Lyhyt Simpunpäästöoppi 14

Verkkojen suuren silmäkoon olisi kuvitellut estävän silakan kokoisten kalojen joutumisen saaliiksi, mutta ei. Yksi hopeakylkisistä silakankokoisista lajeista, norssi, oli säännöllinen saalis. Ilmeisesti se ui suu auki planktonia syöden. Kun sillä on isot ja terävät hampaat, se jää niistä verkkoon kiinni ja yrittäessään päästä irti, sotkeutuu verkkoon yhä pahemmin. Kun norssin hampaat ovat terävät, sen irrottaminen verkosta on hankalaa ja aiheuttaa usein pikkuhaavoja. Kalakirjat sanovat norssin tuoksuvan kurkulta. Minusta se haisi pahalta. Norsseja emme koskaan ottaneetkaan ruuaksi, vaan heitimme ne luodon kiville tulleiden lokkien syötäväksi.

Kun pikkupoikana Isän kanssa kalassa kävin, lokit seurasivat venettä koko ajan. Ravijoen lahdella ne olivat pääosin nauru- ja kalalokkeja. Ulompana joukkoon tulivat harmaa- ja selkälokit. Silloin selkälokkeja oli vielä sangen paljon. Aina silloin tällöin, mutta vain harvoin, näki merilokinkin. Kiikari oli minulla aina mukana, kun merelle pääsin. Olinhan innokas lintuharrastaja, ja merellä näki paljon lintuja. Rantasipit, tyllit ja karikukot juoksivat rantahiekassa ja kivikoilla. Meriharakat eivät vielä olleet oppineet, että parhaat ruokapaikat ovat kynnöspelloilla. Haahkojen vinoutunut sukupuolijakautuma tuli jo tuolloin tutuksi; jokaista naarasta kohti oli ainakin kolme koirasta. Mustalinnut ja pilkkasiivet elelivät Pisin saarilla, missä näki ruokkeja ja riskilöitäkin. Ja itäisen Suomenlahden suurin nähtävyys koitti aina toukokuussa: Arctica. Pohjoiseen, Venäjän ja Siperian tundralle muuttavat vesilinnut kun lensivät Virolahden rantojen kautta. Tuhatmäärin alleja, valkoposki- ja sepelhanhia, joukoittain mustalintuja ja kuikkia, sirrejä ja kuireja voi nähdä muutaman tunnin kuluessa. Valkoposkihanhet eivät vielä silloin olleet keksineet, että kaupunkien rannat ovat mainioita ruokapaikkoja, eikä niitä 1960-luvulla jäänyt kesäksi lainkaan Suomeen. Myöskään merimetsoja ei 50 vuotta sitten ollut lainkaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että nyt nopeasti levinnyt merimetso lienee sama alalaji, joka aikoinaan pesi Suomenkin rannikolla, mutta jostain syystä välillä katosi.

Mietin, että norssi ajatteli olevansa itseään suurempi kala. Onhan se sentään kaukaista sukua lohelle rasvaevineen ja jokivaelluksineen. Vaelluskalojen kohtalo Suomen vesillä on ollut kurja. Suomenlahteen ei laske yhtään lohijokea, joissa kutupaikat olisivat saavutettavissa. Aikaisemmin, ennen toista maailmansotaa, Kymijoki tuotti suurimman osan Suomen alueen kutukannasta. Urpalanjoessakin, jonka suu on Venäjän puolella, mutta joka kulkee pääosin Suomessa, oli aikaisemmin lohia, mutta padot ja ruoppaukset ovat estäneet lohen lisääntymisen. Urpalanjoki oli ennen sangen hyvä taimenjoki, mutta Suomen puolen vesialueiden käsittely on hävittänyt lisääntymismahdollisuudet suurimmaksi osaksi. Viime vuosina on kutukoskia kuitenkin pyritty entistämään ja kun Venäjän puolella joessa vielä on taimenia eikä siellä ole vaellusesteitä, taimenkannan toipuminen joessa on mahdollista. Jokien entistäminen onkin jo pystynyt palauttamaan meritaimenen lisääntymisen useissa Suomenlahteen laskevissa pikkujoissa.

Jokien entistäminen näkyy nopeimmin nahkiaisen lisääntymisenä. Nahkiainen on yleensä muutaman kymmenen gramman painoinen liero, joka myös nousee jokiin kutemaan. Nahkiainen ei oikeastaan ole kala vaan ympyräsuinen. Nahkiaiset ovat varhaisimpia selkärankaisia – ne ovat säilyneet jokseenkin samanlaisina jo puoli miljardia vuotta. Nahkiainen kasvaa Itämeressä sukukypsäksi. Sukukypsyyden saavutettuaan se vaeltaa jokeen kutemaan. Kutuvaelluksen aikana se ei enää syö ja kudun jälkeen kuolee. Toisin kuin lohet ja taimenet, jotka etsiytyvät kotijokeensa, nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se joutuu. Silloin kun kutuvietti iskee, se nousee lähimpään jokeen, johon pääsee. Näin ollen, kun kutemisen esteet poistetaan, nahkiainen hyötyy siitä ensimmäisenä, kun eläimiä nousee heti paikalle kutemaan. Se, että nahkiaiselle ei ole väliä, mihin jokeen se yrittää nousta, näkyy ehkä parhaiten siinä, että erinomainen nahkiaisen pyyntipaikka on Kymijoen suu suoraan Ahvenkosken voimalaitoksen alapuolella. Nahkiaisia tulee sinne virtauksen houkuttelemana, vaikka ne eivät ole päässeet lisääntymään Kymijoessa moneen sukupolveen.