Better times ahead - hopefully

Tiistai 2.1.2024 klo 12.55 - Mikko Nikinmaa

Another year has gone, and 2024 has just begun. There have been worrying news about the state of environment and climate throughout last year: the biodiversity loss and the highest global temperatures ever, droughts, floods and storms. With doomsday predictions about the state of our planet, many people are suffering from eco-anxiety, others deny that anything at all is happening.

Eco-anxiety is a big problem, since it stems from having no hope. When one feels that there is no hope, one easily stops from trying to make future better. In view of this, it is important that people are given visions of possibilities that may bring about a better future. Although both climate change and biodiversity loss have become more serious every year, data indicate that especially during the past ten years improvements have been achieved. They are the topic of the book by Hannah Ritchie, published on January 11, titled Not the End of the World. Since she is a data scientist at the University of Oxford, handling environmental data, she is in a good position to evaluate what is happening.

The simplified conclusion is that although the present problems are alarming, we have technical capabilities to prevent further environmental deterioration, if people work for prevention with all their capabilities. Thus, one should step from eco-anxiety to true eco-activity. Further, in deciding which activities to do, we all should think in conflicting situations, which of our activities will have the most environmental impact. As Hannah Ritchie said in an interview: “Everyone focuses on the plastic bag, when what they should be focusing on is what they are putting in the bag. Most of your environmental impacts come from the food you eat not the plastic bag that you take to the shop.”

Lyhyt Simpunpäästöoppi 14

Perjantai 22.12.2023 klo 19.03 - Mikko Nikinmaa

Verkkojen suuren silmäkoon olisi kuvitellut estävän silakan kokoisten kalojen joutumisen saaliiksi, mutta ei. Yksi hopeakylkisistä silakankokoisista lajeista, norssi, oli säännöllinen saalis. Ilmeisesti se ui suu auki planktonia syöden. Kun sillä on isot ja terävät hampaat, se jää niistä verkkoon kiinni ja yrittäessään päästä irti, sotkeutuu verkkoon yhä pahemmin. Kun norssin hampaat ovat terävät, sen irrottaminen verkosta on hankalaa ja aiheuttaa usein pikkuhaavoja. Kalakirjat sanovat norssin tuoksuvan kurkulta. Minusta se haisi pahalta. Norsseja emme koskaan ottaneetkaan ruuaksi, vaan heitimme ne luodon kiville tulleiden lokkien syötäväksi.

Kun pikkupoikana Isän kanssa kalassa kävin, lokit seurasivat venettä koko ajan. Ravijoen lahdella ne olivat pääosin nauru- ja kalalokkeja. Ulompana joukkoon tulivat harmaa- ja selkälokit. Silloin selkälokkeja oli vielä sangen paljon. Aina silloin tällöin, mutta vain harvoin, näki merilokinkin. Kiikari oli minulla aina mukana, kun merelle pääsin. Olinhan innokas lintuharrastaja, ja merellä näki paljon lintuja. Rantasipit, tyllit ja karikukot juoksivat rantahiekassa ja kivikoilla. Meriharakat eivät vielä olleet oppineet, että parhaat ruokapaikat ovat kynnöspelloilla. Haahkojen vinoutunut sukupuolijakautuma tuli jo tuolloin tutuksi; jokaista naarasta kohti oli ainakin kolme koirasta. Mustalinnut ja pilkkasiivet elelivät Pisin saarilla, missä näki ruokkeja ja riskilöitäkin. Ja itäisen Suomenlahden suurin nähtävyys koitti aina toukokuussa: Arctica. Pohjoiseen, Venäjän ja Siperian tundralle muuttavat vesilinnut kun lensivät Virolahden rantojen kautta. Tuhatmäärin alleja, valkoposki- ja sepelhanhia, joukoittain mustalintuja ja kuikkia, sirrejä ja kuireja voi nähdä muutaman tunnin kuluessa. Valkoposkihanhet eivät vielä silloin olleet keksineet, että kaupunkien rannat ovat mainioita ruokapaikkoja, eikä niitä 1960-luvulla jäänyt kesäksi lainkaan Suomeen. Myöskään merimetsoja ei 50 vuotta sitten ollut lainkaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että nyt nopeasti levinnyt merimetso lienee sama alalaji, joka aikoinaan pesi Suomenkin rannikolla, mutta jostain syystä välillä katosi.

Mietin, että norssi ajatteli olevansa itseään suurempi kala. Onhan se sentään kaukaista sukua lohelle rasvaevineen ja jokivaelluksineen. Vaelluskalojen kohtalo Suomen vesillä on ollut kurja. Suomenlahteen ei laske yhtään lohijokea, joissa kutupaikat olisivat saavutettavissa. Aikaisemmin, ennen toista maailmansotaa, Kymijoki tuotti suurimman osan Suomen alueen kutukannasta. Urpalanjoessakin, jonka suu on Venäjän puolella, mutta joka kulkee pääosin Suomessa, oli aikaisemmin lohia, mutta padot ja ruoppaukset ovat estäneet lohen lisääntymisen. Urpalanjoki oli ennen sangen hyvä taimenjoki, mutta Suomen puolen vesialueiden käsittely on hävittänyt lisääntymismahdollisuudet suurimmaksi osaksi. Viime vuosina on kutukoskia kuitenkin pyritty entistämään ja kun Venäjän puolella joessa vielä on taimenia eikä siellä ole vaellusesteitä, taimenkannan toipuminen joessa on mahdollista. Jokien entistäminen onkin jo pystynyt palauttamaan meritaimenen lisääntymisen useissa Suomenlahteen laskevissa pikkujoissa.

Jokien entistäminen näkyy nopeimmin nahkiaisen lisääntymisenä. Nahkiainen on yleensä muutaman kymmenen gramman painoinen liero, joka myös nousee jokiin kutemaan. Nahkiainen ei oikeastaan ole kala vaan ympyräsuinen. Nahkiaiset ovat varhaisimpia selkärankaisia – ne ovat säilyneet jokseenkin samanlaisina jo puoli miljardia vuotta. Nahkiainen kasvaa Itämeressä sukukypsäksi. Sukukypsyyden saavutettuaan se vaeltaa jokeen kutemaan. Kutuvaelluksen aikana se ei enää syö ja kudun jälkeen kuolee. Toisin kuin lohet ja taimenet, jotka etsiytyvät kotijokeensa, nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se joutuu. Silloin kun kutuvietti iskee, se nousee lähimpään jokeen, johon pääsee. Näin ollen, kun kutemisen esteet poistetaan, nahkiainen hyötyy siitä ensimmäisenä, kun eläimiä nousee heti paikalle kutemaan. Se, että nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se yrittää nousta, näkyy ehkä parhaiten siinä, että erinomainen nahkiaisen pyyntipaikka on Kymijoen suu suoraan Ahvenkosken voimalaitoksen alapuolella. Nahkiaisia tulee sinne virtauksen houkuttelemana, vaikka ne eivät ole päässeet lisääntymään Kymijoessa moneen sukupolveen.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 13

Torstai 21.12.2023 klo 19.34 - Mikko Nikinmaa

13

Isän verkot olivat melko suurisilmäisiä – isojen kalojen pyydystykseen. Oli meillä yksi pienisilmäinenkin verkko, joka laskettiin matalaan veteen, kun haluttiin täkykaloja pitkäsiimaan. Salakoita, pieniä särkiä ja kolmipiikkejä tuli silloin saaliiksi. Ne ja madot laitettiin sitten pitkänsiiman koukkuihin. Pitkänsiiman tärkein saalis oli ankerias. Savuankerias oli suurta herkkua, kun kalan ensin sai hengiltä. Se olikin vaikeaa. Ankerias kun sai ihonsa kautta riittävästi happea pysyäkseen hengissä tuntitolkulla. Niinpä ne tapettiin laittamalla ämpäriin karkeaa suolaa, jolloin eläinten suolatasapaino häiriintyi niin, että otukset kuolivat. Samalla kalat tulivat sopivan suolaisiksi savustusta varten. Näin ankeriaat siis tapettiin 50 vuotta sitten. En tiedä, miten tappaminen tehdään nykyisin, kun eläinten kärsimyksistä kannetaan huolta aivan toisella tavoin kuin silloin. Itse asiassa kaikki kalastushan on saaliille äärimmäisen rasittavaa ja kipuakin tuottavaa. Ajatelkaapa ongintaa. Ensin työnnetään mato koukkuun ja sitten tällä herkkupalalla houkutellaan kalat syömään – ja nappaamaan koukkuun niin etteivät pääse irti. Perhokalastuksessa syötistä tehdään saaliiksi sopivan hyönteisen näköisiä, paitsi että perhossa on koukku. Virvelöinnin, pilkkimisen ja uistelun vieheissä pyritään maksimoimaan kaikkia niitä piirteitä, jotka saavat petokalojen saalistusvietin heräämään. Ja sitten kun ne nappaavat vieheeseen, tarttuvat koukut suupieleen. Verkot ovat niin näkymättömiä vedessä kuin mahdollista. Kun kala ui eikä huomaa verkkoa, se jää kiinni. Yleensä sen jälkeen mitä enemmin kala riuhtoo verkkoa, sitä tiukemmin se sotkeutuu. Rysät ja katiskat laitetaan kalojen kulkureiteille. Niihin pääsee helposti sisään, mutta ulos pääsy on jokseenkin mahdotonta. Nuotat ja troolit taas vedetään kalaparvien takaa. Kunnon troolareissa on nykyisin kaikuluotaimet, joilla näkee kalaparvien paikat ja trooli vedetään niiden kautta. Kaikissa pyyntimuodoissa kalat sätkivät kalastusveneessä vaihtelevan pituisen ajan. Jos kalat pyydetään yksitellen, ne tapetaan nopeasti, mutta silakkatroolin sadoista kalakiloista – eli tuhansista kaloista – ei eläinten lopetusta mitenkään voi tehdä kovin nopeasti.

Niinpä. Jos miettii voiko mitenkään kalastaa aiheuttamatta kärsimystä ja kipua, vastaus on ei. Toisaalta voi miettiä, tuottaako hylkeiden tai karhujen kalanpyydystys vähemmän kipua kaloille. Vastaus siihenkin on ei. Varmaan kaikki ovat nähneet luontofilmejä, joissa lohi sätkii vielä, kun karhu syö sitä. Niin, ajattelee tässä kasvissyöjälukija. Kaikkien pitäisi ruveta kasvissyöjiksi. No, kasvitkin kommunikoivat toisten kasvien kanssa ja ovat tuntevia olioita, jotka aistivat, milloin niitä vahingoitetaan. Ne vain eivät viesti äänellä vaan spesifisten kemikaalien avulla. Ja sitten voi asettaa eettisen kysymyksen: onko vähemmän eettistä syödä eläintä, joka elää vain muita olioita syöden, kuin tuntevia kasveja, jotka saavat tarvitsemansa energian auringonvalosta ja tekevät tarvitsemansa biomassan epäorgaanisista yhdisteistä pääosin yhteyttämällä hiilidioksidin ja veden sokereiksi?

Lyhyt Simpunpäästöoppi 12

Maanantai 18.12.2023 klo 18.56 - Mikko Nikinmaa

12

Jotkut kotitarvekalastajatkin pyydystivät silakkaa verkoilla, mutta Isä ja Mäklinin Erkki eivät niin tehneet. Sen sijaan he toivoivat aina onnistuvansa laskemaan verkot paikkoihin, joista saisi siikoja. Siika on kolmas hopeakylki lohen ja silakan lisäksi, kooltaan ja arvoltaan niiden välissä. Kun siikaa sai säännöllisesti, se oli ehkä suuriarvoisin kalansaaliimme. Kun vesi syksyllä kylmeni, oli siianpyynnin aika. Silloin se nousi mataliin rannikkovesiin Suur-Pisin ja Järvisaaren lähelle. Siikahan on pääasiassa makean veden kala, joka elelee kylmien järvien lisäksi Itämeren murtovedessä, mutta jo eteläisen Itämeren suolapitoisuus on lajille liian korkea. Siika on hyvin monimuotoinen kala ja onkin edelleen epäselvää, onko se mitä sanomme siiaksi yksi laji vai lajiryhmä. Vaellussiika on suurikokoisin muoto, joka kasvaa Itämeressä ja lohen sekä taimenen tavoin nousee jokiin kutemaan. Meressä elävät karisiiat eivät koskaan nouse jokiin ja ne kutevat lyhyen, matalaan veteen tapahtuvan vaelluksen lopuksi. Siiat kutevat syksyllä, kun matalatkin vedet ovat kylmenneet riittävästi. Siian poikaset kuoriutuvat vasta keväällä, kun veden lämpötila rupeaa nousemaan.

Siialla on pieni suu, minkä vuoksi se ei juurikaan pysty pyydystämään muita kaloja vaan syö pieniä selkärangattomia – ja mätiä. Kaikkien kalojen mäti, myös omien lajitovereiden, on siian herkkuruokaa. Siika taas oli meidän herkkuruokaamme. Siiassa ei ole paljon ruotoja ja se on sopivan rasvainen sekä savustettavaksi että paistettavaksi. Eipä juuri parempaa ruokaa lapsena voinut kuvitella kuin voissa paistettu siikafile ja perunamuusi – niin yksinkertainen oli herkkuruoka. Nykyisin lisäisin herkkuun vielä kanttarellikastikkeen, mutta lapsena en sieniä syönyt. Äidin kanssa kävin kyllä mielelläni sienimetsässä, mutta vasta aikuisena rupesin sienistä ruokana tykkäämään.

Siika, kuten useimmat arvostavamme ruokakalat, on kylmän ja vähäravinteisen, kirkkaan veden kala. Niinpä se kärsii kovasti ilmastonmuutoksesta ja Itämeren rehevöitymisestä. Yleisöllehän on tullut viime vuosina hyvin selväksi, kuinka peltojen lannoitus rehevöittää Itämerta. Rehevöitymiskehitys on kuitenkin paljon tätä monimutkaisempi. Suomessahan metsiä ja soita on ojitettu kiivaasti 1950-luvulta lähtien puun kasvun lisäämiseksi. Metsiä myös lannoitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenet. Kun ilmastonmuutos lisää rankkasateiden todennäköisyyttä, ojitetuista metsistä ja soista valuu enenevässä määrin ravinteita mereen ja siiat ja monet muut kalat voivat entistä huonommin. Lisäksi lämpötilan nousu lisää levien kasvua samentaen vettä entisestään.

In the brink of extinction - many freshwater fish

Tiistai 12.12.2023 klo 17.23 - Mikko Nikinmaa

When I did my Ph.D. thesis 40-45 years ago, the topic: effects of temperature and hypoxia on respiration of rainbow trout, was hardly noticed by the general public. In 1976 we, biology students arranged a theme evening about the pollution of the Baltic  Sea and invited media. Nobody came, and when I asked a newspaper reporter why that was the case, he answered that the topic had no general interest. I wish the situation were the same today: fish would not suffer from pollution, increased temperature and decreased oxygen level. Unfortunately that is wishful thinking.

IUCN (International Union for the Conservation of Nature) has recently updated its Red List with very worrying information of fish, particularly freshwater fish. A quarter of the freshwater species is in immediate danger of extinction. The most important proximate cause is pollution, but toxicant effects cannot be separated from temperature increases and eutrophication, which causes oxygen lack. All of the previous problems increase parasite loads and cause fish diseases. In addition, overfishing and building of waterways, which has destroyed spawning sites or made it impossible to reach them, decreases fish populations.

Below I give a couple of examples of how all of the above cause the disappearance of specific species. First, eels are critically endangered species, which are characterized by their catadromous way of life and long spawning migrations. They grow and reach maturity in freshwater. Their migration from sea to freshwater feeding sites is critically dependent on smell sensing, which is dramatically disturbed by pesticides and metals. Consequently, those types of pollution may be an important cause of declining eel populations. Second, burbot is a coldwater fish. It spawns in the middle of winter, and it is ice-fished in January-February to get the fish and its eggs for soup. Now that the temperature is increasing, burbot is already living at the high end of its temperature tolerance, and may soon become extinct. Another group of coldwater fish is salmon and its relatives. In addition, it requires clear water with high oxygen content. Since both an increase in temperature and eutrophication decrease the oxygen level, salmon and its relatives may become extinct. Lampreys have succeeded in temperate waters for 500 000 000 years. Many of the species live in sea as adults, but spawn in rivers. Because of building of waterways, e.g. hydroelectric power plants, their long saga may be coming to the end. Finally, aquarium hobby is very popular throughout the world. Many of the ornamental fish do not reproduce in captivity, and are thus fished wild. This has made many species endangered because of overfishing.

 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 11

Torstai 7.12.2023 klo 19.08 - Mikko Nikinmaa

 

11

Lohi oli herrain herkku ja tavallinen kansa sai syödä paljon pienempää hopeakylkeä, silakkaa. Kun asuimme meren lähellä, saamamme silakka oli aina tuoretta. Kalastajat olivat aamuvarhaisella tehneet pyyntityönsä ja pienyrittäjät ajoivat mopoillansa silakkalaatikot tarakassaan kauppaamaan kaloja lähikylissä. Joillakin oli savustusuunit kalasatamassaan ja he myivät vastapyydettyä ja vastasavustettua hailia. Itäisen Suomenlahden rannoilla silakalla oli 1960-luvulla niin suuri merkitys, että paikallinen rautalankayhtye Strings levytti kappaleen Hailii Happamii. Jo varhemmin, 1950-luvun lopussa, Suomi oli saanut vuokratuksi Neuvostoliitolta Huovarin kalliosaaren eteläpuolisen vesialueen pääasiassa silakan kalastusta varten. Avoimen veden aikaan silakka troolattiin tai pyydettiin rysillä. Talviaikaan käytettiin pääasiassa silakkaverkkoja.

Silakka on sillin Itämeren lahtien alalaji. Suomalaisetkin laivat troolasivat varsinaista silliä Atlantilla ja toivat suolatun saaliin kalatehtaisiin, joissa suolasilli purkitettiin. Useita erilaisia maustekaloja oli myynnissä jo 1950-luvulla, kun en vielä suolakalaa voinut kuvitellakaan syöväni. Suuri osa kotimerestä pyydetystä silakastakin suolattiin, niin se saatiin säilymään pitkäänkin. Suutarinlohessa suolasilakkaan pilkotaan sipulia ja joukkoon heitetään paljon maustepippureita. Silakkarullat maistuivat jo lapsena - niissä etikka on pääasiallinen säilöntäaine. Mutta parasta ruokaa olivat tuoreet kalat, savusilakoiden lisäksi silakkapihvit: kaksi silakkaa levitettiin päällekkäin ja välissä oli tuoretta tilliä ja merisuolaa. Kun ne sitten jauhotettiin ja paistettiin voissa ei perunamuusin kanssa juuri parempaa ruokaa voinut saada. Ja se oli halpaa. Juhannusruokana on aina ollut uudet perunat ja maustesilakat. Hyvä puoli silakassa on, että sen voi syödä melkein kokonaan, vain pää ja selkäruoto jäävät jäljelle.

Pitkään kalastettu silakka päätyi ihmisruuaksi, mutta kun turkistarhaus, kalanviljely ja broilerinkasvatus lisääntyivät, koko ajan suurempi osuus silakkasaaliista meni rehuksi. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa vain viidennes saaliista käytetään ihmisravinnoksi. Loput menevät eläinten rehuksi. Rehuksi voidaan käyttää minkä kokoista silakkaa tahansa, kun rehuun käytettävä kala jauhetaan jauhoksi. Ihmisravinnoksi tulevan silakan pitää puolestaan olla mahdollisimman suurta, mieluiten yli 18 cm pitkää. Niin ison silakan osuus on vähentynyt niin, että Suomenlahdella sitä on vain kirkkaasti alle prosentti kaloista ja Pohjoisella Itämerellä 1-3 %. Selkämerellä isojen silakoiden osuus oli pitkään noin 15 %, mutta tällä vuosikymmenellä osuus on pudonnut alle 10 %:iin. Kun koon vastaavaa romahdusta ei aikaisemmin ole ollut, EU esitti aluksi, että silakan kalastus kiellettäisiin kokonaan. Tähän ei kuitenkaan päädytty, mutta silakan kalastuskiintiötä pienennettiin merkittävästi, alle puoleen aikaisemmasta. Näyttää ilmiselvältä, että silakan kalastus on pitkään ylittänyt kantojen uusiutumiskyvyn. Suurin syy ylikalastukseen on silakan rehukäyttö. Mikäli silakan pyynnistä rehuksi luovuttaisiin, kalakanta tervehtyisi ja uusiutuisi muutamassa vuodessa.

Elinvoimainen maaseutu ja Keskustapuolue - nykytilanteessa mahdoton yhtälö

Tiistai 5.12.2023 klo 11.25 - Mikko Nikinmaa

Nuorempana äänestin Keskustapuoluetta, kun kuvittelin, että maaseudun ylläpidossa tärkeätä olisi myös luonto. Kuinka väärässä olinkaan! Kaikissa kannanotoissa vuosikymmenien varrella on osoittautunut, että Keskustapuolueen mielestä ympäristö on vain taloudellisen toiminnan mahdollistava tekijä. Ja vielä niin, että kun toimitaan kuten aina ennenkin – tehomaataloutta ja puupeltoja ylläpitäen – maaseutu pysyy parhaiten elinvoimaisena. Kaikki viimeaikaiset tutkimustulokset, joiden mukaan tehomaatalouden ja puupeltojen aiheuttamat ongelmat ovat paljon suurempia kuin niistä saatavat hyödyt, on leimattu viherpiipertäjien valheiksi. Koko ympäristönsuojelu on kunnon keskustalaisten piirissä leimattu kaupunkilaisten harrastukseksi. He kun eivät ymmärrä maaseudusta ja sen elossa pitämisestä yhtään mitään.

Tämän takia en ollutkaan yhtään yllättynyt, kun sain lehdestä lukea, kuinka Keskustapuolue ajaa karhun, suden ja ilveksen metsästyksen sallimista. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, suurpetojen tiukka rauhoitus pitäisi purkaa ja sijoittaa ne metsästyslakiin, jolloin niiden tappaminen olisi helpommin sallittavissa kuin nykytilanteessa. Viime aikoinahan otsikkoihin on noussut erityisesti ilves, jonka kannat ovat selvästi kasvaneet. Tähän on syynä erityisesti peurakantojen räjähdysmäinen kasvu, mitä ne metsästäjäpiirit, jotka nyt ovat voimakkaasti ajamassa ilveksen ”kannanhoidollista” tappamista, eivät ole estäneet. Itse asiassa on varsin todennäköistä, että myös susikannat hyötyvät suuresti peurakantojen kasvusta. Siispä suurin ilveksen ja suden kannanhoidollinen toimenpide olisi peuranmetsästyksen huomattava lisääminen. Tämä olisi mielestäni metsästyspiirien velvollisuus: hehän ovat tuoneet yhden räjähdysmäisesti lisääntyneistä peuralajeista maahan ja vieläkin harrastavat peurojen talviruokintaa.

Kun melkein kaikki Keskustapuoluetta käsittelevät uutiset ovat luontovihamielisiä, ei ole ihme että minäkin, entinen maalaispoika, nykyisin kannatan mitä muuta puoluetta tahansa. Maaseudun säilyttäminen elinvoimaisena edellyttää muutoksia, jotka tuntuvat olevan täysin mahdottomia 50 vuoden takaiseen tilanteeseen jämähtäneelle puolueelle.

Climate summit in United Arab Emirates (or is it really an oil lobby)

Keskiviikko 29.11.2023 klo 17.43 - Mikko Nikinmaa

News is dreary. First, it is estimated that climate change already causes more than 6 % decrease in global GNP. No wonder, as climate-related phenomena have diminished crops, caused wildfires and flooding, etc. Many insurance companies have incredibly high fees for house insurance policies in areas, where the likelihood of storms has increased radically in recent past. And GNP (Gross National Product) does not take the environment into account. The indexes which do this had their highest values in rich countries in 1990’s. Also, coal and oil pollution cause millions of deaths yearly, many more than the Covid pandemic. So, climate change is here, and decreases the quality of life more than any other single event.

Although wind and solar energy production has increased markedly during recent past so that clearly more than half of the new global electricity production is fossil-free, about 60 % of world’s energy consumption is still dependent on oil and coal. And, actually, the amount of energy produced using fossil fuels is still increasing although its percentage is decreasing. This apparent contradiction is due to the fact that the global energy consumption still increases markedly.

The above notions should be important to take into account now that world leaders again gather to Climate Summit, this time in United Arab Emirates (UAE). Already the place of the meeting generates suspicion, as UAE has gained its wealth with oil, and continues to do so. Further, the Persian Gulf nations are known for sports washing – World Cup of Soccer in Quatar, Incredible transfer fees of footballers in Saudi Arabia, the number of Kenian athletes now competing under Quatar flag. One can suspect that the Climate Summit is the start of climate washing with oil lobby doing its best to decrease climate actions. This conclusion has become quite credible after a document has leaked, which advises the UEC delegation to lobby oil and gas exports. Further, the president of the summit is also the head of Abu Dhabi National Oil Company, and has suggested an approach, where renewable energy sources complement rather than replace oil.

Is this the way to combat climate change, which already causes significant damage?

Kalanviljelyn tutkimuksen infrastruktuuri täytyy säilyttää

Tiistai 21.11.2023 klo 15.18 - Mikko Nikinmaa

Kalat ovat sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen uhreja. Pahimmissa näkymissä useat kalalajit kuolevat sukupuuttoon jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Lohikalat ovat voimakkaasti harvinaistuva kylmän veden lajiryhmä, jonka kantoja on pystytty ylläpitämään viljelemällä.  Kalanviljelyn avulla voidaan monien kalojen sukupuutto estää. Eri puolilla maapalloa onkin tällaisia hankkeita käynnissä esimerkiksi tonnikalojen ja sampien pelastamiseksi. Kalanviljely voi myös tuottaa eläinvalkuaista ihmisruuaksi ottaen ympäristön paljon paremmin huomioon kuin tasalämpöisten nautojen, sikojen tai broilereiden tuotanto. Se, että nykymuotoinen viljelykalantuotanto ei pysty tähän, vaan aiheuttaa suuria ympäristöongelmia, johtuu siitä, että tuotannossa on pyritty vain säästämään kustannuksia eikä missään ole riittävästi tutkittu, miten kalanviljely voisi toimia kestävästi.

Suomessa luotiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksen puitteissa 1960-1970-luvuilla kalanviljelylaitoksien verkosto. Viljelylaitokset sijaitsivat kaukana yliopistokaupungeista, joten vierailevien tutkijoiden työn helpottamiseksi niihin rakennettiin majoitustiloja vieraita varten. Tämän panostuksen ansiosta Suomen kalanviljelyn ja kalojen toiminnan tutkimus kohosi nopeasti yhdeksi maailman johtavista kokonaisuuksista. Eikä kyseessä ollut yksittäisen yliopiston menestys, vaan maailmalla arvostettua työtä tehtiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksessa ja yliopistoissa Helsingistä Ouluun ja Joensuusta Turkuun sekä perus- että soveltavassa tutkimuksessa. Tehty työ on auttanut niin uhanalaisten kalakantojen – esimerkiksi Saimaan nieriä – ylläpitämisessä kuin istukkaiden laadun parantamisessa niin paljon, että infrastruktuuriin sijoitetut rahamäärät on saatu moninkertaisina takaisin.

Vaikka kalojen toiminnan ja kalanviljelyn tutkimuksen merkitys on ilmastonmuutoksen vaikutuksien vuoksi entisestään korostunut, Suomessa ollaan ”säästöjen” saamiseksi lopettamassa kalanviljelylaitoksia, jotka ovat nostaneet suomalaisen tutkimuksen alallaan maailman kärkeen. Aluksi luovuttiin vierailevien tutkijoiden majoituksesta; tämän seurauksena tutkimusvierailujen tekeminen pienille maaseutupaikoille vaikeutui merkittävästi. Nyt viitisenkymmentä vuotta sitten rakennettujen viljelylaitoksien infrastruktuuri kaipaisi peruskorjausta, mihin tietysti kuluisi rahaa – siispä lyhytnäköisesti ”säästetään” luopumalla tiloista niiden korjaamisen sijaan. Näin esitetään tehtäväksi, vaikka kalanviljelylaitoksilla tehty tutkimus on ilman muuta ollut kannattavaa. Kalantuotannon rahallinen arvo sitä on tuskin ollut, mutta eihän uhanalaisten lajien suojelu tai tulevaisuuden ympäristövaatimuksen edellyttämien kasvatusmenetelmien tutkimus voikaan sitä olla.

Kun Suomi on sitoutunut luontokadon pysäyttämiseen ja pyrimme kestävään elintarviketuotantoon, on mahdotonta ymmärtää, että valtion tahot, joiden tehtävänä on huolehtia alan tutkimuksesta, vaikeuttavat sen tekemistä. Miten on mahdollista kehittää kalankasvatusta niin, että istukkaat selviävät entistä paremmin tai ruokakalatuotanto on aikaisempaa ympäristöystävällisempää, jos tutkimuksen tarvitsemaa infrastruktuuria poistetaan?  

Lyhyt Simpunpäästöoppi 10

Perjantai 17.11.2023 klo 19.07 - Mikko Nikinmaa

Silloin kun verkkoja 1960-luvun alkupuolella puhdistin, Itämeren rehevöityminen ja ympäristömyrkyt eivät vielä lohen ja meritaimenen elämää haitanneet. Niitä – punalihaisia meren aatelisia – sai kuitenkin saaliiksi tosi harvoin, vain muutaman kalan vuodessa. Kun kalanviljelykään ruokatarkoitukseen ei vielä ollut alkanut, ainakaan suuressa mittakaavassa, paistettu lohi, lohikeitto ja graavilohi olivat todellisia herrain herkkuja. Maalaishäissä oli todellista juhlaruokaa, jos lohikeittoa sai.

Lohia ja taimenia oli jo ruvettu kasvattamaan poikasten istuttamiseksi. Kun vesivoimaloiden rakentaminen aikaisempiin lohijokiin oli estänyt lohen kutuvaelluksen ja sen vuoksi poikastuotannon, vesioikeus määräsi voimayhtiöille lohenpoikasten istutusvelvoitteen. (Lohen luontainen lisääntyminen olisi ollut mahdollista varmistaa, jos osa jokivedestä olisi saanut kulkea voimaloiden ohi niin, että vaelluskalat olisivat pystyneet kulkemaan yläjuoksulle näitä kalateitä pitkin. Teollistuvassa Suomessa ei katsottu kuitenkaan olevaan varaa siihen, että pisarakaan vettä kulkisi voimalaitoksien ohi. Niinpä toimivia kalateitä ei koskaan rakennettu.) Viljellyiltä istukkailta poistettiin rasvaevä, jotta luonnonkalat ja poikaskasvatetut kalat pystyttiin erottamaan toisistaan. Kuviteltiin, että rasvaevä olisi tarpeeton jäänne, jonka poistamisella ei olisi mitään merkitystä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että rasvaevä on aistielin. Sillä aistitaan veden virtauksia: mahtavatkohan havainnot kasvatuspoikasten huonosta selviytymisestä luonnossa johtua osittain siitä, että niiltä on poistettu yksi aisti.

Kuusikymmentäluvun loppupuolelta alkaen ja koko 1970-luvun ajan kalanviljely ruokakalantuotannossa kasvoi räjähdysmäisesti. Kasvua jatkui vielä 1980-luvun alkupuolelle, minkä jälkeen suomalainen viljellyn kalan tuotanto on vähitellen vähentynyt, kun halvemmalla tuotettu ulkomainen (erityisesti norjalainen) lohi on tullut markkinoille. Ruokakalatuotanto oli aluksi melkein pelkästään kirjolohta, jota meressä kasvatetaan verkkokasseissa. Itämeren lahdissa kala kasvaa erityisen nopeasti koska suolatasapainon säätelyyn tarvittavan energian määrä on vähäinen. Samasta syystä murtovedessä särki, ahven ja muut makean veden kalat kasvavat suuremmiksi kuin järvissä. Merikasvatus on aiheuttanut paikallisia rehevöitymisongelmia, kun suuri kalajoukko saa rehua ja ulostaa pienellä alueella. Verkkokassiviljely ja kesämökkeily olivatkin törmäyskurssilla vuosikymmeniä ja kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta on pyritty pienentämään rehujen kehityksellä, kalanviljelyn sijainninohjauksella ja jätösten poistamisella. Jotta kalanviljelyn rehevöittävä vaikutus voidaan kokonaan poistaa, on lopulta siirryttävä kuivan maan allaskasvatukseen, jossa kaikki rehu- ja ulostejätteet pystytään puhdistamaan ennen niiden joutumista mereen. Kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta mainostettiin vähennettävän uuden rehun käytöllä: rehussa on Itämeren silakasta tehtyä kalajauhoa, joten huonoimmillaankin se säilyttää meren ravinnemäärän ennallaan. Kuitenkin silakan käyttö kalanrehussa on sangen kyseenalaista ja siitä pitäisi päästä eroon silakkakantojen säilyttämiseksi.

Kun lohi vielä 1960-luvulla oli herrain herkku, on se kalanviljelyn ja tuontikalan johdosta muuttunut yhdeksi halvimmista ruoka-aineista. Kaikki muut kalat ovat nykyisin sitä kalliimpia. Siispä savulohen syöminen ei enää luo samanlaista tunnelmaa kuin 50 vuotta sitten. Mutta yksi ei muutu: mikään muu suomen kaloista ei ole yhtä vähäruotoista kuin lohi. Siitä syöjä tykkää.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 9

Maanantai 13.11.2023 klo 17.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren lohella havaittiin vuodesta 1974 alkaen merkittävää ympäristöstä riippuvaa poikaskuolleisuutta (M74). Kuoriutumisen jälkeen lohen luonnonpoikasista kuoli pahimpina vuosina jopa 80-90 % ruskuaispussivaiheessa. Aluksi kuolleisuus, jota vähäisessä määrin esiintyy edelleen, liitettiin suoraan ympäristömyrkkyihin, mutta suoranaista yhteyttä mihinkään myrkkyyn ei ole pystytty osoittamaan. Sen sijaan on sangen yksiselitteisesti osoitettu, että lohiemojen alhainen tiamiinipitoisuus (b-ryhmän vitamiini) oli suorassa yhteydessä kuolleisuuteen: jos ruskuaispussipoikasten tiamiinipitoisuus nostettiin, kuolleisuus väheni. Syytä siihen, miksi emojen tiamiinipitoisuus oli alhainen, ei edelleenkään varmasti tiedetä – mahdollisuuksia ovat ainakin ravinnon tai sen ominaisuuksien muutokset. Mikä tahansa tekijä onkin suoranainen syy, se on kytköksissä kalojen syönnösvaelluksella kokemaan oksidatiiviseen stressiin. Antioksidanttien pitoisuuden vähäisyydenkin on osoitettu nimittäin liittyvän tähän ympäristöperäiseen poikaskuolleisuuteen. Mitä punaisempi emo on, sen pienempi todennäköisyys poikaskuolleisuudelle on ja punainen väri tulee astaksantiinista, joka on tärkeä antioksidantti. Lisäksi oksidatiiviset stressit vaikuttavat tiamiinipitoisuuteen. M74-tyyppistä poikaskuolleisuutta on esiintynyt vain kalalajeilla, joiden poikasten ruskuaispussivaihe – eli aika ennen kuin poikanen alkaa syödä – on pitkä. Näin ollen sitä ei ole havaittu esimerkiksi turskalla, siialla ja silakalla.

PCB:iden ja dioksiinien pitoisuudet ovat suuremmat Suomenlahdella kuin Pohjanlahdella. Pohjanlahden metallipitoisuudet taas ovat korkeammat kuin Suomenlahden. Tähän on yhtenä syynä se, että kaivoksia ja metallisulattoja on Pohjanlahden ympäristössä selvästi Suomenlahden valuma-aluetta enemmän, joten niiden huonosti puhdistettujen jätevesien pääsy mereen kasvatti pitoisuuksia. Pohjanlahden korkeat metallipitoisuudet vaikuttavat eläimiin. Esimerkiksi Vuorikemian (myöhemmin Kemira-konsernin osa) Porin tehdas (titaanioksidin käsittelijä) laski 1970-80-luvuilla jätevetensä puhdistamattomina Mäntyluodon lähivesille. Titaanin lisäksi jätevedessä oli korkea vanadiini- ja rautapitoisuus. Rautaionit värjäsivät veden jätevesiputken lähellä ja kalastajat saivat saaliikseen silmättömiä silakoita. Vaikka täyttä varmuutta yhteydestä jäteveden ja silmättömyyden aiheuttaneista kehityshäiriöistä ei saatukaan, jo se, että ongelma hävisi, kun vedenpuhdistus alkoi, osoittaa melko varmasti syy-seuraussuhteen. Nykyisin jätevesissä ympäristöön pääsevät metallipitoisuudet ovat normaalioloissa suhteellisen pieniä, mutta aina silloin tällöin sattuu lipsahduksia, joiden tuloksena jätevesi pääsee puhdistamattomana ympäristöön. Tällöin aiheutuu merkittäviä ympäristövahinkoja. Suurin viimeaikainen jätepäästö oli Norilsk Nickelin Harjavallan metallisulaton nikkelipäästö, joka tappoi simpukoita ja kaloja Kokemäenjoen alajuoksulta. Vielä joen suulla Pohjanlahdella metallipitoisuus oli selvästi kohonnut. Kuitenkin jokien mukana Pohjanlahteen luontaisesti valuvien metallien määrä on paljon suurempi kuin ihmisen aiheuttamat metallipäästöt. Tämä johtuu siitä, että suurelta osin Pohjanlahden rannikon maat ovat entistä merenpohjaa ja sulfidipitoisia. Kun nämä sulfidikerrokset muokataan ja ne pääsevät ilman kanssa tekemisiin, ne hapettuvat sulfaateiksi, jotka yhdessä maaperän metalli-ionien kanssa kulkeutuvat veden mukana mereen. Korkeimmillaan mereen jokiveden mukana tulevat metallipitoisuudet ovat Vaasan lähialueiden joissa. Niiden mereen työntämä metallikuorma ei kalpene lainkaan Talvivaaran päästöjen rinnalla. Erona on vain se, että Talvivaaran päästöt ovat kaivosteollisuuden aiheuttamat ja sekoittuvat Pohjanlahtea paljon pienempään vesimäärään.

Itämeren rehevöitymistä aiheuttivat varhemmin ennen kaikkea taajamien jätevesipäästöt. Tällä hetkellä kuitenkin lähes kaikkien suurten kaupunkien jätevedet puhdistetaan kohtuullisesti. Kun asutusjätevesien pääsy huonosti puhdistettuna ympäristöön on saatu kuriin, rehevöittävän aineksen pääsy Itämereen on selvästi vähentynyt 1980-luvun alun huippumääristä. Uudet rehevöittävän aineksen, erityisesti fosfaatin päästöt tuskin riittäisivät aiheuttamaan tämänhetkisiä leväkukintoja. Mutta kun ne yhdistyvät vuosikymmenien kuluessa pohjasedimentteihin kertyneisiin ja niistä vapautuviin ravinteisiin, tulos on nyt havaittava.

Tällä hetkellä rehevöittävien aineiden päästöt johtuvat ennen muuta maatalouden lannoitepäästöistä. Näiden lisäksi kalanviljelyn päästöt voivat olla paikallisesti merkityksellisiä ja Suomessa kesäasutus aiheuttaa jonkin verran hajapäästöjä. Kaksi rehevöitymiseen ja sitä kautta sinilevien esiintymiseen liittyvää tekijää ansaitsee huomiota. Ensinnäkin viimeaikainen veden lämpötilan keskimääräinen nousu aiheuttaa sen, että vaikka fosfaattien ja typpiyhdisteiden pääsy Itämereen vähenisi, kasvien, levien ja sinilevien kasvu tehostuisi lämpötilan nousun johdosta. Toiseksi veden virtaus Itämeressä kulkee niin, että Suomenlahden pohjukkaan vesi virtaa pääasiassa itä- ja etelärantaa pitkin ja sieltä pois pääosin pohjoisen kautta. Tämän takia Suomen rannoille tulevat kaikki Puolassa ja Baltian maissa tuotetut jätteet.

Climate investment funds - not liked by conservatives

Maanantai 13.11.2023 klo 17.36 - Mikko Nikinmaa

Do conservative forces (such as American Republicans) really want to destroy the world? One can reach only this conclusion, when one reads the news about decisions made by, e.g., Texas. The state has decided that banks and other financial corporations, which would offer “climate investment funds”, are not allowed to do business in the state. Although the ban also concerns other “responsible investment funds”, it is quite clear that the action is mainly against green investments. In banning the responsible investment funds, the government of Texas states that those funds discriminate against companies, which are important for the economy of the state. Such discrimination shall not be allowed.

But hey, the banks offering climate investment funds also offer traditional funds. The reason for having the new responsible or ethical investment tools is to cater for customers who want ethical investment. Thus, there is no discrimination. In a similar vein, one could ban such glass sellers from selling products, which have mint chocolate chip glass in their variety: it discriminates against glass with other flavours. Clearly the reason has nothing to do with discrimination but the fact that advertising climate funds may get the customers to think that maybe investing in oil companies is not a climate-friendly action.

Investing money on responsible funds may speed up green shift, and thereby decrease the profits of oil companies. Such a change is good for the world, and needed in the long run – or maybe not a long run any more - but will affect the oil lobby in Texas.  

Lyhyt Simpunpäästöoppi 8

Lauantai 11.11.2023 klo 15.27 - Mikko Nikinmaa

Kun jätevesiä ei vielä puhdistettu, paperin valkaisussa käytettiin yleensä vapaata klooria, joka reagoi puun rengasmaisten yhdisteiden kanssa. Näin puunjalostusteollisuuden jätevesissä joutui ympäristöön myrkyllisiä ja hyvin hitaasti hajoavia polykloorattuja bisfenyylejä (PCB). Kertyessään eläimiin ne aiheuttivat muun muassa lisääntymishäiriöitä. Myös veden dioksiinipitoisuudet nousivat korkeiksi. Vaikka dioksiinien muodostumiselle ei olekaan yhtä yksittäistä syytä, niitä syntyi erityisesti palamistuotteissa ja ne pääsivät jätevesissä ympäristöön. Niin dioksiinit kuin PCB:t ovat hyvin rasvaliukoisia, minkä vuoksi ne siirtyvät ympäristöstä eliöihin ja rikastuvat ravintoketjussa (planktonista huippupetoihin). 

Itämeren 1970-luvun veden kanssa analogista on puhdistettu juomavesi: vesi on kirkasta, mutta siihen laitettu kala on hetken päästä maha pystyssä kuolleena. Juomaveden puhdistuksen päämäärähän on tappaa kaikki vedessä elävät haittaeliöt.

Pahimpien 1970-luvun vuosien jälkeen sekä vedenpuhdistus on tehostunut että teollisuuden prosessit kehittyneet ympäristöä vähemmän pilaaviksi. Muun muassa Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden päästöt tuotekiloa kohti ovat nykyisin korkeintaan prosentin verran siitä mitä muinoin. Itämeren tämänhetkiset dioksiini- ja PCB-pitoisuudet ovatkin suunnilleen kymmenesosa pahimpien aikojen pitoisuudesta. Myrkkyjen entisen kauhistuttavan määrän osoittaa se, että silakan ja lohen dioksiinipitoisuudet ylittivät vielä 2010-luvulla asetetut raja-arvot. Nyt (2023) suurin osa kaloista on ”syötäväksi kelpaavia”.

Laitoin lainausmerkit syötäväksi kelpaaviin, kun ympäristömyrkkyjen päätetyissä raja-arvoissa elintarvikkeille ei yleensä oteta huomioon sitä, kuinka paljon elintarviketta nauttii. Näin ollen se on sama ravulle ja naudanlihalle – ja tuskin kukaan pystyy tuloillaan nauttimaan molempia samaa määrää, vaikka haluaisikin. Jos normaalit suomalaiset kulutustottumukset otetaan huomioon, ihminen saa vuodessa paljon enemmän dioksiinia ja PCB:tä maidosta kuin silakasta. Asetetut raja-arvot ovat lisäksi poliittinen päätös, joka ei perustu mihinkään tietoon, että ne akuutisti tai kroonisesti aiheuttaisivat haittoja juuri raja-arvot ylittävissä pitoisuuksissa. Kuinka näin voisi ollakaan, kun esimerkiksi dioksiinin akuutti myrkyllisyys eri rottakannoille vaihtelee 10000-kertaisesti. Kohu kalojen korkeista dioksiini- ja PCB-pitoisuudesta tuli otsikoihin vasta Suomeen liityttyä Euroopan Yhteisöön, eli vuoden 1995 jälkeen. Tällöin dioksiini- ja PCB-pitoisuudet olivat jo laskeneet huimasti huippupitoisuuksistaan. Jos Itämeren lohen ja silakoiden syönti olisi aiheuttanut haittoja ihmisissä, ne olisivat tulleet näkyviin suunnilleen samaan aikaan kuin hylkeiden lisääntymishäiriöt, jotka dioksiini ja PCB:t melko varmasti aiheuttivat.

Dioksiinit ja PCB:t säilyvät rasvaisissa kaloissa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuten edellä mainitsin, yhdisteet ovat hyvin rasvaliukoisia, joten ne kertyvät rasvakudokseen – minkä takia niitä on paljon rasvaisissa kaloissa. Toiseksi sekä PCB:itä että dioksiineja hajottaa AhR-aineenvaihduntareitti. Tämä myrkkyjä käsittelevä reitti on kaloissa huomattavasti vähempitehoinen kuin nisäkkäissä ja linnuissa, joten myrkky säilyy kaloissa muuttumatta paljon pitempään kuin broilerin, sian tai naudan lihassa.

Green hydrogen - tomorrow's natural gas

Perjantai 10.11.2023 klo 14.23 - Mikko Nikinmaa

For the sake of the world, we need to stop using fossil fuels. Although green shift has been advocated, there have been many doubts of it being feasible, and also many points have been made especially about storing energy produced for later use. For example, when green electricity is produced, its storage is problematic with the present-day batteries. Further, battery production causes multiple environmental problems.

Green hydrogen production and its use as the major energy source is clearly a way forward. Further, it can be transported from where it is produced to where it is consumed using to some extent the infrastructure already available. Also, motors using hydrogen as the fuel can be made for heavy traffic, ships and planes. Green hydrogen is produced by using electricity produced by windmills, solar cells, hydroelectric power or whichever way of producing fossil-free electricity. The produced hydrogen can be stored in tanks/containers just like natural gas and transported in pipelines. I don’t see why pipelines that have been used for natural gas transport couldn’t be modified for hydrogen transport. The small amount of hydrogen that leaks from the pipelines acts indirectly as a greenhouse gas, but it is estimated that the leak-induced greenhouse effect is less than 5 % of the greenhouse effect caused by the same amount of energy produced by oil.

The problem of windmills, i.e., that energy production is proportional to wind strength is not a problem, since the hydrogen-producing plants may adjust their production according to wind. Hydrogen-fuelled vehicles already exist, and the service station concept with rapid tanking can be continued enabling service station owners to continue their livelihood.

 Altogether, green hydrogen enables the green shift to occur with a minimum of fuss. It is the way forward.

Fossil fuel use must be stopped

Torstai 9.11.2023 klo 19.42 - Mikko Nikinmaa

Use of fossil fuels is still increasing, although there cannot be any doubt about climate change. This year (2023) is going to be the hottest one globally in the recorded history, and unnormal weather – heavy rain, drought, storms etc. – has occurred throughout the world. In spite of the increasing cost of repairing infrastructure after foul weather and wildfires, which have also increased drastically, the conservative parties throughout the world maintain that one cannot go away from oil-based economy: according to them the continued use of fossil fuels is the only way to avoid going deeper in debt and thus required for the sake of future generations.

However, it is quite clear that oil, gas and coal burning are causing the climate-related problems. It has recently also become clear that climate change occurs more rapidly than has earlier been predicted. We are already approaching many tipping points, which cause problems for future generations’ lives. And whereas monetary loans can be left unpaid, changes in the physical environment cannot just be written off. Loan is just an agreement in which the lender gives money to the loaner taking interest, i.e., profit on the amount given. Since loan market functions, there must be funds somewhere enabling the loan-based economy. That is completely different from the physical condition of the world. There is no planet B which we could start to use once we have spoiled the Earth.

The conservative thinking that we can continue the use of fossil fuels to avoid getting deeper in debt is fallacy and not sustainable. We should get our priorities right: first, we must have healthy environment. If that cannot be done without increasing debt, we must loan more money.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 7

Torstai 9.11.2023 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Kaikki, mikä myllertää pääosin hapettomia pohjasedimenttejä, aiheuttaa niissä olevien ravinteiden ja haitta-aineiden vapautumisen vesimassaan. Näin tekevät ensinnäkin suolapulssit, jotka toisaalta tervehdyttävät Itämeren vähähappisia pohjavesiä ja pohjia tuoden uutta, hapekasta vettä. Kuitenkin korvautuva vesi, joka kulkeutuu kaikkialle, voi aiheuttaa muutaman vuoden ajan rehevöitymisen lisääntymistä, ennätysmäisiä sinileväkukintoja ja eri myrkkypitoisuuksien kohoamista. Tällaiset suolapulssien negatiiviset vaikutukset voivat näkyä aina pulssin saapumisen jälkeen niin kauan kuin pohjasedimentit sisältävät huonosti puhdistettua jätettä. Pohjien ruoppaus on suolapulsseja pahempi pohjaan kertyneiden haitallisten aineiden levittäjä. Viime aikojen suurin pohjasedimenttien levittäjä on ollut Pietarin edustalle Suomenlahden pohjukkaan rakennettavan sataman ruoppaus. Vapautuneen rehevöittävän aineksen arvioidaan aiheuttaneen Suomenlahden itäosan voimakkaat sinileväkukinnat kesällä 2015. 

Itämeren sinileväkukinnat ovat melkeinpä näkyvin kesän uutisaihe, joka on viime vuosina tullut esiin aina kun veden lämpötila nousee. Sinilevät eivät ole varsinaisia leviä vaan fotosynteettisiä bakteereja. Niillä oli suuri merkitys evoluution alkuvaiheissa, koska niiden ajatellaan tuottaneen fotosynteesissään hapen, jota lähes kaikki monimutkaisemmat elämänmuodot käyttävät energiantuotannossaan. Useat syanobakteerit (sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä, mikä on mahdotonta muille yhteyttäville eliöille. Tämän takia sinilevillä on suuri merkitys esimerkiksi riisiviljelmillä – ne auttavat ilmakehän typen muuttamisessa sellaiseen muotoon (ammoniakki, nitraatti), jota riisi pystyy käyttämään hyväkseen. Ajatellaan myös, että kaikkien vihreiden kasvien lehtivihreähiukkaset (kloroplastit) olisivat kehittyneet muinaisista sinilevistä. Lisäksi sinileviä suunnitellaan käytettäväksi bioenergian ja biopolttoaineen tuotannossa. Kaikkien edellä mainittujen suurten hyötyjen vuoksi on melkeinpä sääli, että suuren yleisön mielikuva sinilevistä liittyy vain loppukesän myrkyllisiin sinileväkukintoihin, joiden takia uiminen useimmiten kielletään. Itämeren myrkyllisiä sinileväkukintoja aiheuttavat lajit elävät vain makeassa ja murtovedessä. Niiden esiintymistä ruokkivat rehevöityminen ja veden lämpeneminen. Tämän johdosta onkin pohdittu sitä, onko sinilevien massaesiintymiä ollut ennen intensiivistä maataloutta, esiteollisena aikana, jolloin ihmistenkin määrä oli vähäinen. Paleoekologiset tutkimukset, joissa on selvitetty eri eliöiden esiintymistä pohjasedimenteissä, ovat osoittaneet sinileviä olleen paljon jo muinaisina aikoina. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että vähähappisia pohjia on ollut jonkin verran jo esiteollisena aikana – hapettomien pohjien pinta-ala on kuitenkin suurentunut viime aikoina teollistumisen, ihmismäärän kasvun ja intensiivisen maatalouden aiheuttaman rehevöitymisen myötä. Esiteollisena aikana sinilevien massaesiintymät tapahtuivat aina aikana, jolloin hypoksiaa (veden alhaista happipitoisuutta) esiintyi.

Kun kerran sinilevien massaesiintymisiä on ollut puhtaassakin Itämeressä, miksi niistä ei lainkaan puhuttu 1970-1980-luvuilla, jolloin kesäasutusta oli jo nykyinen määrä? Silloin ei sinileväkukintoja juurikaan ollut. Mutta silloin eivät hylkeetkään lisääntyneet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon. Melkein kaikki Itämeren harmaahyljenaaraat olivat hedelmättömiä – pienimmillään arvioidaan hallien määrän olleen selvästi alle 1000. Määrä on huimasti pienempi kuin 1800-luvun yli 100000 tai nykyhetken 20000. Seitsemänkymmentäluvun alussa Suomen merikotkat saivat kaikkiaan vain muutaman poikasen. Kymmenisen vuotta sitten (2014) merikotkien poikasmäärä Suomessa oli 449, millä tasolla lisääntyminen on sen jälkeen säilynyt. Nykyisin merikotkia näkeekin melkein aina, kun läntisellä Suomenlahdella tai Saaristomerellä liikkuu. Syy, miksi hylkeet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon, oli, että 1960-luvulta 1980-luvulle asti huonosti puhdistetut jätevedet nostivat ympäristömyrkkypitoisuudet tappavalle tasolle. Jotta merikotkat olisivat välttyneet saamasta ympäristömyrkkyjä, avuksi otettiin ruokinta: sianruhoja vietiin tunnettujen merikotkien asuinpaikkojen lähelle ja toivottiin, että kotkat söisivät niitä eivätkä saastunutta meriruokaa.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 5

Maanantai 6.11.2023 klo 11.49 - Mikko Nikinmaa

Ongella kävimme aika usein. Parhaissa onkipaikoissa oli vedenalaista kivikkoa; kaikki tällaiset paikat Ravijoen ja Maringin lahdella, Järvisaaren kupeessa ja Lapurin lähellä oppi tuntemaan aika hyvin. Ongella sai pääasiassa ahvenia -pieniä matalasta ja isompia vähän syvemmältä. Ahvenet ovat yleensä parvissa usein kivikkojen lähellä. Aurinkoiset kesäillat kuluivat usein kohoja katsellessa. Särjet ja lahnat pienine suineen vain näykkivät matoa koukusta. Ne vetivät kohon vain harvoin veden alle. Isokin lahna oli tämän vuoksi hankala pyydystettävä. Sen sijaan kiisket ja ahvenet hyökkäävät matoon kunnolla ja pienenkin ahvenen isku saa kohon uppoamaan. Kun pikkuveljeni Eero tuli riittävän isoksi onkimatkoille lähtemään, meillä oli usein onkikilpailuja. Minä isompana osasin järjestää kilpailun niin, että voiton todennäköisyys oli suuri. Kun kilpailimme siitä, kumpi sai enemmän kaloja, säädin koukun matalalle, jolloin sain paljon pieniä ahvenia. Eeron syvemmälle säädetyllä ongella tuli suurempia ahvenia – Eeron saaliin paino oli varmasti moninkertainen omaani verrattuna, mutta voitin onkikilpailun, kun saaliskalojeni lukumäärä oli suurempi.

Suuret lahnat olivat kuitenkin onkisaaliista hienoimmat. Kyllä siinä vapa taipui, kun yli kilon painoisen lahnan veneeseen veti. Tiedättekö muuten, miksi lahna on niin littana? No, sen selityksen luin jo lapsena. Kun talvi tulee ja vesi jäätyy, lahnat jäävät puristuksiin jään ja veden väliin ja litistyvät. Oikeita lahnoja paljon pienempiä ovat pasurit. Oli saaliskala sitten pasuri tai oikea lahna, se syötiin. Rannikon asukkaiden kotitarvekalastus oli 1960-luvulla merkittävä osa näiden ihmisten ruokavaliosta. Kunnon lahnoista suuri osa päätyi suolakalaksi, jota en lapsena juurikaan suuhuni laittanut. Osa lahnoista päätyi savustettavaksi. Savustettu lahna olisi ollut ihan hyvän makuista, mutta se ruotojen määrä!! Tuntui, ettei kalasta löytynyt palaakaan, joka ei olisi ollut ruotoja täynnä.

Pienet ahvenet puolestaan päätyivät kalakukkoon. Kalakukko ei tosiaankaan ollut vain savolaisten muikkukukko, vaan sitä tehtiin kaikesta pikkukalasta myös koko itäisen Suomenlahden rannikolla. Ruiskuori vain kalamassan ympärille, jonka päälle oli laitettu jonkin verran silavaa ja uuniin. Uunissa kukko saikin sitten muhia tuntitolkulla niin että pikkukalojen ruodot pehmenivät syömäkelpoisiksi. Kukkoon laitetuista kaloista kun ei selkäruotoa poistettu. Siinä olisi ollut paljon turhaa vaivaa. Kalat vain nopeasti suomustettiin ja suolistettiin. Siihen aikaan joka kodin keittiövarustukseen kuului suomustusrauta, joka irrotti ahvenenkin suomut vaivatta.

 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 4

Lauantai 4.11.2023 klo 10.54 - Mikko Nikinmaa

Viisikymmentä vuotta sitten Itämeressä ja monissa järvissä oli elinvoimainen ankeriaskanta. Isä ja Mäklinin Erkki laskivat säännöllisesti pitkänsiiman ja useimmiten saaliissa oli muutama ankerias. Ne kiemurtelivat pihalla vielä monta tuntia pitkänsiiman noston jälkeen. Jos ankeriaan iho säilyy kosteana, se pystyy saamaan riittävästi happea ihonsa kautta, jotta pysyy hengissä tunti- tai jopa päivätolkulla. Tämä on ollut perustana tarinoille siitä, että ankeriaat voivat etsiytyä järviin, joilla ei ole yhteyttä mereen.  Kasteisessa maassa ne kiemurtelivat tarinoiden mukaan Itämereen laskevista joista järviin, lampiin tai kaivoihin, joilla meriyhteyttä ei ollut. Viime vuosikymmenien aikana ankeriaskannat kaikkialla Euroopassa ovat romahtaneet. Ilmeisesti lisääntyminen Sargassomerellä, sukukypsyyden saavuttaminen Euroopan sisävesissä sekä kutuvaellus Sargassomereen ja takaisin Eurooppaan ovat kaikki häiriintyneet. Kun ankerias kutee, se kuolee. Hedelmöittynyt mäti kehittyy nopeasti Leptocephalus toukiksi, jotka ajautuvat Golf-virran mukana 5000 km Sargassomereltä Euroopan mannerlaatalle. Sinne saavuttuaan toukat kehittyvät lasiankeriaiksi, jotka nousevat jokiin ja järviin. Suunnistus perustuu magneettiaistiin ja kuukompassiin, vuoroveden vaihteluun ja veden virtauksiin, suolapitoisuuden muutoksiin ja hajuihin. Koska lasiankeriaat eivät ole koskaan kokeneet niitä hajuja, joihin suunnistus tiettyyn asuinveteen perustuu, täytyy hajujen tunnistuksen olla emolta mahdollisesti epigeneettisesti siirtyvä ominaisuus. Viime vuosina on kaikkialla Euroopassa istutettu erityisesti Englannissa ja Irlannissa pyydystettyjä lasiankeriaita sisävesiin. Niillä ei tietenkään ole mitään vaellusviettiä istutusvesissä. Toistaiseksi ei tiedetä, miten tämä vaikuttaa näiden ankeriaiden jälkeläisten etsiytymiseen kasvupaikalleen: etsiytyvätkö ne edelleen Englantiin tai Irlantiin vai riittääkö yhden sukupolven kasvu muualla aiheuttamaan muutoksen kasvupaikan sijaintitoiveessa. Kun lasiankeriaat nousevat makeaan veteen, ne alkavat pigmentoitua ja päältä harmaat ja alta kellertävänvalkoiset ankeriaat elävät makeassa vedessä viidestä muutamaan kymmeneen vuoteen ennen kuin tulevat sukukypsiksi, jolloin kellertävä väri häipyy, silmät suurenevat ja kalat laskeutuvat joista mereen. Siellä ne sitten vaeltavat useiden satojen metrien syvyydessä Golf virran suuntaisesti 5000 km Sargassomereen.

Kalat säätelevät uimasyvyyttään yleensä uimarakon avulla. Uimarakon kaasun määrää säätelemällä kala voi vaikuttaa siihen, missä syvyydessä sen kokonaistiheys on sama kuin ympäröivän veden. Tässä syvyydessä sen ei tarvitse kuluttaa kallisarvoista energiaa siihen, että pysyy siinä syvyydessä. Jos kalalla ei ole uimarakkoa kuten rustokaloilla, hait ja rauskut, on laita, niiden täytyy uida koko ajan pysyäkseen tietyssä syvyydessä. Jos ne lopettavat uimisen, ne vajoavat pohjaan. Luukalojen uimarakot ovat kahta päätyyppiä, niillä joko on tai ei ole yhteyttä suoleen. Jälkimmäisen tyypin uimarakon toiminta on selvitetty yksityiskohtaisesti ankeriasta koe-eläimenä käyttäen. Jos uimarakolla on yhteys suoleen kuten lohikaloilla, kala täyttää sen haukkaamalla veden pinnalla ilmaa. Jos tällaisilta kaloilta estetään pääsy veden pinnalle, niiden uimarakko tyhjenee vähin erin ja ne vajoavat pohjaan.  Ankerias taas täyttää uimarakkonsa vapauttamalla veren punasolujen hemoglobiinista happea uimarakkoon. Kalat myös ääntelevät uimarakkojensa avulla. Ääntelyn merkitystä ei vielä juurikaan tunneta. Ankeriaan elämänkiertoa, harvinaistumista, uimarakon toimintaa ja kalojen ääntelyä en vielä silloin miettinyt, kun olimme ongella Maringinlahdella tukkilautan vieressä ja Kalle-enon onkeen tarttui iso ankerias.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 3

Perjantai 3.11.2023 klo 12.01 - Mikko Nikinmaa

Suolapitoisuuden nopeat vaihtelut Itämeressä johtuvat Tanskan läpi tulevista suolapulsseista. Valtameren suolaista vettä pääsee tänne merkittäviä määriä vain, kun aluksi on kova itätuuli pitkään tunkien vettä ulos Tanskan salmista ja sitten pitkäkestoiset kovat länsimyrskyt työntävät suolaista vettä tilalle. Ilman Atlantilta tulevia suolapulsseja Itämeren vesi muuttuisi vähitellen makeaksi, koska vuosittain Itämereen tulee n. 550 km³ makeaa vettä, josta haihtuu vain 100 km³. Vuosittainen makean veden nettokertymä on noin 5 % Itämeren vesimäärästä. Vaikka tästä suurin osa virtaakin Tanskan salmien kautta Atlanttiin, ilman suolapulsseja Itämerestä tulisi makean veden allas parissa sadassa vuodessa. Kun suolapulssit ovat viime vuosikymmeninä harventuneet, Itämeren suolapitoisuuden aleneminen on kiihtynyt. Tämä ei haittaa härkäsimppua, joka tulee toimeen makeassakin vedessä, kunhan se on riittävän kylmää. Itse asiassa Itämeren härkäsimppu on menettänyt kykynsä säädellä suolapitoisuuttaan hyperosmoottisessa ympäristössä, joten se ei pysty elämään Etelä-Itämeren suolapitoisuudessa toisin kuin Vienan ja Pohjoisessa Jäämeressä elävät lajitoverinsa. Sen sijaan turska ei pysty lisääntymään alhaisessa suolapitoisuudessa. Itämeren suolapitoisuuden laskiessa turskan kutualue on pienentynyt huomattavasti ja kanta heikentynyt sekä ylikalastuksen että vähentyneen poikastuotannon takia. Vaikka Suomenlahden itäosan suolapitoisuus ei ole koskaan ollut turskan lisääntymiselle riittävä, aikuisia turskia tuli verkoilla paljonkin jo 1960-luvulla. Silloin tulikin kymmenen vuoden kuluessa kolme suurta suolapulssia, kun niitä on viime aikoina tullut kerran kymmenessä vuodessa. Suurimmillaan turskasaaliit olivat Suomen vesillä 1980-luvun alkupuolella, kun 1970-luvun suolapulssien ansiosta oli kehittynyt vahvoja ikäluokkia.

Turskan mätimunat ovat kelluvia. Jos ne painuvat pohjaan, ne kuolevat hapenpuutteeseen ennen kuoriutumista. Tämän takia lajin lisääntymismenestys riippuu voimakkaasti suolapitoisuudesta: jos se on liian alhainen, mäti painuu pohjaan ja tuhoutuu. Mätimunien vesipitoisuus määrää niiden tiheyden. Itämeren turskan mätimunissa on paljon vettä, minkä takia ne ovat paljon suurempia kuin Atlantin turskan ja kelluvat Itämeren suolapitoisuudessa. Atlantin turskan pienemmät, ominaispainoltaan suuremmat munat taas kelluvat valtameren suolapitoisuudessa mutta vajoaisivat pohjaan Itämeressä. Kuoriuduttuaan turskan poikaset elävät jonkin aikaa vapaassa vedessä lähellä pintaa syöden planktonia, mutta etsiytyvät sangen pian rannikon levävyöhykkeelle, jossa kasvavat nopeasti. Pienestä pitäen turskat ovat kulkureita luonnoltaan. Saaristomeren rannoilta niitä tavataan jo viisisenttisinä, mutta Suomenlahden itäosissa näkyy vain aikuisia turskia. Turska ui jatkuvasti ja syö ennen kaikkea silakoita ja kilohaileja, mutta sille kelpaavat monenlaiset muutkin elävät: katkat ja kaikki pikkukalat.

Turskakaan ei ole mikään kaunokainen, vaikka härkäsimppuun verrattuna onkin komea. Sillä on iso pää ja paljon eviä. Suurimmat valtameren turskat ovat jopa yli 50-kiloisia, mutta Suomen vesillä suurin pyydetty kala oli 38-kiloinen. Turska sukulaisineen on sillin ohella ollut tärkein kalastuksen kohde Atlantilla ja hyvin tärkeä myös (eteläisellä) Itämerellä. Nykyisin se on pahasti ylikalastettu melkein kaikkialla. Itämeren suurimmat saaliit pyydystettiin 1980-luvulla ja niistä ajoista saaliit ovat pienentyneet lähes 90 %. Maailmanlaajuisestikin ylikalastus on tullut niin merkittäväksi ongelmaksi, että jotkut asiantuntijat ovat arvelleet kaupallisesti tärkeiden kalalajien kuolevan sukupuuttoon tällä vuosisadalla. Helpotusta tilanteeseen ei tällä hetkellä juurikaan tuo edes viljellyn kalan käyttö ravintona luonnonkalan sijasta, koska toistaiseksi kalanrehu perustuu kalajauhoon, joten sen ainut vaikutus kalastukseen on, ettei saaliskalan lajilla ole niin suurta väliä.

Turska voitiin säilyttää syötävänä pitkään jo ennen kuin pakastus oli mahdollista. Se kun on sangen vähärasvainen kala, niin kuivaus onnistuu mainiosti. Norjan kuvissa näkyy usein turskan kuivaustelineitä. Kuivattu turska muokataan lipeäkalaksi emäksisessä lipeävedessä. Käsittely pehmentää kalan, minkä ansiosta siitä tulee joulun ”herkku”. Jokseenkin kaikki Suomessa syötävä lipeäkala on turskan sijasta sen sukulaista koljaa. Pohjois-Norjan turskakannat vähenivät 1970-luvulla mitättömiksi, minkä takia turskan pyydystyksestä siirryttiin koljan kalastukseen. Meikäläistä turskaa ei lipeäkalana ole juuri koskaan syöty.