Haminan akkutehtaan jätevedet - ympäristöuhkako?

Tiistai 27.2.2024 klo 17.48 - Mikko Nikinmaa

Kun lapsena 1960-luvulla olin ongella Haminan lähiseudun vesillä, Suomenlahti oli aika puhdas. Vesi oli kirkasta ja rantakivet paljaita. Rakkoleväkin – tai nykyisin rakkohauru - voi hyvin. Sitten tilanne alkoi huonota: silloisen Leningradin, nykyisen Pietarin miljoonien ihmisten jätevedet laskettiin koko ajan lähes puhdistamattomina Suomenlahteen. Lisäksi Leningradin alueella oli lannoiteteollisuutta, jonka rehevöittävät jätevedet myös virtasivat mereen.  Niinhän oli laita jo 1960-luvulla, mutta pitkään rehevöittävää ainesta sai tulla mereen ilman näkyvää muutosta, kunnes kamelin selkäranka katkesi. Vesi alkoi sangen nopeasti sameta, rantakivet ja kalliot limoittua ja rakkolevät kadota. Itäisen Suomenlahden tilanne näytti kuitenkin muuttuvan parempaan suuntaan, kun Pietariin saatiin vedenpuhdistuslaitoksia ja lannoitetehtaiden jätevesipäästöt vähennetyksi.

Auvoinen tilanne on kuitenkin saanut uudet haasteet. Karjalan kannakselle on rakennettu öljysatama, jonka kautta suuri osa venäläisestä öljystä kulkee maailmanmarkkinoille. Kun Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsimaiset vakuutusyhtiöt eivät vakuuta venäläistä öljyä kuljettavia laivoja, läntiset hyväkuntoiset tankkerit eivät ole käytettävissä. Sen sijaan öljy kulkee hankalissa olosuhteissa, talvella jäissä, pitkin matalia reittejä. Öljyonnettomuuksien riski onkin kasvanut huimasti, eikä Venäjä varmaan pidä kiirettä onnettomuuden raportoinnissa epäystävällisille Suomelle, Ruotsille ja Virolle.

Öljyvahingon mahdollisuus olisi yksiselitteisesi Venäjän syy, mutta Suomen oma toiminta aiheuttaa vakavan saastumisriskin Haminan lähivesille. Haminaan on tulossa suuri akkutehdas. Se sai juuri jäteveden päästöluvan: jätevettä ei tarvitse puhdistaa, vaan suuri määrä sulfaattia ja jonkin verran metalleja kuten mangaani, koboltti ja alumiini saa päästä mereen. Tietysti Kaakonkulma, josta puunjalostusteollisuus on kaikonnut, tarvitsee uutta teollisuutta, mutta pitääkö sen saamiseksi unohtaa ympäristönäkökulma?

Puhuttaessa sulfaattipäästöistä, päätöksen puoltajat toteavat, että merivedessähän on luontaisesti sulfaattia. Näin tietysti onkin, mutta itäisen Suomenlahden vesi on kaukana merivedestä. Sen suolapitoisuus on niin alhainen, että suunnilleen kaikki merieliöt kuolisivat siinä. Kysymykseksi tuleekin, onko sulfaattipitoisuus niin korkea, että se häiritsee makean veden eläinten toimintoja kuten Talvivaaran vaikutuspiirissä lienee käynyt. Sulfaatti on myös tärkeä rehevöitymisen aiheuttaja ja kun Haminan ympäristön vedet ovat edelleen toipumassa aiemmasta rehevöitymisestä, uusi kemikaalikuorma voi jälleen katkaista kamelin selkärangan. Lisäksi on mielenkiintoista, että Harjavaltaan suunniteltu akkutehdas ei saanut ympäristölupaa juuri sulfaattipäästöjensä vuoksi ja että Ruotsissa vastaavanlainen akkutehdas poistaa sulfaatin jätevedestään.

Käyty keskustelu on rajoittunut jokseenkin täysin sulfaattipäästöihin. Mutta vaikka metalleista otetaan 99 % talteen, ne voivat hyvinkin olla vesieläinten toimeentuloa rajoittava tekijä. Muistan hyvin muinaisten aikojen Selkämeren silmättömät silakat, jotka johtuivat metallipäästöistä Porin Vuorikemian tehtaalta. Ongelma pystyttiin korjaamaan vedenpuhdistamon ansiosta. Toivottavasti samankaltaisen haitan esiintymisen mahdollisuus on varmasti pystytty Haminan akkutehtaan päästösuunnitelmissa estämään. Vai kohtaammeko nytkin ei-toivotun yllätyksen?

Lyhyt Simpunpäästöoppi 12

Maanantai 18.12.2023 klo 18.56 - Mikko Nikinmaa

12

Jotkut kotitarvekalastajatkin pyydystivät silakkaa verkoilla, mutta Isä ja Mäklinin Erkki eivät niin tehneet. Sen sijaan he toivoivat aina onnistuvansa laskemaan verkot paikkoihin, joista saisi siikoja. Siika on kolmas hopeakylki lohen ja silakan lisäksi, kooltaan ja arvoltaan niiden välissä. Kun siikaa sai säännöllisesti, se oli ehkä suuriarvoisin kalansaaliimme. Kun vesi syksyllä kylmeni, oli siianpyynnin aika. Silloin se nousi mataliin rannikkovesiin Suur-Pisin ja Järvisaaren lähelle. Siikahan on pääasiassa makean veden kala, joka elelee kylmien järvien lisäksi Itämeren murtovedessä, mutta jo eteläisen Itämeren suolapitoisuus on lajille liian korkea. Siika on hyvin monimuotoinen kala ja onkin edelleen epäselvää, onko se mitä sanomme siiaksi yksi laji vai lajiryhmä. Vaellussiika on suurikokoisin muoto, joka kasvaa Itämeressä ja lohen sekä taimenen tavoin nousee jokiin kutemaan. Meressä elävät karisiiat eivät koskaan nouse jokiin ja ne kutevat lyhyen, matalaan veteen tapahtuvan vaelluksen lopuksi. Siiat kutevat syksyllä, kun matalatkin vedet ovat kylmenneet riittävästi. Siian poikaset kuoriutuvat vasta keväällä, kun veden lämpötila rupeaa nousemaan.

Siialla on pieni suu, minkä vuoksi se ei juurikaan pysty pyydystämään muita kaloja vaan syö pieniä selkärangattomia – ja mätiä. Kaikkien kalojen mäti, myös omien lajitovereiden, on siian herkkuruokaa. Siika taas oli meidän herkkuruokaamme. Siiassa ei ole paljon ruotoja ja se on sopivan rasvainen sekä savustettavaksi että paistettavaksi. Eipä juuri parempaa ruokaa lapsena voinut kuvitella kuin voissa paistettu siikafile ja perunamuusi – niin yksinkertainen oli herkkuruoka. Nykyisin lisäisin herkkuun vielä kanttarellikastikkeen, mutta lapsena en sieniä syönyt. Äidin kanssa kävin kyllä mielelläni sienimetsässä, mutta vasta aikuisena rupesin sienistä ruokana tykkäämään.

Siika, kuten useimmat arvostavamme ruokakalat, on kylmän ja vähäravinteisen, kirkkaan veden kala. Niinpä se kärsii kovasti ilmastonmuutoksesta ja Itämeren rehevöitymisestä. Yleisöllehän on tullut viime vuosina hyvin selväksi, kuinka peltojen lannoitus rehevöittää Itämerta. Rehevöitymiskehitys on kuitenkin paljon tätä monimutkaisempi. Suomessahan metsiä ja soita on ojitettu kiivaasti 1950-luvulta lähtien puun kasvun lisäämiseksi. Metsiä myös lannoitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenet. Kun ilmastonmuutos lisää rankkasateiden todennäköisyyttä, ojitetuista metsistä ja soista valuu enenevässä määrin ravinteita mereen ja siiat ja monet muut kalat voivat entistä huonommin. Lisäksi lämpötilan nousu lisää levien kasvua samentaen vettä entisestään.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 10

Perjantai 17.11.2023 klo 19.07 - Mikko Nikinmaa

Silloin kun verkkoja 1960-luvun alkupuolella puhdistin, Itämeren rehevöityminen ja ympäristömyrkyt eivät vielä lohen ja meritaimenen elämää haitanneet. Niitä – punalihaisia meren aatelisia – sai kuitenkin saaliiksi tosi harvoin, vain muutaman kalan vuodessa. Kun kalanviljelykään ruokatarkoitukseen ei vielä ollut alkanut, ainakaan suuressa mittakaavassa, paistettu lohi, lohikeitto ja graavilohi olivat todellisia herrain herkkuja. Maalaishäissä oli todellista juhlaruokaa, jos lohikeittoa sai.

Lohia ja taimenia oli jo ruvettu kasvattamaan poikasten istuttamiseksi. Kun vesivoimaloiden rakentaminen aikaisempiin lohijokiin oli estänyt lohen kutuvaelluksen ja sen vuoksi poikastuotannon, vesioikeus määräsi voimayhtiöille lohenpoikasten istutusvelvoitteen. (Lohen luontainen lisääntyminen olisi ollut mahdollista varmistaa, jos osa jokivedestä olisi saanut kulkea voimaloiden ohi niin, että vaelluskalat olisivat pystyneet kulkemaan yläjuoksulle näitä kalateitä pitkin. Teollistuvassa Suomessa ei katsottu kuitenkaan olevaan varaa siihen, että pisarakaan vettä kulkisi voimalaitoksien ohi. Niinpä toimivia kalateitä ei koskaan rakennettu.) Viljellyiltä istukkailta poistettiin rasvaevä, jotta luonnonkalat ja poikaskasvatetut kalat pystyttiin erottamaan toisistaan. Kuviteltiin, että rasvaevä olisi tarpeeton jäänne, jonka poistamisella ei olisi mitään merkitystä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että rasvaevä on aistielin. Sillä aistitaan veden virtauksia: mahtavatkohan havainnot kasvatuspoikasten huonosta selviytymisestä luonnossa johtua osittain siitä, että niiltä on poistettu yksi aisti.

Kuusikymmentäluvun loppupuolelta alkaen ja koko 1970-luvun ajan kalanviljely ruokakalantuotannossa kasvoi räjähdysmäisesti. Kasvua jatkui vielä 1980-luvun alkupuolelle, minkä jälkeen suomalainen viljellyn kalan tuotanto on vähitellen vähentynyt, kun halvemmalla tuotettu ulkomainen (erityisesti norjalainen) lohi on tullut markkinoille. Ruokakalatuotanto oli aluksi melkein pelkästään kirjolohta, jota meressä kasvatetaan verkkokasseissa. Itämeren lahdissa kala kasvaa erityisen nopeasti koska suolatasapainon säätelyyn tarvittavan energian määrä on vähäinen. Samasta syystä murtovedessä särki, ahven ja muut makean veden kalat kasvavat suuremmiksi kuin järvissä. Merikasvatus on aiheuttanut paikallisia rehevöitymisongelmia, kun suuri kalajoukko saa rehua ja ulostaa pienellä alueella. Verkkokassiviljely ja kesämökkeily olivatkin törmäyskurssilla vuosikymmeniä ja kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta on pyritty pienentämään rehujen kehityksellä, kalanviljelyn sijainninohjauksella ja jätösten poistamisella. Jotta kalanviljelyn rehevöittävä vaikutus voidaan kokonaan poistaa, on lopulta siirryttävä kuivan maan allaskasvatukseen, jossa kaikki rehu- ja ulostejätteet pystytään puhdistamaan ennen niiden joutumista mereen. Kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta mainostettiin vähennettävän uuden rehun käytöllä: rehussa on Itämeren silakasta tehtyä kalajauhoa, joten huonoimmillaankin se säilyttää meren ravinnemäärän ennallaan. Kuitenkin silakan käyttö kalanrehussa on sangen kyseenalaista ja siitä pitäisi päästä eroon silakkakantojen säilyttämiseksi.

Kun lohi vielä 1960-luvulla oli herrain herkku, on se kalanviljelyn ja tuontikalan johdosta muuttunut yhdeksi halvimmista ruoka-aineista. Kaikki muut kalat ovat nykyisin sitä kalliimpia. Siispä savulohen syöminen ei enää luo samanlaista tunnelmaa kuin 50 vuotta sitten. Mutta yksi ei muutu: mikään muu suomen kaloista ei ole yhtä vähäruotoista kuin lohi. Siitä syöjä tykkää.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 9

Maanantai 13.11.2023 klo 17.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren lohella havaittiin vuodesta 1974 alkaen merkittävää ympäristöstä riippuvaa poikaskuolleisuutta (M74). Kuoriutumisen jälkeen lohen luonnonpoikasista kuoli pahimpina vuosina jopa 80-90 % ruskuaispussivaiheessa. Aluksi kuolleisuus, jota vähäisessä määrin esiintyy edelleen, liitettiin suoraan ympäristömyrkkyihin, mutta suoranaista yhteyttä mihinkään myrkkyyn ei ole pystytty osoittamaan. Sen sijaan on sangen yksiselitteisesti osoitettu, että lohiemojen alhainen tiamiinipitoisuus (b-ryhmän vitamiini) oli suorassa yhteydessä kuolleisuuteen: jos ruskuaispussipoikasten tiamiinipitoisuus nostettiin, kuolleisuus väheni. Syytä siihen, miksi emojen tiamiinipitoisuus oli alhainen, ei edelleenkään varmasti tiedetä – mahdollisuuksia ovat ainakin ravinnon tai sen ominaisuuksien muutokset. Mikä tahansa tekijä onkin suoranainen syy, se on kytköksissä kalojen syönnösvaelluksella kokemaan oksidatiiviseen stressiin. Antioksidanttien pitoisuuden vähäisyydenkin on osoitettu nimittäin liittyvän tähän ympäristöperäiseen poikaskuolleisuuteen. Mitä punaisempi emo on, sen pienempi todennäköisyys poikaskuolleisuudelle on ja punainen väri tulee astaksantiinista, joka on tärkeä antioksidantti. Lisäksi oksidatiiviset stressit vaikuttavat tiamiinipitoisuuteen. M74-tyyppistä poikaskuolleisuutta on esiintynyt vain kalalajeilla, joiden poikasten ruskuaispussivaihe – eli aika ennen kuin poikanen alkaa syödä – on pitkä. Näin ollen sitä ei ole havaittu esimerkiksi turskalla, siialla ja silakalla.

PCB:iden ja dioksiinien pitoisuudet ovat suuremmat Suomenlahdella kuin Pohjanlahdella. Pohjanlahden metallipitoisuudet taas ovat korkeammat kuin Suomenlahden. Tähän on yhtenä syynä se, että kaivoksia ja metallisulattoja on Pohjanlahden ympäristössä selvästi Suomenlahden valuma-aluetta enemmän, joten niiden huonosti puhdistettujen jätevesien pääsy mereen kasvatti pitoisuuksia. Pohjanlahden korkeat metallipitoisuudet vaikuttavat eläimiin. Esimerkiksi Vuorikemian (myöhemmin Kemira-konsernin osa) Porin tehdas (titaanioksidin käsittelijä) laski 1970-80-luvuilla jätevetensä puhdistamattomina Mäntyluodon lähivesille. Titaanin lisäksi jätevedessä oli korkea vanadiini- ja rautapitoisuus. Rautaionit värjäsivät veden jätevesiputken lähellä ja kalastajat saivat saaliikseen silmättömiä silakoita. Vaikka täyttä varmuutta yhteydestä jäteveden ja silmättömyyden aiheuttaneista kehityshäiriöistä ei saatukaan, jo se, että ongelma hävisi, kun vedenpuhdistus alkoi, osoittaa melko varmasti syy-seuraussuhteen. Nykyisin jätevesissä ympäristöön pääsevät metallipitoisuudet ovat normaalioloissa suhteellisen pieniä, mutta aina silloin tällöin sattuu lipsahduksia, joiden tuloksena jätevesi pääsee puhdistamattomana ympäristöön. Tällöin aiheutuu merkittäviä ympäristövahinkoja. Suurin viimeaikainen jätepäästö oli Norilsk Nickelin Harjavallan metallisulaton nikkelipäästö, joka tappoi simpukoita ja kaloja Kokemäenjoen alajuoksulta. Vielä joen suulla Pohjanlahdella metallipitoisuus oli selvästi kohonnut. Kuitenkin jokien mukana Pohjanlahteen luontaisesti valuvien metallien määrä on paljon suurempi kuin ihmisen aiheuttamat metallipäästöt. Tämä johtuu siitä, että suurelta osin Pohjanlahden rannikon maat ovat entistä merenpohjaa ja sulfidipitoisia. Kun nämä sulfidikerrokset muokataan ja ne pääsevät ilman kanssa tekemisiin, ne hapettuvat sulfaateiksi, jotka yhdessä maaperän metalli-ionien kanssa kulkeutuvat veden mukana mereen. Korkeimmillaan mereen jokiveden mukana tulevat metallipitoisuudet ovat Vaasan lähialueiden joissa. Niiden mereen työntämä metallikuorma ei kalpene lainkaan Talvivaaran päästöjen rinnalla. Erona on vain se, että Talvivaaran päästöt ovat kaivosteollisuuden aiheuttamat ja sekoittuvat Pohjanlahtea paljon pienempään vesimäärään.

Itämeren rehevöitymistä aiheuttivat varhemmin ennen kaikkea taajamien jätevesipäästöt. Tällä hetkellä kuitenkin lähes kaikkien suurten kaupunkien jätevedet puhdistetaan kohtuullisesti. Kun asutusjätevesien pääsy huonosti puhdistettuna ympäristöön on saatu kuriin, rehevöittävän aineksen pääsy Itämereen on selvästi vähentynyt 1980-luvun alun huippumääristä. Uudet rehevöittävän aineksen, erityisesti fosfaatin päästöt tuskin riittäisivät aiheuttamaan tämänhetkisiä leväkukintoja. Mutta kun ne yhdistyvät vuosikymmenien kuluessa pohjasedimentteihin kertyneisiin ja niistä vapautuviin ravinteisiin, tulos on nyt havaittava.

Tällä hetkellä rehevöittävien aineiden päästöt johtuvat ennen muuta maatalouden lannoitepäästöistä. Näiden lisäksi kalanviljelyn päästöt voivat olla paikallisesti merkityksellisiä ja Suomessa kesäasutus aiheuttaa jonkin verran hajapäästöjä. Kaksi rehevöitymiseen ja sitä kautta sinilevien esiintymiseen liittyvää tekijää ansaitsee huomiota. Ensinnäkin viimeaikainen veden lämpötilan keskimääräinen nousu aiheuttaa sen, että vaikka fosfaattien ja typpiyhdisteiden pääsy Itämereen vähenisi, kasvien, levien ja sinilevien kasvu tehostuisi lämpötilan nousun johdosta. Toiseksi veden virtaus Itämeressä kulkee niin, että Suomenlahden pohjukkaan vesi virtaa pääasiassa itä- ja etelärantaa pitkin ja sieltä pois pääosin pohjoisen kautta. Tämän takia Suomen rannoille tulevat kaikki Puolassa ja Baltian maissa tuotetut jätteet.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 7

Torstai 9.11.2023 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Kaikki, mikä myllertää pääosin hapettomia pohjasedimenttejä, aiheuttaa niissä olevien ravinteiden ja haitta-aineiden vapautumisen vesimassaan. Näin tekevät ensinnäkin suolapulssit, jotka toisaalta tervehdyttävät Itämeren vähähappisia pohjavesiä ja pohjia tuoden uutta, hapekasta vettä. Kuitenkin korvautuva vesi, joka kulkeutuu kaikkialle, voi aiheuttaa muutaman vuoden ajan rehevöitymisen lisääntymistä, ennätysmäisiä sinileväkukintoja ja eri myrkkypitoisuuksien kohoamista. Tällaiset suolapulssien negatiiviset vaikutukset voivat näkyä aina pulssin saapumisen jälkeen niin kauan kuin pohjasedimentit sisältävät huonosti puhdistettua jätettä. Pohjien ruoppaus on suolapulsseja pahempi pohjaan kertyneiden haitallisten aineiden levittäjä. Viime aikojen suurin pohjasedimenttien levittäjä on ollut Pietarin edustalle Suomenlahden pohjukkaan rakennettavan sataman ruoppaus. Vapautuneen rehevöittävän aineksen arvioidaan aiheuttaneen Suomenlahden itäosan voimakkaat sinileväkukinnat kesällä 2015. 

Itämeren sinileväkukinnat ovat melkeinpä näkyvin kesän uutisaihe, joka on viime vuosina tullut esiin aina kun veden lämpötila nousee. Sinilevät eivät ole varsinaisia leviä vaan fotosynteettisiä bakteereja. Niillä oli suuri merkitys evoluution alkuvaiheissa, koska niiden ajatellaan tuottaneen fotosynteesissään hapen, jota lähes kaikki monimutkaisemmat elämänmuodot käyttävät energiantuotannossaan. Useat syanobakteerit (sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä, mikä on mahdotonta muille yhteyttäville eliöille. Tämän takia sinilevillä on suuri merkitys esimerkiksi riisiviljelmillä – ne auttavat ilmakehän typen muuttamisessa sellaiseen muotoon (ammoniakki, nitraatti), jota riisi pystyy käyttämään hyväkseen. Ajatellaan myös, että kaikkien vihreiden kasvien lehtivihreähiukkaset (kloroplastit) olisivat kehittyneet muinaisista sinilevistä. Lisäksi sinileviä suunnitellaan käytettäväksi bioenergian ja biopolttoaineen tuotannossa. Kaikkien edellä mainittujen suurten hyötyjen vuoksi on melkeinpä sääli, että suuren yleisön mielikuva sinilevistä liittyy vain loppukesän myrkyllisiin sinileväkukintoihin, joiden takia uiminen useimmiten kielletään. Itämeren myrkyllisiä sinileväkukintoja aiheuttavat lajit elävät vain makeassa ja murtovedessä. Niiden esiintymistä ruokkivat rehevöityminen ja veden lämpeneminen. Tämän johdosta onkin pohdittu sitä, onko sinilevien massaesiintymiä ollut ennen intensiivistä maataloutta, esiteollisena aikana, jolloin ihmistenkin määrä oli vähäinen. Paleoekologiset tutkimukset, joissa on selvitetty eri eliöiden esiintymistä pohjasedimenteissä, ovat osoittaneet sinileviä olleen paljon jo muinaisina aikoina. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että vähähappisia pohjia on ollut jonkin verran jo esiteollisena aikana – hapettomien pohjien pinta-ala on kuitenkin suurentunut viime aikoina teollistumisen, ihmismäärän kasvun ja intensiivisen maatalouden aiheuttaman rehevöitymisen myötä. Esiteollisena aikana sinilevien massaesiintymät tapahtuivat aina aikana, jolloin hypoksiaa (veden alhaista happipitoisuutta) esiintyi.

Kun kerran sinilevien massaesiintymisiä on ollut puhtaassakin Itämeressä, miksi niistä ei lainkaan puhuttu 1970-1980-luvuilla, jolloin kesäasutusta oli jo nykyinen määrä? Silloin ei sinileväkukintoja juurikaan ollut. Mutta silloin eivät hylkeetkään lisääntyneet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon. Melkein kaikki Itämeren harmaahyljenaaraat olivat hedelmättömiä – pienimmillään arvioidaan hallien määrän olleen selvästi alle 1000. Määrä on huimasti pienempi kuin 1800-luvun yli 100000 tai nykyhetken 20000. Seitsemänkymmentäluvun alussa Suomen merikotkat saivat kaikkiaan vain muutaman poikasen. Kymmenisen vuotta sitten (2014) merikotkien poikasmäärä Suomessa oli 449, millä tasolla lisääntyminen on sen jälkeen säilynyt. Nykyisin merikotkia näkeekin melkein aina, kun läntisellä Suomenlahdella tai Saaristomerellä liikkuu. Syy, miksi hylkeet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon, oli, että 1960-luvulta 1980-luvulle asti huonosti puhdistetut jätevedet nostivat ympäristömyrkkypitoisuudet tappavalle tasolle. Jotta merikotkat olisivat välttyneet saamasta ympäristömyrkkyjä, avuksi otettiin ruokinta: sianruhoja vietiin tunnettujen merikotkien asuinpaikkojen lähelle ja toivottiin, että kotkat söisivät niitä eivätkä saastunutta meriruokaa.

Lyhyt Simpunpäästöoppi - Tarinoita Itämeren tilasta ja kaloista

Keskiviikko 1.11.2023 klo 14.08 - Mikko Nikinmaa

Seuraavina viikkoina/kuukausina, blogissani on usein Itämeri-kala-aiheisia kertomuksia. Ne muodostavat yhden kokonaisuuden, jonka nimi on tälläkin kertaa otsikossa. Aina kun blogin otsikko on Lyhyt Simpunpäästöoppi, kirjoitus kuuluu tähän kokonaisuuteen. Koko sarjan aloitan kertomalla, mikä sen lähtökohta on.

Olimme Järvisaaren edessä kallioluodolla Isän kanssa verkkoja puhdistamassa. Olin kymmenvuotias, eli elimme vuotta 1964. Niin kuin aina muistoissa lapsuuden kesistä, aurinko paistoi. Verkkoja lähdettiin kokemaan aamuvarhaisella. Olin aika ylpeä, kun olin päässyt soutumieheksi Isän normaalin kalakaverin ollessa lomalla ja pois paikkakunnalta. Isällä ja Mäklinin Erkillä oli toistakymmentä verkkoa, jotka tavallisesti laskettiin Siikasaaren pään, Järvisaaren ja Suur-Pisin alueelle. Yhdeksän hevosvoiman viisimetrisellä perämoottoriveneellä kesti tunnin verran ajaa Ravijoenlahdelta kalapaikoille. Menimme läpi Syväsalmen Maringinlahdelle, koko Siikasaaren pituuden matkan ulospäin, kunnes avoin meri häämötti – siinä oli vain muutamia saaria ja kallioluotoja. Uloimpana, juuri ja juuri horisontissa näkyivät Huovari ja sen lähisaaret, joiden aluetta Neuvostoliitto vuokrasi Suomelle talvikalastukseen. Muuten Suomen ja Neuvostoliiton rajan havaitsi siitä, että venäläiset rajavartioalukset seilasivat edestakaisin pitäen huolen siitä, etteivät veneet voineet ylittää rajalinjaa. Alukset olivat isoja ja niiden tykit näkyivät selvästi.

Mutta olimme siis verkkoja puhdistamassa. Tavallisesti verkoissa oli muutama ahven, isoja särkiä, pari kuhaa ja siikaa, joitakin säynäviä ja turskia, joskus muutama kampela – ja kymmeniä härkäsimppuja. Parhaimmillaan saaliina oli toistasataa simppua. Kun jokaisen ottamiseen verkosta kului ainakin viisi kertaa pitempi aika kuin normaalin kalan, puuskahdin Isälle: ”Kun kasvan isoksi, kirjoitan kyllä Lyhyen Simpunpäästöopin.” Noista päivistä on kulunut yli 50 vuotta ja Suomenlahti on muuttunut niin, että härkäsimput ovat hävinneet jokseenkin kokonaan, joten kun nyt kirjoitan Lyhyttä Simpunpäästöoppia, se on muuttunut kertomukseksi meriympäristön lähihistoriasta ja ympäristömuutoksien syistä ja seurauksista.

Ojitukset - monitahoinen ympäristöongelma

Sunnuntai 10.10.2021 klo 14.57 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi ja nuori, metsien ja soiden ojituksen katsottiin olevan tärkeä osa metsänhoitoa. Samaten metsien lannoituksen ajateltiin olevan vain positiivista, kun se edistää metsien kasvua. Nämä ajatukset eivät lainkaan ottaneet huomioon mitään muuta kuin metsän kasvun lisäämistä tai osassa soista turvepeltojen aikaansaantia. Vieläkin on valitettavan paljon tällaista suhtautumista, kun turvepeltojen ennallistamista on toivottu osaksi maatalouden päästövähennystalkoita. Lisäksi ilmastonmuutoksen ohella metsien ja soiden ojitukset ja metsien lannoitukset aiheuttavat useita muita ongelmia, joiden takia niistä pitäisi päästä kokonaan eroon ja vanhojenkin ojitusten sulkeminen olisi tarpeen.

Miksi suot ovat olemassa? Vesi keräytyy niihin niin, että vapautuu vähin erin alapuolisiin jokiin. Tämän ansiosta jokien virtaus muuttuu vain vähän rankkasateiden, lumen sulamisen ja kuivien aikojen jälkeen. Luonnontilaisten soiden alapuolisissa joissa ei olisi mahdollista tapahtua Keski-Euroopan kaltaisia jokien tulvia. Se, että tulvat ovat lisääntyneet erityisesti Pohjanmaan ja Lapin joissa johtuu paljolti siitä, että siellä on soiden ojitus ollut yleisintä, minkä seurauksena sulamisvesien valuman viive lyhenee ja tulvien todennäköisyys kasvaa.

Sen lisäksi, että tulvat pahenevat, ojissa kulkeutuu järkyttävä määrä rauta- ja muita metalli-ioneita. Niiden pitoisuus voi nousta kesäsateiden jälkeen niin korkeaksi, että on tappava pitoisuus nahkiaiselle ja lohikaloille. Tämän havaitsimme jo 1980-luvun loppupuolella Perhonjoella tekemissämme tutkimuksissa. Pohjanmaan metsien, soiden ja peltojen ojitukset aiheuttavat suuret metalli-ionien valumat Pohjanlahteen.

Viimeisenä tuleekin sitten metsien lannoitus. Se yhdistettynä metsien ojitukseen on merkittävä osa Itämerta rehevöittävistä päästöistä. Ilman lannoitteitakin ojista valuu rehevöittävää maannosta Itämereen, mutta lannoitteet lisäävät rehevöitymistä suunnattomasti.

Niinpä, ”metsänhoito” mukaan lukien soiden käsittely ovat haitallisia sekä ilmastonmuutoksen kannalta että muiden ympäristöongelmien aiheuttajina. Huomattavaa onkin, että muualla maailmassa ollaan jo havahduttu tarpeeseen luoda suon kaltaisia alueita veden haittojen pienentämiseksi. Eiköhän meidänkin olisi aika toimia samoin?

Itämeripäivä

Torstai 26.8.2021 klo 20.12 - Mikko Nikinmaa

Meidän meri, Itämeri, on matala ja sillä on vain kapea yhteys valtamereen. Sen sijaan sinne laskee useita isoja jokia niin että makean veden virtaama mereen ylittää haihtumisen ja suolaisen veden virtaaman. Tuloksena on se, että Itämeren suolapitoisuus koko ajan laskee ja se muuttuu suureksi järveksi muutamassa sadassa vuodessa, jos nykyiset trendit jatkuvat. Tämä muutos on luonnollinen eikä siihen liity lainkaan ihmisen toimintaa.

Sen sijaan Itämeren rehevöityminen ja muu saastuminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa. Vuosien varrella, 1970-luvulle asti, kaikki asutus- ja teollisuusjätevedet johdettiin puhdistamattomina Itämereen. Vaikka Suomen ja Ruotsin asukasmäärä on alhainen, maiden puunjalostusteollisuuden jätevedet vastasivat suunnilleen sadan miljoonan ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Vajottuaan pohjaan jätevesien kiintoaines on pitänyt huolen siitä, että meri ei ole suurelta osin puhdistunut, vaikka rehevöittävät päästöt ovat huomattavasti vähenneet. Vesistön tila on kyllä parantunut erityisesti Suomenlahdella ja Eteläisellä Itämerellä. Molemmilla alueilla suurten ihmismassojen jäteveden tehokas puhdistus on vähentänyt rehevöittävää ainesta vedessä niin paljon, että vesi on selvästi puhtaampaa kuin 30-40 vuotta sitten. Rehevöitymisen lisäksi Itämereen on tullut jäteveden mukana huima määrä ympäristömyrkkyjä. Kun paperi valkaistiin kloorilla Klooriyhdisteiden pitoisuudet Itämeressä nousivat niin korkeiksi, että useilla eläimillä havaittiin lisääntymishäiriöitä. Merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon ja harmaahyljekanta väheni muutamaan sataan, kun niitä ennen veden saastumista oli parikymmentä tuhatta. Useimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on kuitenkin viime vuosina laskenut niin, että hylkeistä on tullut riesa ja että hyvällä paikalla voi samaan aikaan nähdä jopa kymmenen merikotkaa.

Siispä Itämeri on ollut kuin tehohoitoon joutunut potilas, melkein kuollut. Viime vuosina meri on kuitenkin toipunut niin, että sitä voi verrata tavallista sairaanhoitoa tarvitsevaan ihmiseen. Jos nykyiset trendit jatkuvat, muutaman vuosikymmenen kuluttua Itämeri pääsee sairaalasta. Uhkina ovat kuitenkin lisääntyvät sateet, jotka tuovat lisää rehevöittävää ainesta ja metalleja mereen. Tähän on syynä ilmastonmuutos, jonka torjuminen siis on tarpeen Itämeren tilankin kannalta.

Sateet ja Itämeren rehevöityminen

Perjantai 18.6.2021 klo 19.24 - Mikko Nikinmaa

Yksi ilmastonmuutoksen näkyvimmistä vaikutuksista on se, että sateet Suomessa ovat rankempia kuin ennen ja niitä tulee paljon kasvukauden ulkopuolella, jolloin erityisesti viljelysmaa on paljaana. Rankkojen sateiden takia maata huuhtoutuu Itämereen valuviin jokiin. Huuhtoutumista on vielä lisännyt soiden ja metsien ojitus. Suothan ovat alun perin syntyneet tasaamaan veden virtausta. Kun ne ojitetaan, veden kokonaisvirtaus vuodessa ei muutu, mutta veden virtauksen vaihtelut aikayksikössä suurenevat huomattavasti, minkä takia huippuvirtaukset aiheuttavat huomattavaa maa-aineksen huuhtoutumista.

Kun maa-ainesta kulkeutuu jokien mukana Itämereen, myös sen sisältämät ravinteet ja kaikki kuona-aineet seuraavat mukana. Tuskin on yleisesti tiedossa, että jokiveden mukana Pohjanlahteen valuva metallikuorma aikayksikössä on suurempi kuin kovasti kauhistellun Talvivaaran metallivalumat. (Tosin ne tietysti tapahtuvat paljon suuremmalla alueella.) Suuri syy meriveden samentumiseen on sinne jokiveden mukana kulkeutuva maa-aines, jonka kertymisen lisääntyminen on viime vuosina tapahtunut pelkästään ilmastonmuutokseen liittyvien rankkasateiden vuoksi.

Koska lisääntyviin sateisiin on hankala vaikuttaa muuten kuin yleisesti ilmastonmuutosta estämällä ja koska niiden aiheuttamaan ravinnekuormaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti maanviljelyn ravinnekuormaa vähentämällä, täytyisi kehittää uusia keinoja maan huuhtoutumisen vähentämiseksi. Näitä on erityisesti kaksi. Ensimmäinen on soiden ennallistaminen, minkä jälkeen suot jälleen toimisivat vettä vähin erin vapauttavina pesusieninä. Toinen on maanviljelymenetelmien muuttaminen niin, että maan peitteisyyttä yritetään lisätä koko ajan. Tämä olisi tarpeen myös siitä syystä, että nykyinen kyntö-äestys sykli aiheuttaa maaperän viljavuuden heikkenemistä vuosi vuodelta ja lisää lannoitustarvetta lisäten mereen kulkeutuvien ravinteiden määrää.

Niinpä, ilmastonmuutos aiheuttaa suurelta osin myös nykytilanteessa hallitsemattoman ravinteiden valuman Itämereen. Lisäksi se aiheuttaa lämpötilan nousua, minkä seurauksena levät ja vihreät kasvit kasvavat nopeammin. Tämä osaltaan lisää sinileväkukintoja ja heikentää muutenkin veden laatua.

Itämeren sinileväkukinnat osoittavat meren tilan parantuneen huimasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 19.06 - Mikko Nikinmaa

Nykyisin Itämeren jokakesäinen ongelma on sinileväkukinnat. Niiden syystä ollaan yksimielisiä: mitä rehevämpää vesi on, sitä enemmän sinileväkukintoja on. Erityisesti veden fosfaattipitoisuuden nousu aiheuttaa sinileväkukintoja, sinilevät kun pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmasta. Tämän takia kukintoja voi olla myös avomerellä, missä veden nitraatti- ja ammonium-typen pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden lannoitusvaikutus on vähäinen. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että suurelta osin nykyiset sinileväongelmat johtuvat siitä, että pitkään sekä asutuksen että teollisuuden jätevedet johdettiin puhdistamattomina vesistöihin. Sitten tuleekin jo ensimmäinen yleinen virheellinen tieto: vaikka asutuksen jätevedet olivatkin merkittävä Itämeren veden rehevöittäjä, niiden osuus oli selvästi pienempi kuin puunjalostusteollisuuden jätevesien aiheuttama rehevöittävä kuormitus. Kun arvioidaan Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden jätevesien rehevöittävää vaikutusta 1960-1970-luvuilla, oli se suunnilleen sama kuin mitä sadan miljoonan ihmisen asutusjätevedet olisivat aiheuttaneet. Voidaankin sanoa, että Itämeren tämänhetkiset rehevöitymisongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että tuolloin ”oli liian kallista edellyttää puunjalostusteollisuudelta perusteellista vedenpuhdistusta”, vaikka nykyhetkellä kuluu vuosittain suunnilleen saman verran Itämeren suojelutoimiin kuin tuolloin olisi tarvittu koko ongelman estämiseksi. No, jälkiviisaus on helpoin viisaus. Toinen 

sinileväkukintoja lisäävä tekijä on ilmaston lämpeneminen. Itämeren keskilämpötila on noussut reippaasti yli asteella 1900-luvun puolivälistä ja tämä suosii leväkukintojen  esiintymistä.

Kuitenkin kun puhutaan rehevöitymisen aiheuttamasta sinileväkukintaongelmasta  jätetään tavallisesti mainitsematta se, että veden fosfaattipitoisuus ei ole juurikaan noussut 1980-luvun jälkeen. Vaikka vesi oli 1980-1990-luvuilla yhtä rehevää kuin nyt, silloin ei esiintynyt sinileväkukuntoja. Syy tähän on helppo löytää: Itämeren ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet noista ajoista jopa kymmenesosaan. Vaikka tätä asiaa ei sellaisenaan tuodakaan uutisoinnissa usein esiin, se on mainittu silloin, kun kalojen dioksiinipitoisuuden on todettu pudonneen niin, että ne nykyisin ylittävät vain harvoin EU:n elintarvikkeille asettaman raja-arvon. Vesi oli 1980-luvulla niin myrkyllistä, että siinä ei juuri mikään kasvanut, eivät sinilevät, ei rakkohauru (joka myös on viime vuosina lisääntynyt, vaikka se sietää rehevöitymistä äärimmäisen huonosti), hylkeet ja merikotka eivät pystyneet lisääntymään. Kaikkien näiden kannat ovat kasvaneet samaan aikaan, kun Itämeren veden myrkkypitoisuus on laskenut.

Niinpä, vaikka sinileväkukinnot ovatkin epämiellyttävä rehevöitymisen aiheuttama ilmiö, jo niiden esiintyminen osoittaa, että Itämeren tila on parantunut paljon pahimmasta vaiheesta 1980-luvulla. Tuolloin se ei enää ollut muuta kuin jättimäinen jäteallas, jossa vesi pysyi kirkkaana, kun kaikkien eliöiden lisääntyminen oli vaikeutunut vähentäen niiden määrää.   

Leväkukinnot Itämeressä - pikkujuttu Karibianmeren nykyiseen tilaan verrattuna

Maanantai 5.8.2019 klo 18.16 - Mikko Nikinmaa

Kun turisti menee Karibianmeren tai Meksikon hiekkarannoille, mielikuva siitä, mitä odottaa on puhdas hiekka, kirkas vesi ja palmut, joiden varjossa voi nauttia vilvoittavaa juomaa auringon paistaessa lämpimästi. Mielikuva vain ei enää pidä välttämättä paikkaansa. Vedessä lilluu nykyisin muoviroskaa ja rannat ovat täynnä mädältä munalta haisevaa ruskeaa mönjää. Atlantin valtamerellä on kaikkien aikojen levävuosi. Satelliittikuvat ovat näyttäneet, kuinka Amazonin pohjoispuolinen Atlantti on täynnä mikroskooppisia leviä, jotka kuollessaan rupeavat haisemaan ja likaavat rannat, joilla on miljoonia turisteja ennen kaikkea Pohjois-Amerikasta mutta jossain määrin myös Euroopasta. Massaesiintymien joukossa saattaa olla myös myrkyllisiä leviä, mutta yleinen rantojen likaantuminen taitaa kuitenkin olla akuutein ongelma.

Leväkukintojen primäärinen syy kaikkialla, niin Itämeressä kuin Atlantilla, on rehevöityminen. Atlantin nykyongelma näyttää johtuvan erityisesti siitä, että Amazon tuo mereen hirvittävän määrän ravinteita. Tähän on erityisesti kaksi syytä. Ensinnäkin Amazonin alueen maatalouden lannoitemäärät ovat kasvaneet ja toiseksi alueen metsänhakkuut ovat räjähdysmäisesti kasvaneet viimeisen vuoden aikana. Kun leväkukintojen määrä on lisääntynyt samanaikaisesti, näyttää jälkimmäinen syy tärkeämmältä. Kun hakkuut ovat lisääntyneet, huuhtovat sateet lisääntyvässä määrin maaperän ravinteita jokeen aiheuttaen leväkukinnot. Amazonista tuleva vesimäärähän on niin suuri, että Atlantin pintavedessä sen osuus on suuri useita satoja, jopa tuhat, kilometriä suistosta merelle päin.

Se, että Amazonasin hakkuut ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet tänä vuonna, ei ole mikään yllätys. Niinhän Brasilian presidentiksi tullut Jair Bolsonaro lupasikin. Hakkuiden kaksinkertaistuminen viimeisen vuoden aikana näkyy selvästi satelliittikuvissa. Sen vuoksi, että Brasilian kansallisen avaruustutkimusinstituutin johtaja Ricardo Calvao toi tämän julki, hänet erotettiin. (Asia olisi varmasti tullut julkisuuteen muutenkin, mutta silloin informoija ei olisi ollut brasilialainen, joten Bolsonaron hallinto ei olisi voinut erottaa häntä.) Amazonasin hakkuut ovat juuri tällä hetkellä merkittävä ongelma, koska Etelä-Amerikan ja Euroopan Yhteisön kauppasopimuksen eteneminen edellyttää, että Pariisin Ilmastosopimusta noudatetaan. Ja siltähän ei oikein näytä.

Aikaisemmin ajateltiin, että Amazonasin metsänhakkuut olisivat ongelma vain ilmastomuutoksen kannalta, mutta nyt näyttää siltä, että hakkuiden aiheuttama ravinteiden lisääntyminen Atlantilla aiheuttaa Karibian hiekkarannoille ajautuvan haisevan levämassan. Senkin voisi välttää, jos Amazonasin hakkuut vähenisivät tai loppuisivat.  

Miten Itämeren tila on muuttunut 1960-luvulta lähtien?

Sunnuntai 21.7.2019 klo 17.56 - Mikko Nikinmaa

Kun olen Itämeren muutoksia seurannut melkein 60 vuotta, ajattelin tähän blogiin mitä kotimerellemme on tänä aikana tapahtunut. Olen koko sen ajan kun mitään muistan, elänyt Suomenlahden ja Saaristomeren rannalla. Lapsena veden tilan seuranta perustui kalastukseen, mutta myöhemmin olen tutkinut ympäristömyrkkyjen, hapen puutteen ja lämpötilamuutoksien vaikutuksia vesieläimiin. Kun lisäksi olen toimittanut johtavaa kansainvälistä vesistötoksikologian julkaisusarjaa Aquatic Toxicology ja kirjoittanut alan perusoppikirjan Introduction to Aquatic Toxicology, on tietämykseni Itämeren eläinten tilaan vaikuttaneista muutoksista viime vuosikymmeninä sangen perusteellinen.

Kun lapsena olin isän mukana kalamatkoilla, oli Suomenlahden itäosassakin turskia. Erityisen paljon 1960-luvun puolivälissä tuntui kuitenkin olleen härkäsimppuja. Parhaimmillaan niitä oli kymmenessä verkossa, joissa saattoi olla parikymmentä siikaa, kymmenisen kuhaa, parikymmentä ahventa, särkiä, joitakin säyneitä ja kampeloita sekä joskus meritaimen, toistasataa. Kun härkäsimppu on kylmän veden kala, joka kuteekin keskellä talvea, sen huima väheneminen saattaa olla ensimmäinen merkki ilmastonmuutoksesta. Riittävän kylmää vettä ei enää kesäaikaan ole missään Suomenlahden syvyydessä. Muutenkin 1960-luvun kalalajisto Suomenlahden itäosassa oli vähäravinteisen ympäristön lajistoa. Ne särjetkin, joita verkoissa oli, olivat vallan muuta kuin rehevien pikkujärvien punasilmät: jopa puolikiloisia vonkaleita. Toinen osoitus vähäravinteisesta vedestä oli se, että kiviluodoille saattoi veneestä hypätä liukastumista pelkäämättä. Luotojen limoittuminen viherlevien vuoksi rupesi tapahtumaan vasta 1970-luvun alussa. Silloin Leningradin alueen jätevedet rupesivat aiheuttamaan näkyvää rehevöitymistä.

Tutkijoiden ensimmäiset varoitukset Itämeren rehevöitymisestä ja siihen liittyvistä ihmisten, erityisesti lomalaisten, elämää haittaavista ilmiöistä, tehtiin 1960-lvun lopussa. Tuolloin tutkijat sanoivat, että mikäli vedenpuhdistukseen ei välittömästi sijoiteta huomattavia rahasummia, muutaman vuosikymmenen kuluttua nähdään suunnattomia ongelmia. Talouspiirit sanoivat silloin, että sellainen ei kannata ja että koko uhkasta puhuminen on vain luonnonsuojelijoiden vouhotusta. Nihkeä suhtautuminen ulottui myös tiedotusvälineisiin, esimerkiksi Helsingin yliopiston biologian opiskelijat järjestivät talvella 1976 Itämeri-illan, jonka tarkoituksena oli tuoda yleisön tietoon Itämeren ympäristöongelmat. Olimme kutsuneet tärkeimmät lehdet, radion ja television paikalle – kukaan ei tullut. Syynä oli, ettei Itämeressä ollut näkyvissä sellaisia ongelmia, jotka olisivat suurta yleisöä kiinnostaneet. Koko ajan, kun asian ei ajateltu olevan riittävän tärkeä aiheuttamaan kustannuksia, ”jotka vaarantaisivat kilpailukykymme”, Suomen ja Ruotsin metsäteollisuudet päästivät vesistöön jätettä, jonka rehevöittävä vaikutus vastasi suunnilleen sadan miljoonan ihmisen asumisjätevesiä. Nämä päästöt ovat suuri syy nykyiseen sisäiseen kuormitukseen. Teollisuuden huonosti puhdistetut tai puhdistamattomat päästöt sisälsivät myös merkittävän määrän ympäristömyrkkyjä,

Sen, mitä edellä kuvaan suhtautumisesta ja teoista Itämeren ympäristöongelmien suhteen, voisi hyvin siirtää ilmastomuutoksen käsittelyyn. Ilmastomuutoksen osalta ensimmäiset tutkijoiden varoitukset tehtiin 1970-luvulla ja varoitukset ovat voimistuneet koko ajan. Aluksi tiedotusvälineet eivät olleet lainkaan kiinnostuneet aiheesta ja vieläkin ilmastoskeptikkojen kirjoitukset saavat usein paljon enemmän huomiota kuin niiden totuusarvo edellyttäisi. Pitkään talouselämä vähätteli ongelmaa ja vieläkin on tahoja sekä talouselämässä, poliittisissa piireissä ja tavallisten kansalaisten joukossa, jotka pitävät koko asiaa ”luonnonsuojelijoiden ilmastovouhotuksena”. Eiköhän Itämeriesimerkki kuitenkin osoita, että tutkijoiden varoituksiin kannattaisi kiinnittää huomiota ja toimia niiden mukaan.

Koko 1970-luvun huonosti puhdistetut asutus- ja erityisesti teollisuusjätevedet huononsivat Itämeren veden laatua. Ympäristömyrkkypitoisuudet vedessä nousivat niin, että ravintoketjun yläpään kaloja syövät eläimet, esimerkiksi merikotka ja hylkeet, saivat merkittävän määrän rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Tämän tuloksena koko Suomen merikotkakannan poikasmäärä väheni muutamaan vuodessa 1970-luvulla ja hyljekannat pienenivät kahdestakymmenestä tuhannesta muutamaan sataan. Hyljekantojen pienenemisen syyksi osoittautui se, että pahimmillaan jopa 90 % hyljenaaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. Todennäköisesti niiden lisääntymiselimistön (kohtu ja istukka) rakenteen muutokset ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta estivät sikiökehityksen. Merikotkien ja hylkeiden lisäksi ympäristömyrkkyjä on esitetty ainakin lohen lisääntymishäiriöiden ja rakkolevien vähenemisen syyksi. Korkeimmat pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet havaittiin 1980-luvulla. Vaikka tuolloin oltiin jo havahduttu esimerkiksi orgaanisten klooriyhdisteiden vaaroihin ja niiden käyttö oli kielletty, myrkkyjen hajoaminen on niin hidasta, että ne ovat vieläkin ongelma. Kun veden pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet olivat korkeimmillaan, vesi pysyi suhteellisen kirkkaana. Mielestäni tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että myrkyt haittasivat käytännöllisesti katsoen kaiken elollisen kasvua/lisääntymistä. Lisäksi kun eliöt käyttivät ravinteita tuona aikana vain vähän, ne kertyivät meren pohjaan suuremmassa määrin kuin olisivat, jos myrkkypitoisuudet olisivat olleet alhaisemmat sallien kiivaamman ravinteita käyttävän kasvun. Kirkas vesi ei toisin sanoen ollenkaan tarkoita puhdasta vettä. Se tarkoittaa vain sitä, etteivät levät, kasvit ja mikro-organismit kasva vedessä hyvin. Tähän voi syynä olla ravinteiden vähäisyys kuten useimmissa suomalaisissa luonnontilaisissa järvissä, korkeat ympäristömyrkkypitoisuudet kuten Itämeressä1980-1990-luvuilla tai rehevien järvien happamoituminen kuten Pohjoismaissa 1980-luvulla. Analogiana voi käyttää juomavettä, jossa ei saa kasvaa mitään. Tämän takia se desinfektoidaan – kaikki elollinen tapetaan, aikaisemmin klooriyhdisteillä, nykyisin usein otsonoinnilla tai UV-säteilyä käyttäen. Mikrobien kasvaminen putkistoissa estetään putkistojen ajoittaisella myrkyttämisellä useimmiten kloramiinia käyttäen. Jos käyttämäämme juomaveteen laitetaan kala, se kuolee pian kidusvaurioista, yleensä solujen paksuuntumisesta, johtuviin hengitysvaikeuksiin. Meidän suolistomme solujen paksuuntuminen ei aiheuta vastaavanlaisia ongelmia elämällemme, minkä takia kirkas kloorilla käsitelty vesikään ei aiheuta akuutteja haittoja, joita taas vesijohtovedessä kasvavat mikro-organismit voisivat aiheuttaa.

Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeressä ovat laskeneet pahimmista ajoista viidennekseen tai jopa kymmenesosaan. Samaan aikaan kun myrkkypitoisuudet alkoivat laskea, rakkolevät rupesivat lisääntymään, vaikka rehevöityminen periaatteessa heikentää niiden kasvua. Myös hylkeiden lisääntyminen rupesi onnistumaan ja hyljekannat ovatkin palanneet 1940-luvun tasolle. Vaikka hyljekantojen kasvun kauheudesta onkin puhuttu paljon, suurin huoli viime vuosina on ollut sinileväkukinnoista. Kaikki nämä muutokset johtuvat veden myrkyllisyyden vähenemisestä. On toki totta, että sinilevien kasvu kiihtyy ravinne- erityisesti fosfaattipitoisuuksien noustessa, mutta sinileväkukintoja ei juurikaan ollut 1980-luvun lopulla, vaikka veden fosfaattipitoisuus tällä hetkellä on suunnilleen sama kuin tuolloin. Mikä noista ajoista on muuttunut, on ympäristömyrkkypitoisuus. Fosfaattipitoisuudet Itämeren vedessä ovat säilyneet korkeina, vaikka maalta tulevan fosfaatin määrä on vähentynyt ainakin viidennekseen. Syynä tähän on se, että meren pohjaan on kertynyt vuosien huonon vedenpuhdistuksen vuoksi fosfaatteja, jotka nyt aiheuttavat ”sisäistä kuormitusta”. Toisin sanoen maksamme nyt vanhoista synneistä. Kun tutkijat sanoivat 1960-70-lukujen vaihteessa, että tehokkaat vedenpuhdistuslaitokset pitäisi heti rakentaa puunjalostusteollisuuteen, mutta silloin siihen ei ollut rahaa eikä kilpailukyvystä voitu luopua, silloin olisi nykyisellä rahanarvolla tarvittu suunnilleen sama summa rahaa koko rehevöitymis- ja sinileväongelman estämiseksi kuin nyt tarvitaan vuosittain ongelman pitämiseksi ennallaan. Ehkä tämä opetus kannattaisi pitää mielessä ilmastomuutoksen vastaisten toimien suunnittelussa – mitä myöhemmin toimiin ryhdytään, sitä kalliimpia tekoja tarvitaan. Sinileväongelmienkin kannalta ilmastomuutos on haitallinen, koska lämpötilan nousu lisää sinilevien kasvua.    

Itämeren muutoksien historia voi olla opetuksena tämänhetkisten ja tulevien ympäristömuutoksien ratkaisemiseksi – jos niin halutaan.

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineiden edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12.29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Itäneren tila - ehkä tutkijoiden ehdotuksia kannattaisi kuunnella lyhytnäköisen "taloudellisen ajattelun" ohi

Lauantai 1.9.2018 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta ja rehevöitymisestä kirjoitetaan harva se päivä. Ja valtion budjetissakin on jo vain vuodeksi laitettu sadan miljoonan euron luokkaa oleva rahasumma Itämeren puhdistukseen. Ja huolimatta siitä, mitä nyt tehdään, on todennäköistä, että Itämeren rehevöitymisongelmat jatkuvat vuositolkulla johtuen siitä, että pohjasedimenteissä on kaikki se, mitä ennen muinoin mereen laskettiin. Tässä yhteydessä olisi helppo ilakoida ja sanoa, mitä me sanoimme. Jo 40-50 vuotta sitten ympäristötutkijat sanoivat, että jätevesien päästöt ilman perusteellista puhdistusta aiheuttavat muutaman kymmenen vuoden päästä suuren ongelman Itämerelle. Tuolloin talouspiirit yhteen ääneen sanoivat, että puhdistustoimet eivät kannata taloudellisesti. Ja kuitenkin silloin hyvin toimivan puhdistuksen laittaminen kaikkiin puunjalostustehtaisiin, jotka olivat huomattavimmat rehevöitymisen aiheuttajat, olisi maksanut vähemmän kuin nyt budjettiin vuodessa laitettu rahasumma, minkä vaikutus kuitenkin jää vähäisemmäksi kuin mikä olisi saavutettu, jos vedenpuhdistus olisi aloitettu silloin kun tutkijat sitä esittivät. Ympäristö olisi hyötynyt ja rahaa olisi säästynyt.

Mutta sen sijaan että sanoisi vain, mitä minä sanoin, asiasta voisi ottaa opiksi. Politiikassa voisi kuunnella ympäristötutkijoita ja ryhtyä toimiin silloin, kun tutkijat sanovat, että asiasta todennäköisesti tulee myöhemmin ongelma. Tämä olisi taloudellisesti viisasta. Mielenkiintoista on että ilmastomuutosongelmistakin varoitettiin jo 40-50 vuotta sitten - ja tutkijat esittivät periaatteita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Pitkällä tähtäyksellä taloudellisesti kannattava ja välttämätön ratkaisu voi kvartaalitaloudessa olla vain kustannuserä. Mutta ajoissa tehtynä ratkaisu saattaisi säästää miljardeja ja tehdä ympäristöstämme paremman, niin kuin Itämeren tutkijoiden vuosiymmenten takaiset esitykset ja nykyinen tila osoittavat. 

Sinilevää...

Perjantai 20.7.2018 klo 10.13 - Mikko Nikinmaa

Kun on oikea hellekesä ja erityisesti haluaisi uida, sinilevät ovat vallanneet rannat. Näin pahaa sinilevävuotta ei ole Suomenlahden rannalla ollut koskaan. Ja suureen ääneen huudetaan, että maatalouden päästöjä pitää vähentää Itämeren rehevöitymisen saamiseksi kuriin.

Mutta...koko kauhistelussa ja tämän hetken muutoksia vaadittaessa unohdetaan, mitä asiantuntijat sanovet. Suurin syy pahaan sinileväkesään Suomenlahdella on se, että vähän aikaa sitten tullut suolaisen veden pulssi sai Itämeren pohjaan vaipuneet ravinteet liikkeelle ja nyt kun on lämmintä erityisesti fosfori ruokkii snilevien kasvua. Viime vuonna ei tullut pahaa sinileväkesää kun oli kylmää ja tuulista.

Tutkijat ovat sangen yksimielisiä siitä, että lämpötilan ollessa korkea pahoja sinileväkukintoja esiintyy vielä vuosikymmeniä, vaikka mereen ei enää pääsisi lainkaan ravinteita. Sinileväkukinnat ovatkin hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijoiden huolen huomiotta jääminen muutamia vuosikymmeniä sitten vaikuttaa nyt. Silloin kun ei ollut varaa tehdä ratkaisuja, jotka olisivät vähentäneet ravinnepäästöjä (ja kun nyt puhutaan vain maatalouden aikeuttamista ravinnepäästöistä, niin Itämeren pohjan sedimenttien ravinteet ovat suurelta osin asutusjätteitä ja metsäteollisuuden aikaisempia päästöjä). Tämänhetkiset ravinnepäästöt ovat paljon pienempiä kuin 1970-luvun eivätkä varmaan aiheuttaisi merkittäviä ongelmia, jos entisten aikojen jätökset eivät olisi kertyneet meren pohjaan.

Sinilevävuodet ovat kiistämättä pahentuneet paljon 2000-luvulla. Tähän taitaa olla kolme syytä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut. Itämeren pohjan ravinnepitoisuus on noussut niin paljon, että veden fosforipitoisuus on aina riittävän korkea sinilevien massiiviselle kasvulle. Toiseksi ilmaston lämpeneminen suosii kasvua. Mutta kolmas syy on tavallaan hyvä uutinen, Itämeren veden ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet niin paljon, että sinilevät kasvavat ja hylkeet sekä merikotkat lisääntyvät onnistuneesti. Tämän johtopäätöksen voi perustellusti tehdä, koska sinilevätilanne on pahentunut verrattuna niihinkin 1980-luvun vuosiin, jolloin veden lämpötila oli sama kuin 2000-luvulla, vaikka veden fosforipitoisuus oli nykyistä tasoa. Suurin muutos niistä ajoista on se, että veden pysyvien orgaanisten myrkkyjen, kuten PCB:t ja dioksiinit, pitoisuudet ovat tällä hetkellä 10-20 % silloisista.

Kaiken kaikkiaan pahojen sinilevävuosien johtuminen siitä, ettei vuosikymmenien kuluessa ajateltu ympäristöasioiden olevan tärkeitä talouden päätöksiä tehtäessä, voisi toimia hyvänä herätyksenä. Ympäristövaikutusten tulisi olla merkittävä osa kaikkia taloudellisia päätöksiä, muuten ajaudutaan sinileväpuuron ja muoviroskien kaltaisiin tai vielä pahempiin ongelmiin.

Järvien kunnostus - luonnonmukaistamista vai ihmisen toiveiden täyttämistä?

Sunnuntai 15.7.2018 klo 12.01 - Mikko Nikinmaa

Minulla oli muistikuva siitä, että meille aikanaan koulussa opetettiin pienten järvien kiertokulun olevan seuraava:

1. Aluksi on kirkasvetinen pikkujärvi, joka

2. mataloituu ja rehevöityy, jolloin siinä on enenevässä määrin vesikasveja ja sinileviäkin. Jos kyseessä on metsälampi, rannoilla rupeaa olemaan rahkasammalta.

3. Ajan myötä sammal ja kasvusto täyttävät koko entisen järven pinnan, jolloin pikkujärvi on luonnonmukaisesti muuttunut suoksi.

4. Vuosisatojen kuluessa kasvien maatuminen jatkuu ja mikä oli alunperin järvi voi muuttua eloperäiseksi maapohjaksi.

Niinpä katsoin kirjallisuudesta ajatellaanko nykyisin eri tavalla. Vastaus oli, ettei. Toisin sanoen järvien "kunnostuksessa" häiritään luonnon kiertokulkua päämääränä se, ettei pikkujärvi saa muuttua aluksi suoksi ja sitten normaaliksi maapohjaksi. Vain niitä järviähän voidaan onnistuneesti "kunnostaa", joihin ei tule merkittävää ulkoista kuormitusta. Olen yhtä tällaista pikkujärveä seurannut suunnilleen 60 vuotta ja mikä pikkulapsena oli kirkasvetinen kalaisa vesi on nykyisin vesikasveja ja sammalta täynnä oleva pöteikkö.

Järvien "kunnostus" kemikaalein ei olekaan luonnontilaan palauttamista vaan luonnon normaalin kiertokulun häiritsemistä. Päämääränähän on se, että veden virkistyskäyttö ihmiselle maksimoitaisiin. Vaikka hyöty tässä suhteessa voikin olla merkittävä (ihmisen kannalta), meidän pitäisi tunnustaa, että teemme tämän luonnon normaalia kiertokulkua häiriten. Itse asiassahan periaatteellisella tasolla kemikaali"kunnostus" ei lainkaan poikkea siitä, että levitetään vieraslajia (kani) Australiaan sen takia, että niitä on mukava metsästää - kirkkaassa järvessä on paljon mukavampi uida kuin sinileväisessä kasveja täynnä olevassa vedessä.

Järvien kunnostus?

Keskiviikko 30.5.2018 klo 10.13 - Mikko Nikinmaa

Littoistenjärven menestystarina on poikinut useita suunnitelmia rehevöityneiden pikkujärvien kunnostamiseksi ympäri maata. Tässä yhteydessä on mielestäni tärkeää miettiä, mitä sanalla kunnostus tarkoitetaan. Kun alumiinikloridikunnostusta kannattaa tehdä vain pienissä järvissä, joissa ei ole merkittävää ulkoista ravinnekuormitusta, sana kunnostus tarkoittaa virkistyskäyttöön sopivammaksi tekemistä kuin tällä hetkellä. Se ei suinkaan tarkoita luonnonmukaistamista. Pikkujärvien rehevöityminen, umpeenkasvaminen ja vähittäinen maatuminen kun on niiden luonnonmukainen kiertokulku silloin kun ei merkitttävää ulkoista kuormitusta ole. "Kunnostamalla" järven ihminen puuttuu tähän kiertokulkuun. Virkistyskäytön kannalta tämä tavallisesti on hyödyllistä ja siksi sitä tehdään. Mutta sekään, että vanhat ihmiset muistavat järven ennen olleen paljon nykyistä kirkkaampi ei tarkoita, että ennallistaminen olisi luonnonmukaistamista. Vesi tulee kirkkaaksi kahdesta syystä, jos siitä poistetaan ravinteet tai jos siinä on niin paljon ympäristömyrkkyjä/se on niin hapanta, ettei siinä mikään elä ravinteista huolimatta. Se, mitä kunnostetuissa järvissä ainakin saadaan aikaan  on, että alumiinikloridilla fosfori (merkittävin ravinne) saostetaan. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että alumiini-ioni on yksi merkittävimmistä myrkyllisistä metalli-ioneista, joka happosateiden aikaan 1980-luvulla piti alhaisen pH:n kanssa huolen siitä, että rehevätkin Etelä-Suomen pikkujärvet tulivat kirkasvetisiksi. Nyt kun happamoituminen (ja sen kanssa alumiinipitoisuuden nousu) on muisto vain, järvet ovat muuttuneet takaisin vesialueiksi, missä kaikki kasvaa. (Järvien kunnostus alumiinikloridilla vaikuttaa täten sekä ravinteiden poiston että myrkkyvaikutuksen kautta veden kirkkauteen). Ehkä suurin muutos on tapahtunut Itämeressä. Siellä haitallisten ympäristömyrkkyjen pitoisuus on pudonnut suunnilleen kymmenesosaan siitä, mitä se oli pahimpina vuosina. Ainakin osittain tästä syystä rehevöitymisen haitat (esim. sinileväkukinnat) tulevat voimakkaasti esiin. Itämeren osalta kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyisien virtausolojen vallitessa se muuttuu luonnonmukaisesti suureksi makeavesialtaaksi. Lisäksi fossiiliaineisto osoittaa, että sinileväkukinnat ovat aina olleet Itämeren riesa.

Itämeri - voidaanko vesi saada hetkessä kirkkaaksi

Lauantai 11.11.2017 klo 10.56 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tila nykyhetkellä on se, millaiseksi se on vuosikymmenien saatossa tullut. Perimmäinen ongelma on ollut se, että aluksi mikään, mitä vedelle tehtiin, ei näkynyt. Tämä oli oikeastaan paras esimerkki "pois näkyvistä, pois mielestä"-mentaliteetista.

Mutta sitten kysymykseen, voitaisiinko Itämeri saada hetkessä kirkkaaksi? Vastaus on kyllä, mutta tuskin kukaan sitä haluaisi. Rehevöityminen ja sameushan johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että erilaiset eliöt kasvavat, kun niille on riittävästi ravinteita tarjolla. Jos eliöiden kasvu estetään myrkyttämällä, mikään ei kasva, vaikka ravinteita olisi paljonkin. Pintaveden käyttö vesijohtovetenä perustuu juuri tähän. Kaikki, mikä pintavedessä kasvaa, tapetaan, aikaisemmin kloorikäsittelyllä ja nykyisin otsonoimalla tai ultraviolettivalolla. Itse asiassa menetelmää käytettiin laajassa mittakaavassa Itämeressäkin, sitä vain ei silloin ajateltu sellaiseksi. Puunjalostusteollisuuden paperin kloorivalkaisun jätevedet pääsivät lähes puhdistamattomina Itämereen. Niiden sisältämät klooriyhdisteet tappoivat huiman määrän niistä eliöistä, jotka nykyisin elävät ja aiheuttavat meren sameutta. Pari esimerkkiä tämän väitteen todenmukaisuudesta: 1980-luvun alussa Itämeren hyljekannat olivat romahtaneet, kun suurin osa naaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1980-luvun alussa polykloorattujen bisfenyylien (PCBt) ja dioksiinien pitoisuudet Itämeressä olivat 5-10-kertaiset nykyiseen verrattuna. Kun nykyisetkin pitoisuudet aiheuttavat sen, että rasvaisten kalojen pitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut pitoisuudet, mikähän tilanne oli 30 vuotta sitten?

Myös se, että Välimeri on kirkas, mutta Itämeri samea, vaikka molempiin on laskettu paljon rehevöittävää ainesta, on helppo selittää. Itämeren keskisyvyys on vähän päälle 50 metriä mutta Välimeren 2 km. Kun suurin osa rehevöitymisen tuloksena kasvavista eliöistä, jotka aiheuttavat sameutta, on yhteyttäviä leviä (tai fotosynteettisiä bakteereja), ne eivät valon puutteen takia juurikaan pysty lisääntymään pääosassa Välimeren vesimassasta (käytännössä yli 100 m syvyydessä). Tämän ansiosta - Välimeren suuri vesimassa ja yhteyttämisen estävä syvyys - vesi pysyy pääosin kirkkaana vaikka siihen tulee paljon rehevöittävää ainesta. Kaikki Välimeren samentumisongelmat on havaittu matalissa rantavesissä.

Keinoja Itämeren nopeaan kirkastamiseen ei ole, jos radikaalia veden myrkyttämistä niin, etteivät eliöt voi siinä elää, ei tehdä. Vuosikymmenien kuluessa vesi rupeaa kirkastumaan jos joka vuosi veteen tulevien ravinteiden määrä on pienempi kuin eliöiden kuluttama ravinteiden määrä siten, etteivät ravinteet palaa vedessä tapahtuvaan kiertoon. Se, että puhdistumiseen menee vuosikymmeniä, eikä nopeaa ratkaisua ole, on luonnollista: pois näkyvistä, pois mielestä-mentaliteetilla tapahtunut veden pilaaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Se, että näkyvät negatiiviset vaikutukset on havaittu 10-20 vuoden kuluessa johtuvat kahdesta tekijästä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut: Itämereen on tullut paljon enemmän rehevöittävää ainesta kuin se voi sietää. Toiseksi, kun Itämereen tulevien myrkkyjen määrä on radikaalisti vähentynyt, eliöt, jotka aikaisemmin eivät pystyneet lisääntymään, aiheuttavat nyt veden laadun ongelmia, jotka poistuvat vasta, kun ravinteiden määrä on vähentynyt tarpeeksi.

Littoistenjärven homeiset hauet

Torstai 19.10.2017 klo 6.55 - Mikko Nikinmaa

Evira on sitten katsonut yhden Littoistenjärven homeisen hauen. Kuten edeltäkäsin jo oli ilmeistä, se mitä nähtiin oli vesihometta. Myöskin oli selvää, ettei varsinaista syytä siihen, miksi kala oli vesihomeen valtaama, ei selvinnyt. Vesihomehan iskee (näkyvästi) vain huonokuntoisiin kaloihin. Kuten Evira lausunnossaan totesi, vesihome lisää kalan ioniläpäisevyyttä, minkä seurauksena kala joutuu käyttämään lisää energiaa suolatasapainonsa säilyttämiseen. Makeanveden kalat menettävät suoloja, joiden takaisinotto vaatii energiaa - normaalin kalan vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluu 10-15 % eläimen energiankulutuksesta. Jos suolavuoto kasvaa kuten vesihomeisissa kaloissa, otus voi joutua käyttämään melkein kaiken energiansa suolojen takaisinottoon,  jos sekään riittää. Jos ei, kala kuolee siihen, etteivät sen valkuaisaineet pysty ylläpitämään normaalia toimintaansa, kun elimistön suolapitoisuus laskee. Jos aktiiivinen suolojen sisäänotto on riittävää, kala voi kuolla siksi, että suolojen sisäänoton lisäksi energiaa ei riitä käytettäväksi muihin välttämättömiin toimintoihin.

Kutten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, näkyvän vesihomeen tuleminen kaloihin kestää niin kauan, että varsinaista syytä sen tuloon ei pysty selvittämään vesihomeisista kaloista.