaillaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kolmipiikki, lisääntymisrasitus, lämpötila, happipitoisuus

Nanoparticles and microplastics - real threats or toxicological fashions

Lauantai 13.1.2024 klo 19.21 - Mikko Nikinmaa

In the beginning of 2000s nanotoxicology became very popular. Before 2004 there were no Web of Science articles, in the 5-year period 2004-2009 175, 2010-2014 slightly above 1000 and between 2015 and 2019 about 2100. The results clearly showed that nanomaterials can be toxic. However, virtually all studies were done with nanomaterial levels which far exceeded environmentally relevant levels. Once it was established that nanoparticles can be toxic, it has become clear that their effects in nature must be demonstrated before they can be considered to be an ecotoxicological problem. Luckily it appears not to be the case as the number of nanotoxicological studies has decreased markedly, to about 900, in the last five years.

One can naturally hope that all the studies which demonstrated the possibility of toxic effects were enough to alert the people responsible for the disposal of nanomaterials about the need to consider how the waste is treated. If that were the case, toxicological research had reached a major goal: preventing a potentially significant environmental problem from developing. In worse case, the situation shows that a lot of scientists eagerly follow the fashion and study something that is popular without considering its importance. What the results have shown is that nanoparticles are probably entering the cells of organisms via, e.g., pinocytotic pathways. Thereafter the effects are probably due to the toxicity of the compound(s) which the particle is made of, and environmental impact depends on the probability of nanoparticle concentration reaching a level which causes malfunction of some organisms.

Thus, nanoparticle toxicity is really the toxicity of the material that the particle is made of, the particle itself is only a means of entering the cells. For example, charged compounds are virtually impermeant, but if they are nanoparticle components, they can be taken up via pinocytosis. If the charged compound thus entering the cell is toxic, it will be harmful. So instead of nanotoxicology addressing all nanomaterials, we should evaluate, which toxic materials are used in nanoparticle formulation. If a material is inert, toxic effects are not likely.

About five years after nanotoxicology became in fashion, the same happened to microplastics. Between 2011 and 2015 there were merely 290 studies about them, but during the past five years close to 14000. Most of the studies are concerned with the distribution and uptake of the microplastics. They have now been found everywhere, from Antarctica to glaciers in the Alps and within virtually all organisms, mothers’ milk etc. Their occurrence everywhere is quite clear, but actually very little is known about their toxicity. In contrast, plastic waste, macroplastics has various harmful effects in addition to fouling the environment. Animals get stuck to plastic waste, plastics can clog their lungs, gills or intestine. To everyone watching news reels the sorry sights of seals and birds having died in nets is familiar. But microplastics, their effects are uncertain.  

If microplastics are made of pure polyethene or polyethylene, I have difficult to see that they could be toxic. They are inert materials which can, in my opinion, best be compared to cellulose or starch, which we and all the herbivores eat and digest all the time. However, as with nanoparticles, microplastics can be toxic, if they are associated with toxic materials. This is possible or even probable, if the environment is polluted with hydrophobic toxicants. They get adsorbed to plastics instead of any aqueous material. The toxic particles can then be taken up via pinocytosis and exert cellular toxicity. However, again as with nanoparticles, microplastics in themselves are not toxics, they are just the means by which hydrophobic toxicants can get in the tissues.

As a conclusion, I must stay that many of the studies on nanoparticles and microplastics have been done because the topics are fashionable. Instead of showing over and over again that nanoparticles can be toxic or that microplastics are found everywhere one should start considering, when their presence causes environmental risk because of their association with the pollutants which are the true problem.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: nanotoxicology, plastic pollution

Lyhyt Simpunpäästöoppi 15

Torstai 4.1.2024 klo 20.01 - Mikko Nikinmaa

Nahkiaiset olivat yksi minun tärkeimmistä tutkimuskohteistani. Sen lisäksi useat muut tutkijat ympäri Eurooppaa pääsivät hyötymään minun kiinnostuksestani niihin. Lähetin nahkiaisia Hannoveriin, Lontooseen ja Tukholmaan. Nahkiaiset pysyvät hengissä useita tunteja ilmassa, jos niiden pinta ja kidusaukot säilyvät kosteina. Niinpä niitä voi hyvin lähettää kiireellisenä lentorahtina ruokakalan kuljetukseen yleensä käytetyissä styroks-laatikoissa. Laatikon pohjalle laitetaan märkää sanomalehtipaperia, sitten kerros nahkiaisia, päälle märkää sanomalehtipaperia, sitten toinen kerros nahkiaisia jne. Lontooseenkin lennätetyistä sadasta eläimestä vain muutama kuoli.

Se, että nahkiainen pysyy hengissä, jos sen kidukset säilyvät märkinä, hämäsi meitä tutkijoita pitkään. kuvittelimme, että se sietäisi vähähappista ympäristöä hyvin. Vähensimme akvaarioveden happipitoisuutta pienemmäksi ja pienemmäksi, eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikutusta – ennen kuin keksimme mitä otukset tekivät. Ne tarttuivat imusuullaan akvaarion seinään vähän veden pinnan yläpuolella niin että saivat pidetyksi kiduksensa märkinä, mutta kontaktissa ilman kanssa. Tämän jälkeen estimme otuksien pääsyn veden pinnan yläpuolelle sijoittamalla pleksilasilevyn vähän veden pinnan alapuolelle. Sitten saimmekin päinvastaisen ongelman. Kaikki nahkiaiset kuolivat. Nostimme veden happipitoisuutta uudestaan. Nahkiaiset kuolivat edelleen. Jouduimme jatkamaan happipoisuuden nostoa siihen asti, kun se oli suunnilleen yhtä korkea kuin lohikalojen tarvitsema.

Vesi virtaa luukalojen kidusten läpi ja kidukset pysyvät erillisinä maksimoiden hengityspinnan pinta-alan veden korkean viskositeetin ansiosta. Kun kidukset ilmassa painuvat kasaan hengityspinta pienenee niin paljon, että ilman korkea happipitoisuus ei riitä korvaamaan menetettyä hengityspinta-alaa sekä ilman ja veren välisen diffuusiomatkan suurta kasvua. Nahkiaisen kidukset ovat kiduspussien sisällä. Kiduspussit pysyvät täynnä vettä silloin, kun nahkiainen säilyy märkänä – esimerkiksi kun sen kidukset ovat vain vähän veden pintaa korkeammalla. Tällöin kidusten veteen kulkeutuu happea ilmasta, jossa sitä on paljon, ja kun kidukset eivät ole painuneet kasaan, nahkiainen saa riittävästi happea elintoimintoihinsa. Hapensaanti estyy vasta, kun nahkiaisen pääsy vedenpinnan yläpuolelle estetään.

Nahkiaiset ja muut selkärankaiset erosivat omiksi kehityslinjoikseen jo lähes puoli miljardia vuotta sitten. Tästä johtuen, vaikka monet niiden ominaisuudet ovat päällisin puolin samanlaisia kuin luukaloilla tai vaikkapa meillä ihmisillä, ne ovat kehittyneet eri reittiä ja esimerkiksi eri molekyylejä hyväksikäyttäen. Esimerkiksi sekä nahkiaiset että ihmiset kuljettavat tarvitsemansa hapen pH-herkkään hemoglobiiniin sitoutuneena. Ihmisellä hapen sitoutumiseen vaikuttaa tetrameerisen hemoglobiinin tertiäärinen avaruusrakenne. Nahkiaisen hemoglobiini on puolestaan monomeeri-oligomeeritasapainossa ja hapen sitoutuminen riippuu siitä, mikä monomeeri/oligomeeri suhde on. Nahkiaisen hemoglobiini onkin kehittynyt eri globiini-alkumuodosta kuin ihmisen. Nahkiaisen veren punasoluista puuttuu myös anioninvaihtaja, jota pidettiin aikaisemmin välttämättömänä riittävälle hiilidioksidin eritykselle. Itse asiassa tietyn japanilaisen härän osoitettiin myös elävän ilman punasolujen anioninvaihtajaa. Kun tämä havainto tehtiin 1990-luvulla, se oli suuri tiedeuutinen ja ihmetystä herätti, miten hiilidioksidin eritys oli mahdollista. No, nahkiaisia tutkien olimme jo vuosia aikaisemmin osoittaneet, että aktiivisten eläinten punasoluista voi puuttua anioninvaihto ja kuvanneet hiilidioksidin erityksen mekanismin tällöin.

Jokien rakentamisen lisäksi nahkiaiset kärsivät vesien metallisaasteista ja happamoitumisesta. Näyttää siltä, että erityisesti joissa elävät nuoret poikaset, likomadot, kärsivät metsien ojituksia seuraavia happaman veden pulsseja sekä rauta- ja mangaanipitoisuuden nousua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: nahkiainen, evoluutio, metallisaasteet, hemoglobiini, hiilidioksidin kuljetus

Better times ahead - hopefully

Tiistai 2.1.2024 klo 12.55 - Mikko Nikinmaa

Another year has gone, and 2024 has just begun. There have been worrying news about the state of environment and climate throughout last year: the biodiversity loss and the highest global temperatures ever, droughts, floods and storms. With doomsday predictions about the state of our planet, many people are suffering from eco-anxiety, others deny that anything at all is happening.

Eco-anxiety is a big problem, since it stems from having no hope. When one feels that there is no hope, one easily stops from trying to make future better. In view of this, it is important that people are given visions of possibilities that may bring about a better future. Although both climate change and biodiversity loss have become more serious every year, data indicate that especially during the past ten years improvements have been achieved. They are the topic of the book by Hannah Ritchie, published on January 11, titled Not the End of the World. Since she is a data scientist at the University of Oxford, handling environmental data, she is in a good position to evaluate what is happening.

The simplified conclusion is that although the present problems are alarming, we have technical capabilities to prevent further environmental deterioration, if people work for prevention with all their capabilities. Thus, one should step from eco-anxiety to true eco-activity. Further, in deciding which activities to do, we all should think in conflicting situations, which of our activities will have the most environmental impact. As Hannah Ritchie said in an interview: “Everyone focuses on the plastic bag, when what they should be focusing on is what they are putting in the bag. Most of your environmental impacts come from the food you eat not the plastic bag that you take to the shop.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: climate change, biodiversity loss, eco-anxiety

Lyhyt Simpunpäästöoppi 14

Perjantai 22.12.2023 klo 19.03 - Mikko Nikinmaa

Verkkojen suuren silmäkoon olisi kuvitellut estävän silakan kokoisten kalojen joutumisen saaliiksi, mutta ei. Yksi hopeakylkisistä silakankokoisista lajeista, norssi, oli säännöllinen saalis. Ilmeisesti se ui suu auki planktonia syöden. Kun sillä on isot ja terävät hampaat, se jää niistä verkkoon kiinni ja yrittäessään päästä irti, sotkeutuu verkkoon yhä pahemmin. Kun norssin hampaat ovat terävät, sen irrottaminen verkosta on hankalaa ja aiheuttaa usein pikkuhaavoja. Kalakirjat sanovat norssin tuoksuvan kurkulta. Minusta se haisi pahalta. Norsseja emme koskaan ottaneetkaan ruuaksi, vaan heitimme ne luodon kiville tulleiden lokkien syötäväksi.

Kun pikkupoikana Isän kanssa kalassa kävin, lokit seurasivat venettä koko ajan. Ravijoen lahdella ne olivat pääosin nauru- ja kalalokkeja. Ulompana joukkoon tulivat harmaa- ja selkälokit. Silloin selkälokkeja oli vielä sangen paljon. Aina silloin tällöin, mutta vain harvoin, näki merilokinkin. Kiikari oli minulla aina mukana, kun merelle pääsin. Olinhan innokas lintuharrastaja, ja merellä näki paljon lintuja. Rantasipit, tyllit ja karikukot juoksivat rantahiekassa ja kivikoilla. Meriharakat eivät vielä olleet oppineet, että parhaat ruokapaikat ovat kynnöspelloilla. Haahkojen vinoutunut sukupuolijakautuma tuli jo tuolloin tutuksi; jokaista naarasta kohti oli ainakin kolme koirasta. Mustalinnut ja pilkkasiivet elelivät Pisin saarilla, missä näki ruokkeja ja riskilöitäkin. Ja itäisen Suomenlahden suurin nähtävyys koitti aina toukokuussa: Arctica. Pohjoiseen, Venäjän ja Siperian tundralle muuttavat vesilinnut kun lensivät Virolahden rantojen kautta. Tuhatmäärin alleja, valkoposki- ja sepelhanhia, joukoittain mustalintuja ja kuikkia, sirrejä ja kuireja voi nähdä muutaman tunnin kuluessa. Valkoposkihanhet eivät vielä silloin olleet keksineet, että kaupunkien rannat ovat mainioita ruokapaikkoja, eikä niitä 1960-luvulla jäänyt kesäksi lainkaan Suomeen. Myöskään merimetsoja ei 50 vuotta sitten ollut lainkaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että nyt nopeasti levinnyt merimetso lienee sama alalaji, joka aikoinaan pesi Suomenkin rannikolla, mutta jostain syystä välillä katosi.

Mietin, että norssi ajatteli olevansa itseään suurempi kala. Onhan se sentään kaukaista sukua lohelle rasvaevineen ja jokivaelluksineen. Vaelluskalojen kohtalo Suomen vesillä on ollut kurja. Suomenlahteen ei laske yhtään lohijokea, joissa kutupaikat olisivat saavutettavissa. Aikaisemmin, ennen toista maailmansotaa, Kymijoki tuotti suurimman osan Suomen alueen kutukannasta. Urpalanjoessakin, jonka suu on Venäjän puolella, mutta joka kulkee pääosin Suomessa, oli aikaisemmin lohia, mutta padot ja ruoppaukset ovat estäneet lohen lisääntymisen. Urpalanjoki oli ennen sangen hyvä taimenjoki, mutta Suomen puolen vesialueiden käsittely on hävittänyt lisääntymismahdollisuudet suurimmaksi osaksi. Viime vuosina on kutukoskia kuitenkin pyritty entistämään ja kun Venäjän puolella joessa vielä on taimenia eikä siellä ole vaellusesteitä, taimenkannan toipuminen joessa on mahdollista. Jokien entistäminen onkin jo pystynyt palauttamaan meritaimenen lisääntymisen useissa Suomenlahteen laskevissa pikkujoissa.

Jokien entistäminen näkyy nopeimmin nahkiaisen lisääntymisenä. Nahkiainen on yleensä muutaman kymmenen gramman painoinen liero, joka myös nousee jokiin kutemaan. Nahkiainen ei oikeastaan ole kala vaan ympyräsuinen. Nahkiaiset ovat varhaisimpia selkärankaisia – ne ovat säilyneet jokseenkin samanlaisina jo puoli miljardia vuotta. Nahkiainen kasvaa Itämeressä sukukypsäksi. Sukukypsyyden saavutettuaan se vaeltaa jokeen kutemaan. Kutuvaelluksen aikana se ei enää syö ja kudun jälkeen kuolee. Toisin kuin lohet ja taimenet, jotka etsiytyvät kotijokeensa, nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se joutuu. Silloin kun kutuvietti iskee, se nousee lähimpään jokeen, johon pääsee. Näin ollen, kun kutemisen esteet poistetaan, nahkiainen hyötyy siitä ensimmäisenä, kun eläimiä nousee heti paikalle kutemaan. Se, että nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se yrittää nousta, näkyy ehkä parhaiten siinä, että erinomainen nahkiaisen pyyntipaikka on Kymijoen suu suoraan Ahvenkosken voimalaitoksen alapuolella. Nahkiaisia tulee sinne virtauksen houkuttelemana, vaikka ne eivät ole päässeet lisääntymään Kymijoessa moneen sukupolveen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: norssi, kuore, nahkiainen, arctica, jokien entistäminen

Lyhyt Simpunpäästöoppi 13

Torstai 21.12.2023 klo 19.34 - Mikko Nikinmaa

13

Isän verkot olivat melko suurisilmäisiä – isojen kalojen pyydystykseen. Oli meillä yksi pienisilmäinenkin verkko, joka laskettiin matalaan veteen, kun haluttiin täkykaloja pitkäsiimaan. Salakoita, pieniä särkiä ja kolmipiikkejä tuli silloin saaliiksi. Ne ja madot laitettiin sitten pitkänsiiman koukkuihin. Pitkänsiiman tärkein saalis oli ankerias. Savuankerias oli suurta herkkua, kun kalan ensin sai hengiltä. Se olikin vaikeaa. Ankerias kun sai ihonsa kautta riittävästi happea pysyäkseen hengissä tuntitolkulla. Niinpä ne tapettiin laittamalla ämpäriin karkeaa suolaa, jolloin eläinten suolatasapaino häiriintyi niin, että otukset kuolivat. Samalla kalat tulivat sopivan suolaisiksi savustusta varten. Näin ankeriaat siis tapettiin 50 vuotta sitten. En tiedä, miten tappaminen tehdään nykyisin, kun eläinten kärsimyksistä kannetaan huolta aivan toisella tavoin kuin silloin. Itse asiassa kaikki kalastushan on saaliille äärimmäisen rasittavaa ja kipuakin tuottavaa. Ajatelkaapa ongintaa. Ensin työnnetään mato koukkuun ja sitten tällä herkkupalalla houkutellaan kalat syömään – ja nappaamaan koukkuun niin etteivät pääse irti. Perhokalastuksessa syötistä tehdään saaliiksi sopivan hyönteisen näköisiä, paitsi että perhossa on koukku. Virvelöinnin, pilkkimisen ja uistelun vieheissä pyritään maksimoimaan kaikkia niitä piirteitä, jotka saavat petokalojen saalistusvietin heräämään. Ja sitten kun ne nappaavat vieheeseen, tarttuvat koukut suupieleen. Verkot ovat niin näkymättömiä vedessä kuin mahdollista. Kun kala ui eikä huomaa verkkoa, se jää kiinni. Yleensä sen jälkeen mitä enemmin kala riuhtoo verkkoa, sitä tiukemmin se sotkeutuu. Rysät ja katiskat laitetaan kalojen kulkureiteille. Niihin pääsee helposti sisään, mutta ulos pääsy on jokseenkin mahdotonta. Nuotat ja troolit taas vedetään kalaparvien takaa. Kunnon troolareissa on nykyisin kaikuluotaimet, joilla näkee kalaparvien paikat ja trooli vedetään niiden kautta. Kaikissa pyyntimuodoissa kalat sätkivät kalastusveneessä vaihtelevan pituisen ajan. Jos kalat pyydetään yksitellen, ne tapetaan nopeasti, mutta silakkatroolin sadoista kalakiloista – eli tuhansista kaloista – ei eläinten lopetusta mitenkään voi tehdä kovin nopeasti.

Niinpä. Jos miettii voiko mitenkään kalastaa aiheuttamatta kärsimystä ja kipua, vastaus on ei. Toisaalta voi miettiä, tuottaako hylkeiden tai karhujen kalanpyydystys vähemmän kipua kaloille. Vastaus siihenkin on ei. Varmaan kaikki ovat nähneet luontofilmejä, joissa lohi sätkii vielä, kun karhu syö sitä. Niin, ajattelee tässä kasvissyöjälukija. Kaikkien pitäisi ruveta kasvissyöjiksi. No, kasvitkin kommunikoivat toisten kasvien kanssa ja ovat tuntevia olioita, jotka aistivat, milloin niitä vahingoitetaan. Ne vain eivät viesti äänellä vaan spesifisten kemikaalien avulla. Ja sitten voi asettaa eettisen kysymyksen: onko vähemmän eettistä syödä eläintä, joka elää vain muita olioita syöden, kuin tuntevia kasveja, jotka saavat tarvitsemansa energian auringonvalosta ja tekevät tarvitsemansa biomassan epäorgaanisista yhdisteistä pääosin yhteyttämällä hiilidioksidin ja veden sokereiksi?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eläinten oikeudet, kasvissyönti, kalastuksen etiikka,

Lyhyt Simpunpäästöoppi 12

Maanantai 18.12.2023 klo 18.56 - Mikko Nikinmaa

12

Jotkut kotitarvekalastajatkin pyydystivät silakkaa verkoilla, mutta Isä ja Mäklinin Erkki eivät niin tehneet. Sen sijaan he toivoivat aina onnistuvansa laskemaan verkot paikkoihin, joista saisi siikoja. Siika on kolmas hopeakylki lohen ja silakan lisäksi, kooltaan ja arvoltaan niiden välissä. Kun siikaa sai säännöllisesti, se oli ehkä suuriarvoisin kalansaaliimme. Kun vesi syksyllä kylmeni, oli siianpyynnin aika. Silloin se nousi mataliin rannikkovesiin Suur-Pisin ja Järvisaaren lähelle. Siikahan on pääasiassa makean veden kala, joka elelee kylmien järvien lisäksi Itämeren murtovedessä, mutta jo eteläisen Itämeren suolapitoisuus on lajille liian korkea. Siika on hyvin monimuotoinen kala ja onkin edelleen epäselvää, onko se mitä sanomme siiaksi yksi laji vai lajiryhmä. Vaellussiika on suurikokoisin muoto, joka kasvaa Itämeressä ja lohen sekä taimenen tavoin nousee jokiin kutemaan. Meressä elävät karisiiat eivät koskaan nouse jokiin ja ne kutevat lyhyen, matalaan veteen tapahtuvan vaelluksen lopuksi. Siiat kutevat syksyllä, kun matalatkin vedet ovat kylmenneet riittävästi. Siian poikaset kuoriutuvat vasta keväällä, kun veden lämpötila rupeaa nousemaan.

Siialla on pieni suu, minkä vuoksi se ei juurikaan pysty pyydystämään muita kaloja vaan syö pieniä selkärangattomia – ja mätiä. Kaikkien kalojen mäti, myös omien lajitovereiden, on siian herkkuruokaa. Siika taas oli meidän herkkuruokaamme. Siiassa ei ole paljon ruotoja ja se on sopivan rasvainen sekä savustettavaksi että paistettavaksi. Eipä juuri parempaa ruokaa lapsena voinut kuvitella kuin voissa paistettu siikafile ja perunamuusi – niin yksinkertainen oli herkkuruoka. Nykyisin lisäisin herkkuun vielä kanttarellikastikkeen, mutta lapsena en sieniä syönyt. Äidin kanssa kävin kyllä mielelläni sienimetsässä, mutta vasta aikuisena rupesin sienistä ruokana tykkäämään.

Siika, kuten useimmat arvostavamme ruokakalat, on kylmän ja vähäravinteisen, kirkkaan veden kala. Niinpä se kärsii kovasti ilmastonmuutoksesta ja Itämeren rehevöitymisestä. Yleisöllehän on tullut viime vuosina hyvin selväksi, kuinka peltojen lannoitus rehevöittää Itämerta. Rehevöitymiskehitys on kuitenkin paljon tätä monimutkaisempi. Suomessahan metsiä ja soita on ojitettu kiivaasti 1950-luvulta lähtien puun kasvun lisäämiseksi. Metsiä myös lannoitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenet. Kun ilmastonmuutos lisää rankkasateiden todennäköisyyttä, ojitetuista metsistä ja soista valuu enenevässä määrin ravinteita mereen ja siiat ja monet muut kalat voivat entistä huonommin. Lisäksi lämpötilan nousu lisää levien kasvua samentaen vettä entisestään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: siika, rehevöityminen, metsien ojitus, ilmastonmuutos

In the brink of extinction - many freshwater fish

Tiistai 12.12.2023 klo 17.23 - Mikko Nikinmaa

When I did my Ph.D. thesis 40-45 years ago, the topic: effects of temperature and hypoxia on respiration of rainbow trout, was hardly noticed by the general public. In 1976 we, biology students arranged a theme evening about the pollution of the Baltic  Sea and invited media. Nobody came, and when I asked a newspaper reporter why that was the case, he answered that the topic had no general interest. I wish the situation were the same today: fish would not suffer from pollution, increased temperature and decreased oxygen level. Unfortunately that is wishful thinking.

IUCN (International Union for the Conservation of Nature) has recently updated its Red List with very worrying information of fish, particularly freshwater fish. A quarter of the freshwater species is in immediate danger of extinction. The most important proximate cause is pollution, but toxicant effects cannot be separated from temperature increases and eutrophication, which causes oxygen lack. All of the previous problems increase parasite loads and cause fish diseases. In addition, overfishing and building of waterways, which has destroyed spawning sites or made it impossible to reach them, decreases fish populations.

Below I give a couple of examples of how all of the above cause the disappearance of specific species. First, eels are critically endangered species, which are characterized by their catadromous way of life and long spawning migrations. They grow and reach maturity in freshwater. Their migration from sea to freshwater feeding sites is critically dependent on smell sensing, which is dramatically disturbed by pesticides and metals. Consequently, those types of pollution may be an important cause of declining eel populations. Second, burbot is a coldwater fish. It spawns in the middle of winter, and it is ice-fished in January-February to get the fish and its eggs for soup. Now that the temperature is increasing, burbot is already living at the high end of its temperature tolerance, and may soon become extinct. Another group of coldwater fish is salmon and its relatives. In addition, it requires clear water with high oxygen content. Since both an increase in temperature and eutrophication decrease the oxygen level, salmon and its relatives may become extinct. Lampreys have succeeded in temperate waters for 500 000 000 years. Many of the species live in sea as adults, but spawn in rivers. Because of building of waterways, e.g. hydroelectric power plants, their long saga may be coming to the end. Finally, aquarium hobby is very popular throughout the world. Many of the ornamental fish do not reproduce in captivity, and are thus fished wild. This has made many species endangered because of overfishing.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: environmental pollution, climate change, overfishing, eel, salmon, oxygen, hypoxia

Lyhyt Simpunpäästöoppi 11

Torstai 7.12.2023 klo 19.08 - Mikko Nikinmaa

 

11

Lohi oli herrain herkku ja tavallinen kansa sai syödä paljon pienempää hopeakylkeä, silakkaa. Kun asuimme meren lähellä, saamamme silakka oli aina tuoretta. Kalastajat olivat aamuvarhaisella tehneet pyyntityönsä ja pienyrittäjät ajoivat mopoillansa silakkalaatikot tarakassaan kauppaamaan kaloja lähikylissä. Joillakin oli savustusuunit kalasatamassaan ja he myivät vastapyydettyä ja vastasavustettua hailia. Itäisen Suomenlahden rannoilla silakalla oli 1960-luvulla niin suuri merkitys, että paikallinen rautalankayhtye Strings levytti kappaleen Hailii Happamii. Jo varhemmin, 1950-luvun lopussa, Suomi oli saanut vuokratuksi Neuvostoliitolta Huovarin kalliosaaren eteläpuolisen vesialueen pääasiassa silakan kalastusta varten. Avoimen veden aikaan silakka troolattiin tai pyydettiin rysillä. Talviaikaan käytettiin pääasiassa silakkaverkkoja.

Silakka on sillin Itämeren lahtien alalaji. Suomalaisetkin laivat troolasivat varsinaista silliä Atlantilla ja toivat suolatun saaliin kalatehtaisiin, joissa suolasilli purkitettiin. Useita erilaisia maustekaloja oli myynnissä jo 1950-luvulla, kun en vielä suolakalaa voinut kuvitellakaan syöväni. Suuri osa kotimerestä pyydetystä silakastakin suolattiin, niin se saatiin säilymään pitkäänkin. Suutarinlohessa suolasilakkaan pilkotaan sipulia ja joukkoon heitetään paljon maustepippureita. Silakkarullat maistuivat jo lapsena - niissä etikka on pääasiallinen säilöntäaine. Mutta parasta ruokaa olivat tuoreet kalat, savusilakoiden lisäksi silakkapihvit: kaksi silakkaa levitettiin päällekkäin ja välissä oli tuoretta tilliä ja merisuolaa. Kun ne sitten jauhotettiin ja paistettiin voissa ei perunamuusin kanssa juuri parempaa ruokaa voinut saada. Ja se oli halpaa. Juhannusruokana on aina ollut uudet perunat ja maustesilakat. Hyvä puoli silakassa on, että sen voi syödä melkein kokonaan, vain pää ja selkäruoto jäävät jäljelle.

Pitkään kalastettu silakka päätyi ihmisruuaksi, mutta kun turkistarhaus, kalanviljely ja broilerinkasvatus lisääntyivät, koko ajan suurempi osuus silakkasaaliista meni rehuksi. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa vain viidennes saaliista käytetään ihmisravinnoksi. Loput menevät eläinten rehuksi. Rehuksi voidaan käyttää minkä kokoista silakkaa tahansa, kun rehuun käytettävä kala jauhetaan jauhoksi. Ihmisravinnoksi tulevan silakan pitää puolestaan olla mahdollisimman suurta, mieluiten yli 18 cm pitkää. Niin ison silakan osuus on vähentynyt niin, että Suomenlahdella sitä on vain kirkkaasti alle prosentti kaloista ja Pohjoisella Itämerellä 1-3 %. Selkämerellä isojen silakoiden osuus oli pitkään noin 15 %, mutta tällä vuosikymmenellä osuus on pudonnut alle 10 %:iin. Kun koon vastaavaa romahdusta ei aikaisemmin ole ollut, EU esitti aluksi, että silakan kalastus kiellettäisiin kokonaan. Tähän ei kuitenkaan päädytty, mutta silakan kalastuskiintiötä pienennettiin merkittävästi, alle puoleen aikaisemmasta. Näyttää ilmiselvältä, että silakan kalastus on pitkään ylittänyt kantojen uusiutumiskyvyn. Suurin syy ylikalastukseen on silakan rehukäyttö. Mikäli silakan pyynnistä rehuksi luovuttaisiin, kalakanta tervehtyisi ja uusiutuisi muutamassa vuodessa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: silakka, ylikalastus, rehukala, suolakala

Elinvoimainen maaseutu ja Keskustapuolue - nykytilanteessa mahdoton yhtälö

Tiistai 5.12.2023 klo 11.25 - Mikko Nikinmaa

Nuorempana äänestin Keskustapuoluetta, kun kuvittelin, että maaseudun ylläpidossa tärkeätä olisi myös luonto. Kuinka väärässä olinkaan! Kaikissa kannanotoissa vuosikymmenien varrella on osoittautunut, että Keskustapuolueen mielestä ympäristö on vain taloudellisen toiminnan mahdollistava tekijä. Ja vielä niin, että kun toimitaan kuten aina ennenkin – tehomaataloutta ja puupeltoja ylläpitäen – maaseutu pysyy parhaiten elinvoimaisena. Kaikki viimeaikaiset tutkimustulokset, joiden mukaan tehomaatalouden ja puupeltojen aiheuttamat ongelmat ovat paljon suurempia kuin niistä saatavat hyödyt, on leimattu viherpiipertäjien valheiksi. Koko ympäristönsuojelu on kunnon keskustalaisten piirissä leimattu kaupunkilaisten harrastukseksi. He kun eivät ymmärrä maaseudusta ja sen elossa pitämisestä yhtään mitään.

Tämän takia en ollutkaan yhtään yllättynyt, kun sain lehdestä lukea, kuinka Keskustapuolue ajaa karhun, suden ja ilveksen metsästyksen sallimista. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, suurpetojen tiukka rauhoitus pitäisi purkaa ja sijoittaa ne metsästyslakiin, jolloin niiden tappaminen olisi helpommin sallittavissa kuin nykytilanteessa. Viime aikoinahan otsikkoihin on noussut erityisesti ilves, jonka kannat ovat selvästi kasvaneet. Tähän on syynä erityisesti peurakantojen räjähdysmäinen kasvu, mitä ne metsästäjäpiirit, jotka nyt ovat voimakkaasti ajamassa ilveksen ”kannanhoidollista” tappamista, eivät ole estäneet. Itse asiassa on varsin todennäköistä, että myös susikannat hyötyvät suuresti peurakantojen kasvusta. Siispä suurin ilveksen ja suden kannanhoidollinen toimenpide olisi peuranmetsästyksen huomattava lisääminen. Tämä olisi mielestäni metsästyspiirien velvollisuus: hehän ovat tuoneet yhden räjähdysmäisesti lisääntyneistä peuralajeista maahan ja vieläkin harrastavat peurojen talviruokintaa.

Kun melkein kaikki Keskustapuoluetta käsittelevät uutiset ovat luontovihamielisiä, ei ole ihme että minäkin, entinen maalaispoika, nykyisin kannatan mitä muuta puoluetta tahansa. Maaseudun säilyttäminen elinvoimaisena edellyttää muutoksia, jotka tuntuvat olevan täysin mahdottomia 50 vuoden takaiseen tilanteeseen jämähtäneelle puolueelle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luonnonsuojelu, tehomaatalous, suurpedot, metsästys, peurakannat

Climate summit in United Arab Emirates (or is it really an oil lobby)

Keskiviikko 29.11.2023 klo 17.43 - Mikko Nikinmaa

News is dreary. First, it is estimated that climate change already causes more than 6 % decrease in global GNP. No wonder, as climate-related phenomena have diminished crops, caused wildfires and flooding, etc. Many insurance companies have incredibly high fees for house insurance policies in areas, where the likelihood of storms has increased radically in recent past. And GNP (Gross National Product) does not take the environment into account. The indexes which do this had their highest values in rich countries in 1990’s. Also, coal and oil pollution cause millions of deaths yearly, many more than the Covid pandemic. So, climate change is here, and decreases the quality of life more than any other single event.

Although wind and solar energy production has increased markedly during recent past so that clearly more than half of the new global electricity production is fossil-free, about 60 % of world’s energy consumption is still dependent on oil and coal. And, actually, the amount of energy produced using fossil fuels is still increasing although its percentage is decreasing. This apparent contradiction is due to the fact that the global energy consumption still increases markedly.

The above notions should be important to take into account now that world leaders again gather to Climate Summit, this time in United Arab Emirates (UAE). Already the place of the meeting generates suspicion, as UAE has gained its wealth with oil, and continues to do so. Further, the Persian Gulf nations are known for sports washing – World Cup of Soccer in Quatar, Incredible transfer fees of footballers in Saudi Arabia, the number of Kenian athletes now competing under Quatar flag. One can suspect that the Climate Summit is the start of climate washing with oil lobby doing its best to decrease climate actions. This conclusion has become quite credible after a document has leaked, which advises the UEC delegation to lobby oil and gas exports. Further, the president of the summit is also the head of Abu Dhabi National Oil Company, and has suggested an approach, where renewable energy sources complement rather than replace oil.

Is this the way to combat climate change, which already causes significant damage?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: climate change, fossil fuels, GNP

Kalanviljelyn tutkimuksen infrastruktuuri täytyy säilyttää

Tiistai 21.11.2023 klo 15.18 - Mikko Nikinmaa

Kalat ovat sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen uhreja. Pahimmissa näkymissä useat kalalajit kuolevat sukupuuttoon jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Lohikalat ovat voimakkaasti harvinaistuva kylmän veden lajiryhmä, jonka kantoja on pystytty ylläpitämään viljelemällä.  Kalanviljelyn avulla voidaan monien kalojen sukupuutto estää. Eri puolilla maapalloa onkin tällaisia hankkeita käynnissä esimerkiksi tonnikalojen ja sampien pelastamiseksi. Kalanviljely voi myös tuottaa eläinvalkuaista ihmisruuaksi ottaen ympäristön paljon paremmin huomioon kuin tasalämpöisten nautojen, sikojen tai broilereiden tuotanto. Se, että nykymuotoinen viljelykalantuotanto ei pysty tähän, vaan aiheuttaa suuria ympäristöongelmia, johtuu siitä, että tuotannossa on pyritty vain säästämään kustannuksia eikä missään ole riittävästi tutkittu, miten kalanviljely voisi toimia kestävästi.


Suomessa luotiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksen puitteissa 1960-1970-luvuilla kalanviljelylaitoksien verkosto. Viljelylaitokset sijaitsivat kaukana yliopistokaupungeista, joten vierailevien tutkijoiden työn helpottamiseksi niihin rakennettiin majoitustiloja vieraita varten. Tämän panostuksen ansiosta Suomen kalanviljelyn ja kalojen toiminnan tutkimus kohosi nopeasti yhdeksi maailman johtavista kokonaisuuksista. Eikä kyseessä ollut yksittäisen yliopiston menestys, vaan maailmalla arvostettua työtä tehtiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksessa ja yliopistoissa Helsingistä Ouluun ja Joensuusta Turkuun sekä perus- että soveltavassa tutkimuksessa. Tehty työ on auttanut niin uhanalaisten kalakantojen – esimerkiksi Saimaan nieriä – ylläpitämisessä kuin istukkaiden laadun parantamisessa niin paljon, että infrastruktuuriin sijoitetut rahamäärät on saatu moninkertaisina takaisin.


Vaikka kalojen toiminnan ja kalanviljelyn tutkimuksen merkitys on ilmastonmuutoksen vaikutuksien vuoksi entisestään korostunut, Suomessa ollaan ”säästöjen” saamiseksi lopettamassa kalanviljelylaitoksia, jotka ovat nostaneet suomalaisen tutkimuksen alallaan maailman kärkeen. Aluksi luovuttiin vierailevien tutkijoiden majoituksesta; tämän seurauksena tutkimusvierailujen tekeminen pienille maaseutupaikoille vaikeutui merkittävästi. Nyt viitisenkymmentä vuotta sitten rakennettujen viljelylaitoksien infrastruktuuri kaipaisi peruskorjausta, mihin tietysti kuluisi rahaa – siispä lyhytnäköisesti ”säästetään” luopumalla tiloista niiden korjaamisen sijaan. Näin esitetään tehtäväksi, vaikka kalanviljelylaitoksilla tehty tutkimus on ilman muuta ollut kannattavaa. Kalantuotannon rahallinen arvo sitä on tuskin ollut, mutta eihän uhanalaisten lajien suojelu tai tulevaisuuden ympäristövaatimuksen edellyttämien kasvatusmenetelmien tutkimus voikaan sitä olla.


Kun Suomi on sitoutunut luontokadon pysäyttämiseen ja pyrimme kestävään elintarviketuotantoon, on mahdotonta ymmärtää, että valtion tahot, joiden tehtävänä on huolehtia alan tutkimuksesta, vaikeuttavat sen tekemistä. Miten on mahdollista kehittää kalankasvatusta niin, että istukkaat selviävät entistä paremmin tai ruokakalatuotanto on aikaisempaa ympäristöystävällisempää, jos tutkimuksen tarvitsemaa infrastruktuuria poistetaan?  


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luontokato, ruokakalan viljely, nieriä, kalanviljelulaitokset, lohikalat

Vanhemmat kirjoitukset »