Leväkukinnot Itämeressä - pikkujuttu Karibianmeren nykyiseen tilaan verrattuna

Maanantai 5.8.2019 klo 18:16 - Mikko Nikinmaa

Kun turisti menee Karibianmeren tai Meksikon hiekkarannoille, mielikuva siitä, mitä odottaa on puhdas hiekka, kirkas vesi ja palmut, joiden varjossa voi nauttia vilvoittavaa juomaa auringon paistaessa lämpimästi. Mielikuva vain ei enää pidä välttämättä paikkaansa. Vedessä lilluu nykyisin muoviroskaa ja rannat ovat täynnä mädältä munalta haisevaa ruskeaa mönjää. Atlantin valtamerellä on kaikkien aikojen levävuosi. Satelliittikuvat ovat näyttäneet, kuinka Amazonin pohjoispuolinen Atlantti on täynnä mikroskooppisia leviä, jotka kuollessaan rupeavat haisemaan ja likaavat rannat, joilla on miljoonia turisteja enneValimeri_2.jpgn kaikkea Pohjois-Amerikasta mutta jossain määrin myös Euroopasta. Massaesiintymien joukossa saattaa olla myös myrkyllisiä leviä, mutta yleinen rantojen likaantuminen taitaa kuitenkin olla akuutein ongelma.

Leväkukintojen primäärinen syy kaikkialla, niin Itämeressä kuin Atlantilla, on rehevöityminen. Atlantin nykyongelma näyttää johtuvan erityisesti siitä, että Amazon tuo mereen hirvittävän määrän ravinteita. Tähän on erityisesti kaksi syytä. Ensinnäkin Amazonin alueen maatalouden lannoitemäärät ovat kasvaneet ja toiseksi alueen metsänhakkuut ovat räjähdysmäisesti kasvaneet viimeisen vuoden aikana. Kun leväkukintojen määrä on lisääntynyt samanaikaisesti, näyttää jälkimmäinen syy tärkeämmältä. Kun hakkuut ovat lisääntyneet, huuhtovat sateet lisääntyvässä määrin maaperän ravinteita jokeen aiheuttaen leväkukinnot. Amazonista tuleva vesimäärähän on niin suuri, että Atlantin pintavedessä sen osuus on suuri useita satoja, jopa tuhat, kilometriä suistosta merelle päin.

Se, että Amazonasin hakkuut ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet tänä vuonna, ei ole mikään yllätys. Niinhän Brasilian presidentiksi tullut Jair Bolsonaro lupasikin. Hakkuiden kaksinkertaistuminen viimeisen vuoden aikana näkyy selvästi satelliittikuvissa. Sen vuoksi, että Brasilian kansallisen avaruustutkimusinstituutin johtaja Ricardo Calvao toi tämän julki, hänet erotettiin. (Asia olisi varmasti tullut julkisuuteen muutenkin, mutta silloin informoija ei olisi ollut brasilialainen, joten Bolsonaron hallinto ei olisi voinut erottaa häntä.) Amazonasin hakkuut ovat juuri tällä hetkellä merkittävä ongelma, koska Etelä-Amerikan ja Euroopan Yhteisön kauppasopimuksen eteneminen edellyttää, että Pariisin Ilmastosopimusta noudatetaan. Ja siltähän ei oikein näytä.

Aikaisemmin ajateltiin, että Amazonasin metsänhakkuut olisivat ongelma vain ilmastomuutoksen kannalta, mutta nyt näyttää siltä, että hakkuiden aiheuttama ravinteiden lisääntyminen Atlantilla aiheuttaa Karibian hiekkarannoille ajautuvan haisevan levämassan. Senkin voisi välttää, jos Amazonasin hakkuut vähenisivät tai loppuisivat.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, Amazonas, rehevöityminen

Miten Itämeren tila on muuttunut 1960-luvulta lähtien?

Sunnuntai 21.7.2019 klo 17:56 - Mikko Nikinmaa

Kun olen Itämeren muutoksia seurannut melkein 60 vuotta, ajattelin tähän blogiin mitä kotimerellemme on tänä aikana tapahtunut. Olen koko sen ajan kun mitään muistan, elänyt Suomenlahden ja Saaristomeren rannalla. Lapsena veden tilan seuranta perustui kalastukseen, mutta myöhemmin olen tutkinut ympäristömyrkkyjen, hapen puutteen ja lämpötilamuutoksien vaikutuksia vesieläimiin. Kun lisäksi olen toimittanut johtavaa kansainvälistä vesistötoksikologian julkaisusarjaa Aquatic Toxicology ja kirjoittanut alan perusoppikirjan Introduction to Aquatic Toxicology, on tietämykseni Itämeren eläinten tilaan vaikuttaneista muutoksista viime vuosikymmeninä sangen perusteellinen.

Kun lapsena olin isän mukana kalamatkoilla, oli Suomenlahden itäosassakin turskia. Erityisen paljon 1960-luvun puolivälissä tuntui kuitenkin olleen härkäsimppuja. Parhaimmillaan niitä oli kymmenessä verkossa, joissa saattoi olla parikymmentä siikaa, kymmenisen kuhaa, parikymmentä ahventa, särkiä, joitakin säyneitä ja kampeloita sekä joskus meritaimen, toistasataa. Kun härkäsimppu on kylmän veden kala, joka kuteekin keskellä talvea, sen huima väheneminen saattaa olla ensimmäinen merkki ilmastonmuutoksesta. Riittävän kylmää vettä ei enää kesäaikaan ole missään Suomenlahden syvyydessä. Muutenkin 1960-luvun kalalajisto Suomenlahden itäosassa oli vähäravinteisen ympäristön lajistoa. Ne särjetkin, joita verkoissa oli, olivat vallan muuta kuin rehevien pikkujärvien punasilmät: jopa puolikiloisia vonkaleita. Toinen osoitus vähäravinteisesta vedestä oli se, että kiviluodoille saattoi veneestä hypätä liukastumista pelkäämättä. Luotojen limoittuminen viherlevien vuoksi rupesi tapahtumaan vasta 1970-luvun alussa. Silloin Leningradin alueen jätevedet rupesivat aiheuttamaan näkyvää rehevöitymistä.

Tutkijoiden ensimmäiset varoitukset Itämeren rehevöitymisestä ja siiheItameri_1.jpgn liittyvistä ihmisten, erityisesti lomalaisten, elämää haittaavista ilmiöistä, tehtiin 1960-lvun lopussa. Tuolloin tutkijat sanoivat, että mikäli vedenpuhdistukseen ei välittömästi sijoiteta huomattavia rahasummia, muutaman vuosikymmenen kuluttua nähdään suunnattomia ongelmia. Talouspiirit sanoivat silloin, että sellainen ei kannata ja että koko uhkasta puhuminen on vain luonnonsuojelijoiden vouhotusta. Nihkeä suhtautuminen ulottui myös tiedotusvälineisiin, esimerkiksi Helsingin yliopiston biologian opiskelijat järjestivät talvella 1976 Itämeri-illan, jonka tarkoituksena oli tuoda yleisön tietoon Itämeren ympäristöongelmat. Olimme kutsuneet tärkeimmät lehdet, radion ja television paikalle – kukaan ei tullut. Syynä oli, ettei Itämeressä ollut näkyvissä sellaisia ongelmia, jotka olisivat suurta yleisöä kiinnostaneet. Koko ajan, kun asian ei ajateltu olevan riittävän tärkeä aiheuttamaan kustannuksia, ”jotka vaarantaisivat kilpailukykymme”, Suomen ja Ruotsin metsäteollisuudet päästivät vesistöön jätettä, jonka rehevöittävä vaikutus vastasi suunnilleen sadan miljoonan ihmisen asumisjätevesiä. Nämä päästöt ovat suuri syy nykyiseen sisäiseen kuormitukseen. Teollisuuden huonosti puhdistetut tai puhdistamattomat päästöt sisälsivät myös merkittävän määrän ympäristömyrkkyjä,

Sen, mitä edellä kuvaan suhtautumisesta ja teoista Itämeren ympäristöongelmien suhteen, voisi hyvin siirtää ilmastomuutoksen käsittelyyn. Ilmastomuutoksen osalta ensimmäiset tutkijoiden varoitukset tehtiin 1970-luvulla ja varoitukset ovat voimistuneet koko ajan. Aluksi tiedotusvälineet eivät olleet lainkaan kiinnostuneet aiheesta ja vieläkin ilmastoskeptikkojen kirjoitukset saavat usein paljon enemmän huomiota kuin niiden totuusarvo edellyttäisi. Pitkään talouselämä vähätteli ongelmaa ja vieläkin on tahoja sekä talouselämässä, poliittisissa piireissä ja tavallisten kansalaisten joukossa, jotka pitävät koko asiaa ”luonnonsuojelijoiden ilmastovouhotuksena”. Eiköhän Itämeriesimerkki kuitenkin osoita, että tutkijoiden varoituksiin kannattaisi kiinnittää huomiota ja toimia niiden mukaan.

Koko 1970-luvun huonosti puhdistetut asutus- ja erityisesti teollisuusjätevedet huononsivat Itämeren veden laatua. Ympäristömyrkkypitoisuudet vedessä nousiItameri_2.jpgvat niin, että ravintoketjun yläpään kaloja syövät eläimet, esimerkiksi merikotka ja hylkeet, saivat merkittävän määrän rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Tämän tuloksena koko Suomen merikotkakannan poikasmäärä väheni muutamaan vuodessa 1970-luvulla ja hyljekannat pienenivät kahdestakymmenestä tuhannesta muutamaan sataan. Hyljekantojen pienenemisen syyksi osoittautui se, että pahimmillaan jopa 90 % hyljenaaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. Todennäköisesti niiden lisääntymiselimistön (kohtu ja istukka) rakenteen muutokset ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta estivät sikiökehityksen. Merikotkien ja hylkeiden lisäksi ympäristömyrkkyjä on esitetty ainakin lohen lisääntymishäiriöiden ja rakkolevien vähenemisen syyksi. Korkeimmat pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet havaittiin 1980-luvulla. Vaikka tuolloin oltiin jo havahduttu esimerkiksi orgaanisten klooriyhdisteiden vaaroihin ja niiden käyttö oli kielletty, myrkkyjen hajoaminen on niin hidasta, että ne ovat vieläkin ongelma. Kun veden pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet olivat korkeimmillaan, vesi pysyi suhteellisen kirkkaana. Mielestäni tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että myrkyt haittasivat käytännöllisesti katsoen kaiken elollisen kasvua/lisääntymistä. Lisäksi kun eliöt käyttivät ravinteita tuona aikana vain vähän, ne kertyivät meren pohjaan suuremmassa määrin kuin olisivat, jos myrkkypitoisuudet olisivat olleet alhaisemmat sallien kiivaamman ravinteita käyttävän kasvun. Kirkas vesi ei toisin sanoen ollenkaan tarkoita puhdasta vettä. Se tarkoittaa vain sitä, etteivät levät, kasvit ja mikro-organismit kasva vedessä hyvin. Tähän voi syynä olla ravinteiden vähäisyys kuten useimmissa suomalaisissa luonnontilaisissa järvissä, korkeat ympäristömyrkkypitoisuudet kuten Itämeressä1980-1990-luvuilla tai rehevien järvien happamoituminen kuten Pohjoismaissa 1980-luvulla. Analogiana voi käyttää juomavettä, jossa ei saa kasvaa mitään. Tämän takia se desinfektoidaan – kaikki elollinen tapetaan, aikaisemmin klooriyhdisteillä, nykyisin usein otsonoinnilla tai UV-säteilyä käyttäen. Mikrobien kasvaminen putkistoissa estetään putkistojen ajoittaisella myrkyttämisellä useimmiten kloramiinia käyttäen. Jos käyttämäämme juomaveteen laitetaan kala, se kuolee pian kidusvaurioista, yleensä solujen paksuuntumisesta, johtuviin hengitysvaikeuksiin. Meidän suolistomme solujen paksuuntuminen ei aiheuta vastaavanlaisia ongelmia elämällemme, minkä takia kirkas kloorilla käsitelty vesikään ei aiheuta akuutteja haittoja, joita taas vesijohtovedessä kasvavat mikro-organismit voisivat aiheuttaa.

Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeressä ovat laskeneet pahimmista ajoista viidennekseen tai jopa kymmenesosaan. Samaan aikaan kun myrkkypitoisuudet alkoivat laskea, rakkolevät rupesivat lisääntymään, vaikka rehevöityminen periaatteessa heikentää niiden kasvua. Myös hylkeiden lisääntyminen rupesi onnistumaan ja hyljekannat ovatkin palanneet 1940-luvun tasolle. Vaikka hyljekantojen kasvun kauheudesta onkin puhuttu paljon, suurin huoli viime vuosina on ollut sinileväkukinnoista. Kaikki nämä muutokset johtuvat veden myrkyllisyyden vähenemisestä. On toki totta, että sinilevien kasvu kiihtyy ravinne- erityisesti fosfaattipitoisuuksien noustessa, mutta sinileväkukintoja ei juurikaan ollut 1980-luvun lopulla, vaikka veden fosfaattipitoisuus tällä hetkellä on suunnilleen sama kuin tuolloin. Mikä noista ajoista on muuttunut, on ympäristömyrkkypitoisuus. Fosfaattipitoisuudet Itämeren vedessä ovat säilyneet korkeina, vaikka maalta tulevan fosfaatin määrä on vähentynyt ainakin viidennekseen. Syynä tähän on se, että meren pohjaan on kertynyt vuosien huonon vedenpuhdistuksen vuoksi fosfaatteja, jotka nyt aiheuttavat ”sisäistä kuormitusta”. Toisin sanoen maksamme nyt vanhoista synneistä. Kun tutkijat sanoivat 1960-70-lukujen vaihteessa, että tehokkaat vedenpuhdistuslaitokset pitäisi heti rakentaa puunjalostusteollisuuteen, mutta silloin siihen ei ollut rahaa eikä kilpailukyvystä voitu luopua, silloin olisi nykyisellä rahanarvolla tarvittu suunnilleen sama summa rahaa koko rehevöitymis- ja sinileväongelman estämiseksi kuin nyt tarvitaan vuosittain ongelman pitämiseksi ennallaan. Ehkä tämä opetus kannattaisi pitää mielessä ilmastomuutoksen vastaisten toimien suunnittelussa – mitä myöhemmin toimiin ryhdytään, sitä kalliimpia tekoja tarvitaan. Sinileväongelmienkin kannalta ilmastomuutos on haitallinen, koska lämpötilan nousu lisää sinilevien kasvua.    

Itämeren muutoksien historia voi olla opetuksena tämänhetkisten ja tulevien ympäristömuutoksien ratkaisemiseksi – jos niin halutaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sinilevä, veden saastuminen, hylkeet, rehevöityminen

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16:51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineidKuva14.JPGen edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, rehevöityminen, vesien saastuminen

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12:29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, rehevöityminen

Itäneren tila - ehkä tutkijoiden ehdotuksia kannattaisi kuunnella lyhytnäköisen "taloudellisen ajattelun" ohi

Lauantai 1.9.2018 klo 11:43 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta ja rehevöitymisestä kirjoitetaan harva se päivä. Ja valtion budjetissakin on jo vain vuodeksi laitettu sadan miljoonan euron luokkaa oleva rahasumma Itämeren puhdistukseen. Ja huolimatta siitä, mitä nyt tehdään, on todennäköistä, että Itämeren rehevöitymisongelmat jatkuvat vuositolkulla johtuen siitä, että pohjasedimenteissä on kaikki se, mitä ennen muinoin mereen laskettiin. Tässä yhteydessä olisi helppo ilakoida ja sanoa, mitä me sanoimme. Jo 40-50 vuotta sitten ympäristötutkijat sanoivat, että jätevesien päästöt ilman perusteellista puhdistusta aiheuttavat muutaman kymmenen vuoden päästä suuren ongelman Itämerelle. Tuolloin talouspiirit yhteen ääneen sanoivat, että puhdistustoimet eivät kannata taloudellisesti. Ja kuitenkin silloin hyvin toimivan puhdistuksen laittaminen kaikkiin puunjalostustehtaisiin, jotka olivat huomattavimmat rehevöitymisen aiheuttajat, olisi maksanut vähemmän kuin nyt budjettiin vuodessa laitettu rahasumma, minkä vaikutus kuitenkin jää vähäisemmäksi kuin mikä olisi saavutettu, jos vedenpuhdistus olisi aloitettu silloin kun tutkijat sitä esittivät. Ympäristö olisi hyötynyt ja rahaa olisi säästynyt.

Mutta sen sijaan että sanoisi vain, mitä minä sanoin, asiasta voisi ottaa opiksi. Politiikassa voisi kuunnella ympäristötutkijoita ja ryhtyä toimiin silloin, kun tutkijat sanovat, että asiasta todennäköisesti tulee myöhemmin ongelma. Tämä olisi taloudellisesti viisasta. Mielenkiintoista on että ilmastomuutosongelmistakin varoitettiin jo 40-50 vuotta sitten - ja tutkijat esittivät periaatteita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Pitkällä tähtäyksellä taloudellisesti kannattava ja välttämätön ratkaisu voi kvartaalitaloudessa olla vain kustannuserä. Mutta ajoissa tehtynä ratkaisu saattaisi säästää miljardeja ja tehdä ympäristöstämme paremman, niin kuin Itämeren tutkijoiden vuosiymmenten takaiset esitykset ja nykyinen tila osoittavat. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Sinilevää...

Perjantai 20.7.2018 klo 10:13 - Mikko Nikinmaa

Kun on oikea hellekesä ja erityisesti haluaisi uida, sinilevät ovat vallanneet rannat. Näin pahaa sinilevävuotta ei ole Suomenlahden rannalla ollut koskaan. Ja suureen ääneen huudetaan, että maatalouden päästöjä pitää vähentää Itämeren rehevöitymisen saamiseksi kuriin.

Mutta...koko kauhistelussa ja tämän hetken muutoksia vaadittaessa unohdetaan, mitä asiantuntijat sanovet. Suurin syy pahaan sinileväkesään Suomenlahdella on se, että vähän aikaa sitten tullut suolaisen veden pulssi sai Itämeren pohjaan vaipuneet ravinteet liikkeelle ja nyt kun on lämmintä erityisesti fosfori ruokkii snilevien kasvua. Viime vuonna ei tullut pahaa sinileväkesää kun oli kylmää ja tuulista.

Tutkijat ovat sangen yksimielisiä siitä, että lämpötilan ollessa korkea pahoja sinileväkukintoja esiintyy vielä vuosikymmeniä, vaikka mereen ei enää pääsisi lainkaan ravinteita. Sinileväkukinnat ovatkin hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijoiden huolen huomiotta jääminen muutamia vuosikymmeniä sitten vaikuttaa nyt. Silloin kun ei ollut varaa tehdä ratkaisuja, jotka olisivät vähentäneet ravinnepäästöjä (ja kun nyt puhutaan vain maatalouden aikeuttamista ravinnepäästöistä, niin Itämeren pohjan sedimenttien ravinteet ovat suurelta osin asutusjätteitä ja metsäteollisuuden aikaisempia päästöjä). Tämänhetkiset ravinnepäästöt ovat paljon pienempiä kuin 1970-luvun eivätkä varmaan aiheuttaisi merkittäviä ongelmia, jos entisten aikojen jätökset eivät olisi kertyneet meren pohjaan.

Sinilevävuodet ovat kiistämättä pahentuneet paljon 2000-luvulla. Tähän taitaa olla kolme syytä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut. Itämeren pohjan ravinnepitoisuus on noussut niin paljon, että veden fosforipitoisuus on aina riittävän korkea sinilevien massiiviselle kasvulle. Toiseksi ilmaston lämpeneminen suosii kasvua. Mutta kolmas syy on tavallaan hyvä uutinen, Itämeren veden ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet niin paljon, että sinilevät kasvavat ja hylkeet sekä merikotkat lisääntyvät onnistuneesti. Tämän johtopäätöksen voi perustellusti tehdä, koska sinilevätilanne on pahentunut verrattuna niihinkin 1980-luvun vuosiin, jolloin veden lämpötila oli sama kuin 2000-luvulla, vaikka veden fosforipitoisuus oli nykyistä tasoa. Suurin muutos niistä ajoista on se, että veden pysyvien orgaanisten myrkkyjen, kuten PCB:t ja dioksiinit, pitoisuudet ovat tällä hetkellä 10-20 % silloisista.

Kaiken kaikkiaan pahojen sinilevävuosien johtuminen siitä, ettei vuosikymmenien kuluessa ajateltu ympäristöasioiden olevan tärkeitä talouden päätöksiä tehtäessä, voisi toimia hyvänä herätyksenä. Ympäristövaikutusten tulisi olla merkittävä osa kaikkia taloudellisia päätöksiä, muuten ajaudutaan sinileväpuuron ja muoviroskien kaltaisiin tai vielä pahempiin ongelmiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, itämeri, ympäristön saastuminen

Järvien kunnostus - luonnonmukaistamista vai ihmisen toiveiden täyttämistä?

Sunnuntai 15.7.2018 klo 12:01 - Mikko Nikinmaa

Minulla oli muistikuva siitä, että meille aikanaan koulussa opetettiin pienten järvien kiertokulun olevan seuraava:

1. Aluksi on kirkasvetinen pikkujärvi, joka

2. mataloituu ja rehevöityy, jolloin siinä on enenevässä määrin vesikasveja ja sinileviäkin. Jos kyseessä on metsälampi, rannoilla rupeaa olemaan rahkasammalta.

3. Ajan myötä sammal ja kasvusto täyttävät koko entisen järven pinnan, jolloin pikkujärvi on luonnonmukaisesti muuttunut suoksi.

4. Vuosisatojen kuluessa kasvien maatuminen jatkuu ja mikä oli alunperin järvi voi muuttua eloperäiseksi maapohjaksi.

Niinpä katsoin kirjallisuudesta ajatellaanko nykyisin eri tavalla. Vastaus oli, ettei. Toisin sanoen järvien "kunnostuksessa" häiritään luonnon kiertokulkua päämääränä se, ettei pikkujärvi saa muuttua aluksi suoksi ja sitten normaaliksi maapohjaksi. Vain niitä järviähän voidaan onnistuneesti "kunnostaa", joihin ei tule merkittävää ulkoista kuormitusta. Olen yhtä tällaista pikkujärveä seurannut suunnilleen 60 vuotta ja mikä pikkulapsena oli kirkasvetinen kalaisa vesi on nykyisin vesikasveja ja sammalta täynnä oleva pöteikkö.

Järvien "kunnostus" kemikaalein ei olekaan luonnontilaan palauttamista vaan luonnon normaalin kiertokulun häiritsemistä. Päämääränähän on se, että veden virkistyskäyttö ihmiselle maksimoitaisiin. Vaikka hyöty tässä suhteessa voikin olla merkittävä (ihmisen kannalta), meidän pitäisi tunnustaa, että teemme tämän luonnon normaalia kiertokulkua häiriten. Itse asiassahan periaatteellisella tasolla kemikaali"kunnostus" ei lainkaan poikkea siitä, että levitetään vieraslajia (kani) Australiaan sen takia, että niitä on mukava metsästää - kirkkaassa järvessä on paljon mukavampi uida kuin sinileväisessä kasveja täynnä olevassa vedessä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, geologinen sukkessio, luonnon kiertokulku

Järvien kunnostus?

Keskiviikko 30.5.2018 klo 10:13 - Mikko Nikinmaa

Littoistenjärven menestystarina on poikinut useita suunnitelmia rehevöityneiden pikkujärvien kunnostamiseksi ympäri maata. Tässä yhteydessä on mielestäni tärkeää miettiä, mitä sanalla kunnostus tarkoitetaan. Kun alumiinikloridikunnostusta kannattaa tehdä vain pienissä järvissä, joissa ei ole merkittävää ulkoista ravinnekuormitusta, sana kunnostus tarkoittaa virkistyskäyttöön sopivammaksi tekemistä kuin tällä hetkellä. Se ei suinkaan tarkoita luonnonmukaistamista. Pikkujärvien rehevöityminen, umpeenkasvaminen ja vähittäinen maatuminen kun on niiden luonnonmukainen kiertokulku silloin kun ei merkitttävää ulkoista kuormitusta ole. "Kunnostamalla" järven ihminen puuttuu tähän kiertokulkuun. Virkistyskäytön kannalta tämä tavallisesti on hyödyllistä ja siksi sitä tehdään. Mutta sekään, että vanhat ihmiset muistavat järven ennen olleen paljon nykyistä kirkkaampi ei tarkoita, että ennallistaminen olisi luonnonmukaistamista. Vesi tulee kirkkaaksi kahdesta syystä, jos siitä poistetaan ravinteet tai jos siinä on niin paljon ympäristömyrkkyjä/se on niin hapanta, ettei siinä mikään elä ravinteista huolimatta. Se, mitä kunnostetuissa järvissä ainakin saadaan aikaan  on, että alumiinikloridilla fosfori (merkittävin ravinne) saostetaan. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että alumiini-ioni on yksi merkittävimmistä myrkyllisistä metalli-ioneista, joka happosateiden aikaan 1980-luvulla piti alhaisen pH:n kanssa huolen siitä, että rehevätkin Etelä-Suomen pikkujärvet tulivat kirkasvetiKuva14.JPGsiksi. Nyt kun happamoituminen (ja sen kanssa alumiinipitoisuuden nousu) on muisto vain, järvet ovat muuttuneet takaisin vesialueiksi, missä kaikki kasvaa. (Järvien kunnostus alumiinikloridilla vaikuttaa täten sekä ravinteiden poiston että myrkkyvaikutuksen kautta veden kirkkauteen). Ehkä suurin muutos on tapahtunut Itämeressä. Siellä haitallisten ympäristömyrkkyjen pitoisuus on pudonnut suunnilleen kymmenesosaan siitä, mitä se oli pahimpina vuosina. Ainakin osittain tästä syystä rehevöitymisen haitat (esim. sinileväkukinnat) tulevat voimakkaasti esiin. Itämeren osalta kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyisien virtausolojen vallitessa se muuttuu luonnonmukaisesti suureksi makeavesialtaaksi. Lisäksi fossiiliaineisto osoittaa, että sinileväkukinnat ovat aina olleet Itämeren riesa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alumiini, rehevöityminen, virkistyskäyttö, kirkas vesi

Itämeri - voidaanko vesi saada hetkessä kirkkaaksi

Lauantai 11.11.2017 klo 10:56 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tila nykyhetkellä on se, millaiseksi se on vuosikymmenien saatossa tullut. Perimmäinen ongelma on ollut se, että aluksi mikään, mitä vedelle tehtiin, ei näkynyt. Tämä oli oikeastaan paras esimerkki "pois näkyvistä, pois mielestä"-mentaliteetista.

Mutta sitten kysymykseen, voitaisiinko Itämeri saada hetkessä kirkkaaksi? Vastaus on kyllä, mutta tuskin kukaan sitä haluaisi. Rehevöityminen ja sameushan johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että erilaiset eliöt kasvavat, kun niille on riittävästi ravinteita tarjolla. Jos eliöiden kasvu estetään myrkyttämällä, mikään ei kasva, vaikka ravinteita olisi paljonkin. Pintaveden käyttö vesijohtovetenä perustuu juuri tähän. Kaikki, mikä pintavedessä kasvaa, tapetaan, aikaisemmin kloorikäsittelyllä ja nykyisin otsonoimalla tai ultraviolettivalolla. Itse asiassa menetelmää käytettiin laajassa mittakaavassa Itämeressäkin, sitä vain ei silloin ajateltu sellaiseksi. Puunjalostusteollisuuden paperin kloorivalkaisun jätevedet pääsivät lähes puhdistamattomina Itämereen. Niiden sisältämät klooriyhdisteet tappoivat huiman määrän niistä eliöistä, jotka nykyisin elävät ja aiheuttavat meren sameutta. Pari esimerkkiä tämän väitteen todenmukaisuudesta: 1980-luvun alussa Itämeren hyljekannat olivat romahtaneet, kun suurin osa naaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1980-luvun alussa polykloorattujen bisfenyylien (PCBt) ja dioksiinien pitoisuudet Itämeressä olivat 5-10-kertaiset nykyiseen verrattuna. Kun nykyisetkin pitoisuudet aiheuttavat sen, että rasvaisten kalojen pitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut pitoisuudet, mikähän tilanne oli 30 vuotta sitten?

Myös se, että Välimeri on kirkas, mutta Itämeri samea, vaikka molempiin on laskettu paljon rehevöittävää ainesta, on helppo selittää. Itämeren keskisyvyys on vähän päälle 50 metriä mutta Välimeren 2 km. Kun suurin osa rehevöitymisen tuloksena kasvavista eliöistä, jotka aiheuttavat sameutta, on yhteyttäviä leviä (tai fotosynteettisiä bakteereja), ne eivät valon puutteen takia juurikaan pysty lisääntymään pääosassa Välimeren vesimassasta (käytännössä yli 100 m syvyydessä). Tämän ansiosta - Välimeren suuri vesimassa ja yhteyttämisen estävä syvyys - vesi pysyy pääosin kirkkaana vaikka siihen tulee paljon rehevöittävää ainesta. Kaikki Välimeren samentumisongelmat on havaittu matalissa rantavesissä.

Keinoja Itämeren nopeaan kirkastamiseen ei ole, jos radikaalia veden myrkyttämistä niin, etteivät eliöt voi siinä elää, ei tehdä. Vuosikymmenien kuluessa vesi rupeaa kirkastumaan jos joka vuosi veteen tulevien ravinteiden määrä on pienempi kuin eliöiden kuluttama ravinteiden määrä siten, etteivät ravinteet palaa vedessä tapahtuvaan kiertoon. Se, että puhdistumiseen menee vuosikymmeniä, eikä nopeaa ratkaisua ole, on luonnollista: pois näkyvistä, pois mielestä-mentaliteetilla tapahtunut veden pilaaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Se, että näkyvät negatiiviset vaikutukset on havaittu 10-20 vuoden kuluessa johtuvat kahdesta tekijästä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut: Itämereen on tullut paljon enemmän rehevöittävää ainesta kuin se voi sietää. Toiseksi, kun Itämereen tulevien myrkkyjen määrä on radikaalisti vähentynyt, eliöt, jotka aikaisemmin eivät pystyneet lisääntymään, aiheuttavat nyt veden laadun ongelmia, jotka poistuvat vasta, kun ravinteiden määrä on vähentynyt tarpeeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Littoistenjärven homeiset hauet

Torstai 19.10.2017 klo 6:55 - Mikko Nikinmaa

Evira on sitten katsonut yhden Littoistenjärven homeisen hauen. Kuten edeltäkäsin jo oli ilmeistä, se mitä nähtiin oli vesihometta. Myöskin oli selvää, ettei varsinaista syytä siihen, miksi kala oli vesihomeen valtaama, ei selvinnyt. Vesihomehan iskee (näkyvästi) vain huonokuntoisiin kaloihin. Kuten Evira lausunnossaan totesi, vesihome lisää kalan ioniläpäisevyyttä, minkä seurauksena kala joutuu käyttämään lisää energiaa suolatasapainonsa säilyttämiseen. Makeanveden kalat menettävät suoloja, joiden takaisinotto vaatii energiaa - normaalin kalan vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluu 10-15 % eläimen energiankulutuksesta. Jos suolavuoto kasvaa kuten vesihomeisissa kaloissa, otus voi joutua käyttämään melkein kaiken energiansa suolojen takaisinottoon,  jos sekään riittää. Jos ei, kala kuolee siihen, etteivät sen valkuaisaineet pysty ylläpitämään normaalia toimintaansa, kun elimistön suolapitoisuus laskee. Jos aktiiivinen suolojen sisäänotto on riittävää, kala voi kuolla siksi, että suolojen sisäänoton lisäksi energiaa ei riitä käytettäväksi muihin välttämättömiin toimintoihin.

Kutten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, näkyvän vesihomeen tuleminen kaloihin kestää niin kauan, että varsinaista syytä sen tuloon ei pysty selvittämään vesihomeisista kaloista. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesistön kunnostus, vesihome, rehevöityminen

Miksi media ottaa selvästi kantaa vesien kemiallisen kunnostuksen puolesta?

Torstai 25.5.2017 klo 11:48 - Mikko Nikinmaa

On järkyttävää lukea lehdistä, kuinka järviveden kirkastaminen kemikaaleilla on positiivinen ihme. Miksihän asiassa on näin yksipuolinen uutisointi, joka on nimenomaan kemikaalikunnostusta tekevien yritysten toiveiden mukainen. Kaikesta näkee, että ei lainkaan mietitä sitä, ettei kirkas vesi tarkoita mitään muuta kuin sitä, että vedessä ei juuri mikään elä. Tilanne on tämä sekä silloin kun ravinteita on vähän että silloin kun vedessä on riittävästi eliöitä tappavia kemikaaleja. Nyt riemuittavan kaltainen tilanne olisi vähitellen saaatu Suomen järvissä toteutumaan, jos happamoitumisen olisi vain annettu jatkua 1980-luvulla. Vähitellen kaikki pienet järvet olisivat muuttuneet kirkkaiksi, kun niistä kaikki olisi kuollut. Mutta eivät ne niin happamia olisi olleet, ettei niissä olisi voinut uida. Eikä Mikko Alatalonkaan enää tarvitsisi laulaa: "Min'en mee uimaan, kun kalat on vetteen pissanneet." Kun ei olisi kaloja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, ravinnekuorma, metalli

Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä

Keskiviikko 24.5.2017 klo 10:46

Littoistenjärven kemiallisen käsittelyn tuloksena vesi on kirkastunut merkittävästi. Tämä on saanut monet tahot esittämään, että samanlaista menetelmää voisi käyttää useissa vesissä pitkin maata. Kirjoituksissa on unohdettu paljon ekosysteemien toimintaan liittyviä asioita, joita pyrin tuomaan alla esiin.

1. Koko ajan on esitetty, ettei mikään ulkoinen kuormitus ole aiheuttanut järven rehevöitymistä. Joko tämä ei pidä paikkaansa tai sitten Littoistenjärven alkuperäinen luonnontila on se, mikä tilanne oli ennen kemikaalin lisäämistä. Littoisenjärveen on pitkän ajanjakson kuluessa tullut puhdistamatonta tai huonosti puhdistettua jätevettä niin, että lopuksi järven tila on tullut kestämättömäksi. Sisäinen kuormitus tarkoittaakin vain sitä, että vanhat synnit tulevat jossain vaiheessa kriittisiksi. Itse asiassa tilanne on analoginen Itämeren kanssa: sinne on vuosikymmeniä päästetty huonosti puhdistettuja jätevesiä, niin että meren (ja ennen kaikkea sen pohjan) ravinnemäärät ovat niin suuria, että vaikka ulkoiset ravinnepäästöt loppuisivat kokonaan, kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin rehevöitymiseen liittyvät lieveilmiöt loppuisivat. Kaikkeen rehevöitymiseen voikin sanoa olevan syynä sen, että vesien suojeluun ei aiemmin ole suhtauduttu vakavasti, ja nyt sitten tilannetta yritetään korjata vettä myrkyttämällä.

2. Sillä näinhän tehdään. Kemikaalilisäys on veden myrkyttämistä, mistä on osoituksena se, että tonneittain kaloja on kuollut. Minusta on huvittavaa, että kun Nordisk Nickelin uhups metallipäästö aiheutti kalakuolemia, se oli kauhistuttava etusivun uutinen. Samaten Talvivaaran metallipäästöihin littyneet kalakuolemat ovat olleet merkittävä negatiivinen uutinen. Nyt kun sitten järven kunnostuksen yhteydessä kaloja kuolee metallikloridin levittämiseen, se on melkeinpä positiivinen asia. Missä tästä on logiikka?

3. Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä. Kun vesi on niin myrkyllistä, ettei siinä mikään elä, se on kirkasta. Itse asiassa Littoistenjärven saisi nykyistä käsittelyä paremmin kirkkaaksi siten, etteivät siinä vesikasvitkaan kasvaisi, jos sen pH:n tipauttaisi noin neljään. Tuolloin järvi olisi mitä parhain uima-allas, sillä tuo pH ei vielä aiheuttaisi mitään ongelmia uimarille. Lisäksi vesi saataisiin aika vaivattomasti pidetyksi tuossa alhaisessa pH:ssa pysyvästi. Juomavedessä ei saa mikään elää, siksi se käsitellään. Samoin uima-altaiden vesi desinfioidaan, eli vedestä tapetaan kaikki eliöt klooria, otsonia ta UV-valoa käyttäen. Kaikki ovat äärimmäisiä myrkkyjä. Esimerkiksi puunjalostusteollisuuden on pitänyt luopua paperin kloorivalkaisusta jo vuosikymmeniä sitten sen vesistövaikutusten takia. Jälleen voi tehdä hypyn Itämereen. Itämeren vesi oli 1970-luvulla varsin kirkasta, vaikka silloin ulkoiset rehevöittävän aineksen päästöt olivat nykyiseen verrattuna moninkertaiset.  Silloin vesi oli niin myrkyllistä, että hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon. Esimerkiksi rakkolevän, jonka on ajateltu olevan hyvin herkkä veden saastumiselle, määrä on viime vuosina lisääntynyt, joten Itämeri on puhdistunut. Se ei ole yhtä kirkas kuin ennen, mutta vähemmän myrkyllinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, veden kemiallinen käsittely, rehevöityminen, ravinnekuormitus

Järvien (mm. Littoistenjärvi) kunnostus kemikaaleilla

Lauantai 20.5.2017 klo 20:18 - Mikko Nikinmaa

Muun muassa Littoistenjärvi lähellä Turkua on ainakin lyhytaikaisesti saatu kirkasvetiseksi laittamalla veteen polyalumiinikloridia. Yhdiste (tai ennen kaikkea sen alumiini) muodostaa huonosti veteen liukenevan kompleksin vettä rehevöittävän ravinteen, fosfaatin kanssa. Alumiini-ioni on kuitenkin hyvin myrkyllinen erityisesti kiduksin hengittäville eläimille. Tämä onkin näkynyt kunnostuksen yhteydessä: kemikaalikäsittely on aiheuttanut sangen paljon kalakuolemia.

Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten vesistöjen happamoituminen oli suurin ympäristöuutinen, vesien alumiinipitoisuuden nousua pidettiin yhtenä tärkeimmistä kalakuolemia aiheuttavista tekijöistä. Hyvin alhaisissa pH-arvoissa alumiini esiintyy suoraan myrkyllisenä vapaana ionina. Rehevissä järvissä pH ei koskaan ole niin alhainen, että tällaista myrkyllisyyttä esiintyisi. Sen sijaan korkeammissa pH-arvoissa alumiini muodostaa hydroksideja, jotka sakkautuvat kidusten pinnalle. Tämä vähentää eläinten hapensaantia ja tappaa ensin eläimet, jotka tarvitsevat paljon happea. Näin ollen ensimmäisinä kaloista kuolevat lohet ja siiat, sitten ahven ja lahna. Sen sijaan särki, hauki ja ruutana säilyvät hyvin hengissä. Selkärangattomista kohtuullisen varhain kuolevat ravut ja simpukat.

Polyalumiinikloridia käytetään pitämässä juomavesikin kirkkaana. Kirkas vesi ei suinkaan tarkoita, että vesi on eläimille haitaton. Käyttämämme juomavesi on usein tappavaa kaloille, erityisesti paljon happea tarvitseville lohikaloille. Niinpä - järven kunnostus ei välttämättä tarkoita sitä, että tehtäisiin paremmat olot eläimille: asia voikin olla täysin päinvastoin. Kemikaalein kirkastettu vesi voikin olla eläimille tappava.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alumiini, kalakuolemat, vesien saastuminen, rehevöityminen

Sinileväkukinnot

Sunnuntai 5.2.2017 klo 8:01 - Mikko Nikinmaa

Sinileväkukintoja aiheuttaa veden rehevöityminen, mutta Itämeren sinileväkukintoihin liittyy lukuisia asioita, joita ei yleensä mainita.

Ensiksi, Itämeressä (ja sen edeltäjissä) on paleoekologisten tutkimusten mukaan ollut sinileväkukintoja jo ennen ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Valuma-alueelta tullut rehevöittävä aines riitti aiheuttamaan massaesiintymiä, jotka eivät tietenkään olleet yhtä laajoja kuin nykyisin.

Typen poistaminen jätevesistä ei juurikaan vaikuta sinilevien esiintymiseen, mutta vaikuttaa kaikkiin muihin rehevöitymisen haittavaikutuksiin. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin levät ja kasvit, useat syanobakteerilajit (=sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä typpilähteenään. Tämän ansiosta ne ovat pystyneet elämään avomerellä jo aikaisemmin, kun maalta levinnyttä rehevöittävää typpeä ei ole ollut tarpeeksi (fosforia on ollut suhteessa enemmin joten se on levinnyt laajemmalle).

Itämeressä elävät sinilevälajit eivät siedä korkeita suolapitoisuuksia, joten suolapulssien tulo Itämereen vähentäisi sinileväkukintoja. Yksi kiinnostava piirre sinileväkukintojen yleistymisessä onkin, että Itämeren suolapitoisuus on koko ajan laskenut, kun kukinnot ovat yleistyneet.

Toisaalta kukintoja ei ollut käytännössä lainkaan silloin kun mereen tulivat suurimmat rehevöittävät kuormat. Tuolloin taisi tulla niin paljon myrkkyjä veteen, etteivät edes sinilevät pystyneet lisääntymään. Pahimmista ajoista Itämereen vuosittain joutuvan rehevöittävän aineksen määrä on laskenut puoleen. (Ja useiden pitkäikäisten ympäristömyrkkyjen kuten dioksiinit ja PCB:t vedestä mitatut pitoisuudet ovat vain viidenneksen verrattuna pahimpiin aikoihin.)

Meren pohjassa on niin paljon rehevöittävää ainesta, että tämä sisäinen kuormitus ylläpitäisi sinileväkukintoja vuosia tai jopa vuosikymmeniä, vaikka maalta tulevat päästöt kokonaan loppuisivat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, rehevöityminen

Itämeri - ongelma ja mahdollisuus

Sunnuntai 22.1.2017 klo 11:50 - Mikko Nikinmaa

Alla oleva kirjoitus on Turun yliopiston blogeissa.

Meri ja merenkulku on yksi yliopiston strategian painopistealueista. Painotusta aiotaan toteuttaa yhdessä Åbo Akademin kanssa. Tähän sopivasti Abo Akademin meribiologian professori Erik Bonsdorff valittiin juuri vuoden professoriksi. Vaikka Turun yliopiston meribiologian tutkimus onkin kansainvälistä huippua, se tunnetaan Suomessa paljon huonommin. Tekemämme korkeatasoisen Itämeren eliöiden ekologisen, fysiologisen ja geneettisen tutkimuksen tunnettuuden lisäämisessä meillä onkin työsarkaa.

Monet piirteet Itämerestä tekevät siitä toisaalta ympäristötutkijan aarreaitan ja toisaalta äärimmäisen herkästi haavoittuvan alueen. Se on nuori, matala, erossa valtameristä ja teollistuneiden maiden ympäröimä. Itämeren valuma-alueella asuu lähes 100 000 000 ihmistä. Lisäksi sen lämpötila ja suolapitoisuus ovat alhaisia ja vaihtelevia.

Itämeren ympäristöongelmat ovat olleet uutisissa 1970-luvun alusta lähtien. Lisääntymiskyvyttömät hylkeet ja silmättömät silakat olivat ensimmäiset uutiset. Sitten tulivat merikotkien mitättömät poikasmäärät ja lohen ruskuaispussipoikasten kuolemat. Merkittävää on, että kaikki 1970-80-lukujen uutiset kertoivat eliöiden kuolemista. Suurin syy silloisiin ympäristöongelmiin oli puunjalostusteollisuus, jonka huonosti puhdistetut jätevedet aiheuttivat monien pysyvien ympäristömyrkkyjen leviämisen Itämereen. Lisäksi sellu- ja paperitehtaiden jätevedet vastasivat lähes sadan miljoonan ihmisen jätevesien aiheuttamaa hapenkulutusta. Kun lisäksi tuolloin asutusjätevedet kaikkialla virtasivat mereen lähes puhdistamattomina, pohjaan vaipuvan rehevöittävän aineksen määrä oli huima. Pahimpiin aikoihin verrattuna rehevöittävän aineksen päästöt ovat laskeneet puoleen ja merkittävien pysyvien ympäristömyrkkyjen päästöt murto-osaan. Kun dioksiinien ja PCB-pitoisuudet vedessä ovat laskeneet suunnilleen viidennekseen, mutta siitä huolimatta lohen ja silakan dioksiinipitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut arvot, voi vain kauhistella dioksiinin todennäköistä määrää kaloissa parikymmentä vuotta sitten.

Muinaisiin uutisiin verrattuna viime aikojen huolet liittyvät kaikki siihen, että eliöt ovat lisääntyneet liikaa. Kun mikään ei aiheuta enää hylkeiden lisääntymisongelmia esimerkiksi harmaahylkeiden kanta on lisääntynyt muutamasta sadasta 20000:een. Kaloja syövien merimetsojen kanta on räjähtänyt – laji tuli Suomen alueelle vain parikymmentä vuotta sitten, mutta nykyisin merimetsot kansoittavat ulkoluodot tuhansin. Kun rehevöittävien aineiden kasvua ruokkivaa vaikutusta eivät mitkään myrkyt rajoita, sinileväpuuro estää loppukesällä uimisen Saaristomerellä.

Entiset synnit ovatkin yksi suurimmista Itämeren suojelun ongelmista. Kun pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska ja jätevesien ympäristömyrkyt, jotka vapautuvat veteen, menee jopa vuosikymmeniä ennen kuin näkyvät haitat poistuvat, vaikka maalta tulevat päästöt pystyttäisiin estämään täysin. Kuitenkin Itäisen Suomenlahden tilanteen parantuminen Pietarin jäteveden puhdistuslaitoksien käyttöönoton jälkeen osoittaa, etteivät suojelutoimet ole turhia.

Lämpötilan nousu, ympäristömyrkyt, öljypäästöt ja vieraslajien vaikutukset ovat kaikki asioita, joita Turun yliopiston vesibiologit tutkivat eri näkökulmista. Yksityiskohtaista ympäristötietoa, muun muassa pitkähkö mielipideteksti – jossa on paljon tätä yksityiskohtaisempi selvitys Itämeren tilasta – ja ympäristöblogi löytyvät web-sivuiltani www.eepru.com.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dioksiini, rehevöityminen, sinilevä

Itämeren rehevöityminen

Keskiviikko 11.1.2017 klo 12:21 - Mikko Nikinmaa

Taas on uutisissa ollut, kuinka Itämeren rehevöitymistä voisi estää - nyt levittämällä pelloille kipsiä, joka siellä sitoo lannotteiden fosforia. Tosiasiahan on tietysti se, että mikä tahansa keino, mikä vähentää Itämereen pääsevien fosforin ja typen (yleensä nitraatissa tai ammoniakissa) määrää, vähentää rehevöitymistä. Tämän on parhaiten nähnyt siinä, että Pietarin uusien jätevedenpuhdistamojen käyttöönotto on näkyvästi parantanut Itäisen Suomenlahden tilaa. Kun Itämeren alueella on vielä kuitenkin merkittäviä pistemäisiä rehevöittävien aineiden lähteitä (esim. Kaliningradin jätevedet ja Puolan fosfaattia sisältävät kuonakasat), olisi ilman muuta kustannustehokkaampaa vähentää niistä johtuvat päästöt kuin ruveta laajamittaiseen peltojen kipsaamiseen. Tosiasia on  myös, että Itämeren on vuosikymmenien kuluessa laskettu niin paljon rehevöittävää ainesta, että vaikka nyt maalta tulevat päästöt täydellisesti loppuisivat, Itämeri pysyisi sisäisen kuormituksen vuoksi rehevänä jopa vuosikymmeniä. Useinkaan ei uutisissa tuoda esiin sitä, että huippuvuosiin verrattuna maalta tulevien rehevöittävien päästöjen määrä on nykyisin laskenut alle puoleen. Suurelta osin kärsimme siis siitä, mitä aiemmin on tehty, nykyiset päästöt olisivat tuskin riittäviä rehevöittämään Itämerta nykyisen kaltaiseksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, Itämeri, vesien saastuminen