Lyhyt Simpunpäästöoppi 3

Perjantai 3.11.2023 klo 12.01 - Mikko Nikinmaa

Suolapitoisuuden nopeat vaihtelut Itämeressä johtuvat Tanskan läpi tulevista suolapulsseista. Valtameren suolaista vettä pääsee tänne merkittäviä määriä vain, kun aluksi on kova itätuuli pitkään tunkien vettä ulos Tanskan salmista ja sitten pitkäkestoiset kovat länsimyrskyt työntävät suolaista vettä tilalle. Ilman Atlantilta tulevia suolapulsseja Itämeren vesi muuttuisi vähitellen makeaksi, koska vuosittain Itämereen tulee n. 550 km³ makeaa vettä, josta haihtuu vain 100 km³. Vuosittainen makean veden nettokertymä on noin 5 % Itämeren vesimäärästä. Vaikka tästä suurin osa virtaakin Tanskan salmien kautta Atlanttiin, ilman suolapulsseja Itämerestä tulisi makean veden allas parissa sadassa vuodessa. Kun suolapulssit ovat viime vuosikymmeninä harventuneet, Itämeren suolapitoisuuden aleneminen on kiihtynyt. Tämä ei haittaa härkäsimppua, joka tulee toimeen makeassakin vedessä, kunhan se on riittävän kylmää. Itse asiassa Itämeren härkäsimppu on menettänyt kykynsä säädellä suolapitoisuuttaan hyperosmoottisessa ympäristössä, joten se ei pysty elämään Etelä-Itämeren suolapitoisuudessa toisin kuin Vienan ja Pohjoisessa Jäämeressä elävät lajitoverinsa. Sen sijaan turska ei pysty lisääntymään alhaisessa suolapitoisuudessa. Itämeren suolapitoisuuden laskiessa turskan kutualue on pienentynyt huomattavasti ja kanta heikentynyt sekä ylikalastuksen että vähentyneen poikastuotannon takia. Vaikka Suomenlahden itäosan suolapitoisuus ei ole koskaan ollut turskan lisääntymiselle riittävä, aikuisia turskia tuli verkoilla paljonkin jo 1960-luvulla. Silloin tulikin kymmenen vuoden kuluessa kolme suurta suolapulssia, kun niitä on viime aikoina tullut kerran kymmenessä vuodessa. Suurimmillaan turskasaaliit olivat Suomen vesillä 1980-luvun alkupuolella, kun 1970-luvun suolapulssien ansiosta oli kehittynyt vahvoja ikäluokkia.

Turskan mätimunat ovat kelluvia. Jos ne painuvat pohjaan, ne kuolevat hapenpuutteeseen ennen kuoriutumista. Tämän takia lajin lisääntymismenestys riippuu voimakkaasti suolapitoisuudesta: jos se on liian alhainen, mäti painuu pohjaan ja tuhoutuu. Mätimunien vesipitoisuus määrää niiden tiheyden. Itämeren turskan mätimunissa on paljon vettä, minkä takia ne ovat paljon suurempia kuin Atlantin turskan ja kelluvat Itämeren suolapitoisuudessa. Atlantin turskan pienemmät, ominaispainoltaan suuremmat munat taas kelluvat valtameren suolapitoisuudessa mutta vajoaisivat pohjaan Itämeressä. Kuoriuduttuaan turskan poikaset elävät jonkin aikaa vapaassa vedessä lähellä pintaa syöden planktonia, mutta etsiytyvät sangen pian rannikon levävyöhykkeelle, jossa kasvavat nopeasti. Pienestä pitäen turskat ovat kulkureita luonnoltaan. Saaristomeren rannoilta niitä tavataan jo viisisenttisinä, mutta Suomenlahden itäosissa näkyy vain aikuisia turskia. Turska ui jatkuvasti ja syö ennen kaikkea silakoita ja kilohaileja, mutta sille kelpaavat monenlaiset muutkin elävät: katkat ja kaikki pikkukalat.

Turskakaan ei ole mikään kaunokainen, vaikka härkäsimppuun verrattuna onkin komea. Sillä on iso pää ja paljon eviä. Suurimmat valtameren turskat ovat jopa yli 50-kiloisia, mutta Suomen vesillä suurin pyydetty kala oli 38-kiloinen. Turska sukulaisineen on sillin ohella ollut tärkein kalastuksen kohde Atlantilla ja hyvin tärkeä myös (eteläisellä) Itämerellä. Nykyisin se on pahasti ylikalastettu melkein kaikkialla. Itämeren suurimmat saaliit pyydystettiin 1980-luvulla ja niistä ajoista saaliit ovat pienentyneet lähes 90 %. Maailmanlaajuisestikin ylikalastus on tullut niin merkittäväksi ongelmaksi, että jotkut asiantuntijat ovat arvelleet kaupallisesti tärkeiden kalalajien kuolevan sukupuuttoon tällä vuosisadalla. Helpotusta tilanteeseen ei tällä hetkellä juurikaan tuo edes viljellyn kalan käyttö ravintona luonnonkalan sijasta, koska toistaiseksi kalanrehu perustuu kalajauhoon, joten sen ainut vaikutus kalastukseen on, ettei saaliskalan lajilla ole niin suurta väliä.

Turska voitiin säilyttää syötävänä pitkään jo ennen kuin pakastus oli mahdollista. Se kun on sangen vähärasvainen kala, niin kuivaus onnistuu mainiosti. Norjan kuvissa näkyy usein turskan kuivaustelineitä. Kuivattu turska muokataan lipeäkalaksi emäksisessä lipeävedessä. Käsittely pehmentää kalan, minkä ansiosta siitä tulee joulun ”herkku”. Jokseenkin kaikki Suomessa syötävä lipeäkala on turskan sijasta sen sukulaista koljaa. Pohjois-Norjan turskakannat vähenivät 1970-luvulla mitättömiksi, minkä takia turskan pyydystyksestä siirryttiin koljan kalastukseen. Meikäläistä turskaa ei lipeäkalana ole juuri koskaan syöty.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 2

Torstai 2.11.2023 klo 18.49 - Mikko Nikinmaa

Härkäsimppu on hirvittävän ruma kala. Sen pää on melkein puolet koko kalan koosta ja merimuodon pään päällä on neljä sarvea. Kiduskansi ja evät ovat piikikkäitä, joten simppu jää monesta paikkaa kiinni verkkoon. Pahimmillaan sitä ei saa muuten irti kuin katkomalla verkon nylonlangat. Kala on kylmän veden laji, jota ei esimerkiksi Itämeren eteläosassa ole lainkaan. Se tuli nykyisen Suomen alueelle, kun jäätikkö jääkauden lopuksi rupesi sulamaan ja nykyisen Itämeren edeltäjällä oli yhteys Pohjoiseen Jäämereen. Maan sitten noustessa yhteys katkesi ja härkäsimppuja jäi Vienanmeren ja Suomenlahden välisiin suuriin ja syviin järviin, Ääniseen, Laatokkaan ja Saimaahan ja sitten tietysti Itämereen.  

Itämeri rupesi syntymään vain 15000 vuotta sitten. kun jääkauden mannerjäätikkö alkoi sulaa. Aluksi syntyi suuri makean veden allas, Baltian Jääjärvi.  Jääjärvelle tuli meriyhteys milloin lännen kautta Atlanttiin ja milloin Vienanmereen ja Pohjoiseen Jäämereen. Vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten murtovesiallasta kutsuttiin Yoldiamereksi (ja sen seuraajaa Echeneismereksi). Niiden veden suolapitoisuus oli hyvin alhainen, koska merivesi ei juurikaan päässyt Yoldiameren altaaseen jäätikön sulamisvesien suuren volyymin vuoksi - sulamisvedet täyttivät yhteyden Atlanttiin. Maan nousu mannerjään painon vähetessä katkaisi kokonaan yhteyden valtamereen, joten nykyinen Itämeri oli taas tuhannen vuoden ajan makean veden allas, Anculysjärvi. Tämän jälkeen Tanskan salmet avautuivat ja Littorinameri rupesi muodostumaan. Littorinameri, josta puhutaan 4000 vuoden takaiseen aikaan asti, oli nykyistä Itämerta suolaisempi ja lämpimämpi. Nykyitämereen verrattuna Tanskan salmet olivat syvempiä ja leveämpiä, joten valtameren suolaista vettä pääsi Littorinamereen paljon useammin kuin nykyisin.

Maan kohoaminen jääkauden jälkeen on aiheuttanut valtaosan Itämeren valtameriyhteyksien muutoksista: painava mannerjäätikkö aikanaan aiheutti maankuoren vajoamisen, mikä on vieläkin korjaantumassa. Maanpinta kohoaa edelleenkin jopa useita kymmeniä senttejä vuosisadassa, eniten Merenkurkusta pohjoiseen. Viime vuosisadan alkupuolella asumus saattoi olla meren rannassa niin että pihasaunasta pääsi uimaan, mutta tänä päivänä se on maannousun ja jokien mukana tulleen lietteen vuoksi muuttunut vähäarvoiseksi vesijättömaan ruovikon laidassa olevaksi taloksi, josta joutuu pahimmillaan rämpimään liejussa kilometritolkulla rannalle päästäkseen. Maan kohoamisen arvellaan edelleenkin jatkuvan niin, että lopputuloksena on Suomen ja Ruotsin välisen maayhteyden muodostuminen Merenkurkun paikkeille ja Perämeren jääminen isoksi järveksi.

Liputuspäivä Suomen luonnolle

Lauantai 31.8.2019 klo 12.23 - Mikko Nikinmaa

Tänään on liputuspäivä Suomen luonnolle. Vaikka uutisointi yleensä tuokin esiin vain ongelmat ympäristön tilassa kuten sen, että eliöiden lajikirjo on köyhtymässä – joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen – ja että Itämeren rehevöitymisen seurauksena sinileväkukinnat ovat lisääntyneet, ajattelin, että liputuspäivän kunniaksi toisin esiin luonnossa tapahtuneita positiivisia asioita.

Vaikka eliöiden lajikirjossa onkin suuria ongelmia – esimerkiksi 1960-1970-luvuilla yleiset isokuovi, peltosirkku, hömötiainen ja tavallinen varpunen ovat kovaa vauhtia harvinaistuneet – useat lajit ovat huimasti yleistyneet. Kaikista suurin muutos on tapahtunut merimetsokannassa. Merimetsohan herättää suuria tunteita, kun sen pesimäpaikoilta häviää kasvullisuus lähes täysin. Kuitenkin varmaan on niin, että jos Suomessa olisi aina ollut nykyiset 10000-15000 pesivää merimetsoparia, mihin kanta näyttää nyt vakiintuvan, kukaan ei olisi erityisen paljon kiinnittänyt huomiota pesimissaarten ongelmiin. Merimetson suurin synti on se, että hävittyään Suomen alueelta pari sataa vuotta sitten, se rupesi 1990-luvulta alkaen levittäytymään takaisin. Itämeren tilassa tapahtunut muutos todennäköisesti mahdollisti sen.

Merimetsojen lisäksi hylkeet ovat melkein aina otsikoissa vain negatiivisessa mielessä. Itämeren hylkeet olivat katoamassa 1970-luvulla. Tuolloin vain 10-20 % hyljenaaraista oli lisääntymiskykyisiä ja Suomen harmaahyljekanta oli pienimmillään alle 500. Ennen 1940-luvun lopussa alkanutta vähenemistään kanta oli suunnilleen sama kuin nykyisin, eli n. 20000 yksilöä. On ilman muuta selvää, etteivät 500 eläintä pysty aiheuttamaan kalastukselle samanlaisia ongelmia kuin 20000, mutta minusta meidän pitäisi miettiä syitä siihen, miksi lajin yksilömäärä pieneni huimasti ja rupesi sitten palautumaan.

Varsinkin kun samaan aikaan kuin hylkeet, merikotka oli kuolemassa sukupuuttoon 1970-luvun puolivälissä, jolloin koko Suomen vuotuinen poikasmäärä oli alle viiden. Tänä kesänä poikasmäärä ylittää 550. Huomattavaa on, että merikotka käyttää ravintonaan muun muassa merimetsoja, joten lajin yleistyminen säätelee osaltaan merimetsokantoja.

Lajien yleistyminen Suomen vesialueilla viime vuosina ei rajoitu vain eläimiin, vaan esimerkiksi rakkolevä (nykyiseltä nimeltään rakkohauru) on viime vuosina taas yleistynyt huolimatta siitä, että veden rehevöitymistä on pidetty kantaa vähentävänä tekijänä.

Itämeren rehevöitymisen on katsottu aiheuttavan viimeaikaiset sinileväkukinnot. Sinilevien kasvua kiihdyttääkin erityisesti korkea fosforipitoisuus. Jos Itämeren vesi ei olisi rehevää, sinileväkukintoja ei esiintyisi. Tämä on totta. Mutta Itämeren veden ravinnepitoisuus on ollut lähes muuttumaton 1980-luvulta alkaen, enkä ainakaan muista silloin olleen massiivisia sinileväkukintoja. Niinpä tuolloin on vedessä täytynyt olla jotakin muuta, mikä on vähentänyt sinilevien kasvua. Tämä samainen jokin muu aiheutti hylkeiden ja merikotkien lisääntymishäiriöt ja oli yhtenä syynä rakkolevien vähenemisessä. Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeren vedessä ovat vähentyneet jopa kymmenekseen pahimpien aikojen pitoisuuksista. Kun PCB- ja dioksiinipitoisuudet vieläkin usein ylittävät EU:n ravinnolle asetetut rajat silakassa ja lohessa, voi vain aavistella, kuinka korkeita pitoisuudet olivat 30-40 vuotta sitten. Mutta silloin ei ollut sinileväkukintoja.

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12.29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Sinilevää...

Perjantai 20.7.2018 klo 10.13 - Mikko Nikinmaa

Kun on oikea hellekesä ja erityisesti haluaisi uida, sinilevät ovat vallanneet rannat. Näin pahaa sinilevävuotta ei ole Suomenlahden rannalla ollut koskaan. Ja suureen ääneen huudetaan, että maatalouden päästöjä pitää vähentää Itämeren rehevöitymisen saamiseksi kuriin.

Mutta...koko kauhistelussa ja tämän hetken muutoksia vaadittaessa unohdetaan, mitä asiantuntijat sanovet. Suurin syy pahaan sinileväkesään Suomenlahdella on se, että vähän aikaa sitten tullut suolaisen veden pulssi sai Itämeren pohjaan vaipuneet ravinteet liikkeelle ja nyt kun on lämmintä erityisesti fosfori ruokkii snilevien kasvua. Viime vuonna ei tullut pahaa sinileväkesää kun oli kylmää ja tuulista.

Tutkijat ovat sangen yksimielisiä siitä, että lämpötilan ollessa korkea pahoja sinileväkukintoja esiintyy vielä vuosikymmeniä, vaikka mereen ei enää pääsisi lainkaan ravinteita. Sinileväkukinnat ovatkin hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijoiden huolen huomiotta jääminen muutamia vuosikymmeniä sitten vaikuttaa nyt. Silloin kun ei ollut varaa tehdä ratkaisuja, jotka olisivät vähentäneet ravinnepäästöjä (ja kun nyt puhutaan vain maatalouden aikeuttamista ravinnepäästöistä, niin Itämeren pohjan sedimenttien ravinteet ovat suurelta osin asutusjätteitä ja metsäteollisuuden aikaisempia päästöjä). Tämänhetkiset ravinnepäästöt ovat paljon pienempiä kuin 1970-luvun eivätkä varmaan aiheuttaisi merkittäviä ongelmia, jos entisten aikojen jätökset eivät olisi kertyneet meren pohjaan.

Sinilevävuodet ovat kiistämättä pahentuneet paljon 2000-luvulla. Tähän taitaa olla kolme syytä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut. Itämeren pohjan ravinnepitoisuus on noussut niin paljon, että veden fosforipitoisuus on aina riittävän korkea sinilevien massiiviselle kasvulle. Toiseksi ilmaston lämpeneminen suosii kasvua. Mutta kolmas syy on tavallaan hyvä uutinen, Itämeren veden ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet niin paljon, että sinilevät kasvavat ja hylkeet sekä merikotkat lisääntyvät onnistuneesti. Tämän johtopäätöksen voi perustellusti tehdä, koska sinilevätilanne on pahentunut verrattuna niihinkin 1980-luvun vuosiin, jolloin veden lämpötila oli sama kuin 2000-luvulla, vaikka veden fosforipitoisuus oli nykyistä tasoa. Suurin muutos niistä ajoista on se, että veden pysyvien orgaanisten myrkkyjen, kuten PCB:t ja dioksiinit, pitoisuudet ovat tällä hetkellä 10-20 % silloisista.

Kaiken kaikkiaan pahojen sinilevävuosien johtuminen siitä, ettei vuosikymmenien kuluessa ajateltu ympäristöasioiden olevan tärkeitä talouden päätöksiä tehtäessä, voisi toimia hyvänä herätyksenä. Ympäristövaikutusten tulisi olla merkittävä osa kaikkia taloudellisia päätöksiä, muuten ajaudutaan sinileväpuuron ja muoviroskien kaltaisiin tai vielä pahempiin ongelmiin.

Läjitys Airistolle - osoitus siitä, että Saaristomeren tilalla ei ole väliä

Tiistai 12.6.2018 klo 17.41 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee juhlapuheita, Saaristomeren tila on kaikille turkulaispäättäjille yksi tärkeimmistä asioista. Sitten saa lukea lehdestä, että ruoppausmassojen läjittämistä Airiston selälle jatketaan ainakin kymmenen vuotta. Lupa siihen on saatu ja olisi kalliimpaa varastoida ruoppausjäte maalle kuin pilata sillä Airiston vesialuetta merkittävässä määrin. Turun sataman ja sinne johtavien merireittien ruoppaushan on ilman muuta välttämätöntä - muuten laivaliikenne loppuu. Kysymys ei olekaan ruoppaustarpeesta, vaan siitä, minne ruoppausjäte sijoitetaan ja mitä se saa lyhyellä tähtäyksellä maksaa. Läjityksen jatkaminen Airistolla on jälleen yksi valitettava esimerkki siitä, että aina kun ympäristöasiat ja lyhytnäköiset euromäärät ovat vastakkain, "taloudelliset näkökohdat" voittavat. 

Se, että "taloudelliset näkökohdat" voittavat johtuu vain siitä, että läjityksen kustannuksiin ei tarvitse laittaa kaikkia niitä ympäristölle koituvia haittoja, joita se aiheuttaa. Jos läjittäjän pitäisi laskea ne mukaan kustannusarvioissaan, tulisi läjityksestä selvästi kalliimpaa kuin jätteen varastoinnista maalle. Tärkein muutostarve, mikä koko talousajattelussa onkin, on se, että kaikissa talouden laskelmissa täytyisi olla mukana ympäristötase. Jos tehty toiminta auheuttaa ympäristötaseen pienenemistä jonkin asian suhteen, sen pitäisi parantaa tasetta jotenkin muuten niin, että ympäristön tila ei kokonaisuudessaan huonone. Vain näin pystytään pääsemään kestävään kehitykseen.

Ruoppausmassojen läjitys aiheuttaa vain Airiston tilan huononemista, joten kaikki ne kustannukset olisi pitänyt ottaa mukaan ruoppauskustannuksiin. Veden sameneminen ruoppausmassojen vaikutuksesta vähentää veden virkistysarvoa. Kaikki kauhistelevat yksissä tuumin, kuinka sinileväesiintymät vähentävät vesien virkistyskäyttöarvoa ja alentavat rantatonttien myyntihintaa. Samalla tavoin vaikuttaa läjityksen aiheuttama veden sameneminen. Lisäksi läjitysmassoissa on sangen suuret määrät ravinteita, jotka osaltaan vapautuvat läjityksen ansiosta veteen pahentaen sinileväongelmaa. Tuskin kukaan haluaisi suurta kalanviljelylaitosta naapuriinsa sen aiheuttaman rehevöitymisen vuoksi: niiden tulo pystytäänkin sangen tehokkaasti estämään. Mutta vaikka läjitysmassatkin aiheuttavat rehevöitymistä, mahdollisuudet estää läjitys näyttävät olevan olemattomat.

Ja sitten läjitysmassoista leviävät ympäristömyrkyt - ennen kaikkea metallit ja orgaaniset tinayhdisteet. Vaikka orgaanisia tinayhdisteitä sisältävät veneiden/laivojen pohjamaalit kiellettiin yli kymmenen vuotta sitten, niitä on hapettomissa pohjasedimenteissä paljon ja läjityksen myötä ne pääsevät myrkyttämään vesieliöitä. Kalojen ja muiden vesieliöiden toimeentuloa haittaavat myös metallit, joita läjitysmassoista veteen liukenee. Kalojen toimeentuloa heikentää myös se, että niiden hapensaanti heikkenee, osittain siksi, että sedimentit tukkivat kidukset ja osittain siksi että läjitysmassoissa on paljon happea kuluttavaa ainesta, mikä aiheuttaa veden yleisen happipitoisuuden laskun. Kaikkein huonoimmassa asemassa on kalojen mäti, jonka hapensaantia läjitysmassa voi ratkaisevasti heikentää. Kun Airiston kaloista ainakin silakka ja kuha vaatisivat paljon happea, ne välttelevät aluetta, jossa joutuisivat läjitysmassojen kanssa tekemisiin. Niinpä - tavaksi on tullut syyttää hylkeitä ja merimetsoja siitä, ettei kalaa tule, mutta Airiston alueella ja sen lähiseuduilla ruoppausmassojen läjitys on varmasti yhtä suuri haitta. 

Jos yllä kuvatut asiat olisi pitänyt ottaa huomioon, halpa olisi muuttunut kalliiksi ja kokonaistaloudellisesti olisi ollut edullisempaa sijoittaa ruoppausmassat maalle kuin läjittää ne jatkossakin Airiston vesiin.

Suomi - ympäristötutkimuksen raskaasta sarjasta höyhensarjaan 10 vuodessa

Keskiviikko 23.5.2018 klo 20.27 - Mikko Nikinmaa

Kadonneet ovat ne ajat jolloin maamme voi ylvästellä sillä, että tutkimuksen osuus bruttokansantuotteesta on korkea. Kymmenessä vuodessa olemme taantuneet EU-maiden kärjestä ynnä muuta osastoon. Tutkimuksen ja tuotekehityksen osuus bruttokansantuotteesta on pudonnut kymmenessä vuodessa yli prosentin. Pudotuksessa ei kelpaa selitykseksi lama: jos laman takia bruttokansantuote kokonaisuudessaan vähenee, niin tutkimuksen osuus siitä säilyy prosentuaalisesti ennallaan, mikäli erityisesti tutkimuspanostusta ei vähennetä. OECD:n tilastojen mukaan näin tapahtuikin useimmissa EU-maissa. Sen sijaan Suomessa tutkimuksen osuus väheni huimasti ja on edelleen jatkanut vähenemistään. Siitä, kun tutkimuspanostus tehdään, siihen, kun tulokset parhaiten näkyvät voi arvioida menevän kymmenisen vuotta. Näin laskettuna tämänhetkinen tutkimuksen sangen korkea näkyvyys heijastaa aikaa, jolloin Suomessa tutkimuksen osuus bruttokansantuotteesta oli yksi maailman korkeimmista. Mikähän tilanne mahtaa olla kymmenen vuoden päästä?

Vaikka tutkimuksen tilanne yleisestikin on heikentynyt hurjasti, ympäristötutkimuksen osalta ollaan ajauduttu säälittävään jamaan. Yhden esimerkin tästä saimme juuri lukea päivälehdistä, kun vastikään remontoitua merentutkimusalusta Arandaa ei ole varaa pitää toiminnassa. Tämä on valitettavasti vain helposti nähtävä esimerkki. Julkisen sektorin pienentämisen nimissä kun on jo vuosia vähennetty valtion tutkimuslaitosten määrärahoja. Suurelta osin näin on tehty sanoen, että pyrkimyksenä on tehostaa laitoksien tutkimusta vaatimalla, että ne kilpailevat menestyksekkäästi yleisestä tutkimusrahoituksesta. Tässä tapauksessahan kilpaillun tutkimusrahoituksen olisi pitänyt kasvaa saman verran kuin valtion tutkimuslaitosten rahamäärä väheni. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ja vaikka olisikin, ympäristötutkimus olisi kärsinyt merkittävästi. Ympäristön tilan seurannat ovat nimittäin olleet leimallisesti asioita, joita tutkimuslaitokset ovat tehneet. Pitkäaikaisseurannat sellaisenaan eivät todellakaan ole hankkeita, jotka saisivat kilpailtua tiederahoitusta. Kuitenkin niiden tulokset ovat jotakin, mitä monet menestyvät tutkijat ovat voineet käyttää hyväkseen omissa tutkimushankkeissaan. Kun tämän tyyppisiä asioita rahanpuutteen vuoksi vähennetään, joutuvat useat ympäristötutkijat seisomaan jalat tukevasti ilmassa.

Ja sitten se nuorten tutkijoiden asema. Kun rahat on keskitetty pitkäaikaisesti menestyksekkäisiin hankkeisiin, uusien avausten mahdollisuudet on käytännössä torpattu. Kun lisäksi esimerkiksi akatemiatutkijan kaudet on rajattu yhteen viisivuotiskauteen, on aikaansaaatu tilanne, että juuri kun tutkija rupeaa saamaan hankkeensa näkyväksi, rahoitus loppuu - eikä yliopistoilla juurikaan ole mahdollisuutta palkata tyhjän päälle jääneitä tutkijoita. Vaikka tämä koskee kaikkia tutkijoita, erityisen paljon kärsii ympäristötutkimus, koska siinä on paljon täysin uusia tutkimussuuntauksia, joille ei ole pahasti jäljessä laahaavassa yliopistohierarkiassa toimia.

Niinpä, ympäristötutkimus Suomessa on heikentynyt tasolle, jossa voi vain haaveilla, että asiat olisivat yhtä hyvin kuin esimerkiksi Portugalissa - kymmenen vuotta sitten näin ei olisi ajatellut kuin rikas eläkeläinen.

Sinileväkukinnot

Sunnuntai 5.2.2017 klo 8.01 - Mikko Nikinmaa

Sinileväkukintoja aiheuttaa veden rehevöityminen, mutta Itämeren sinileväkukintoihin liittyy lukuisia asioita, joita ei yleensä mainita.

Ensiksi, Itämeressä (ja sen edeltäjissä) on paleoekologisten tutkimusten mukaan ollut sinileväkukintoja jo ennen ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Valuma-alueelta tullut rehevöittävä aines riitti aiheuttamaan massaesiintymiä, jotka eivät tietenkään olleet yhtä laajoja kuin nykyisin.

Typen poistaminen jätevesistä ei juurikaan vaikuta sinilevien esiintymiseen, mutta vaikuttaa kaikkiin muihin rehevöitymisen haittavaikutuksiin. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin levät ja kasvit, useat syanobakteerilajit (=sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä typpilähteenään. Tämän ansiosta ne ovat pystyneet elämään avomerellä jo aikaisemmin, kun maalta levinnyttä rehevöittävää typpeä ei ole ollut tarpeeksi (fosforia on ollut suhteessa enemmin joten se on levinnyt laajemmalle).

Itämeressä elävät sinilevälajit eivät siedä korkeita suolapitoisuuksia, joten suolapulssien tulo Itämereen vähentäisi sinileväkukintoja. Yksi kiinnostava piirre sinileväkukintojen yleistymisessä onkin, että Itämeren suolapitoisuus on koko ajan laskenut, kun kukinnot ovat yleistyneet.

Toisaalta kukintoja ei ollut käytännössä lainkaan silloin kun mereen tulivat suurimmat rehevöittävät kuormat. Tuolloin taisi tulla niin paljon myrkkyjä veteen, etteivät edes sinilevät pystyneet lisääntymään. Pahimmista ajoista Itämereen vuosittain joutuvan rehevöittävän aineksen määrä on laskenut puoleen. (Ja useiden pitkäikäisten ympäristömyrkkyjen kuten dioksiinit ja PCB:t vedestä mitatut pitoisuudet ovat vain viidenneksen verrattuna pahimpiin aikoihin.)

Meren pohjassa on niin paljon rehevöittävää ainesta, että tämä sisäinen kuormitus ylläpitäisi sinileväkukintoja vuosia tai jopa vuosikymmeniä, vaikka maalta tulevat päästöt kokonaan loppuisivat.

Itämeren rehevöityminen

Keskiviikko 11.1.2017 klo 12.21 - Mikko Nikinmaa

Taas on uutisissa ollut, kuinka Itämeren rehevöitymistä voisi estää - nyt levittämällä pelloille kipsiä, joka siellä sitoo lannotteiden fosforia. Tosiasiahan on tietysti se, että mikä tahansa keino, mikä vähentää Itämereen pääsevien fosforin ja typen (yleensä nitraatissa tai ammoniakissa) määrää, vähentää rehevöitymistä. Tämän on parhaiten nähnyt siinä, että Pietarin uusien jätevedenpuhdistamojen käyttöönotto on näkyvästi parantanut Itäisen Suomenlahden tilaa. Kun Itämeren alueella on vielä kuitenkin merkittäviä pistemäisiä rehevöittävien aineiden lähteitä (esim. Kaliningradin jätevedet ja Puolan fosfaattia sisältävät kuonakasat), olisi ilman muuta kustannustehokkaampaa vähentää niistä johtuvat päästöt kuin ruveta laajamittaiseen peltojen kipsaamiseen. Tosiasia on  myös, että Itämeren on vuosikymmenien kuluessa laskettu niin paljon rehevöittävää ainesta, että vaikka nyt maalta tulevat päästöt täydellisesti loppuisivat, Itämeri pysyisi sisäisen kuormituksen vuoksi rehevänä jopa vuosikymmeniä. Useinkaan ei uutisissa tuoda esiin sitä, että huippuvuosiin verrattuna maalta tulevien rehevöittävien päästöjen määrä on nykyisin laskenut alle puoleen. Suurelta osin kärsimme siis siitä, mitä aiemmin on tehty, nykyiset päästöt olisivat tuskin riittäviä rehevöittämään Itämerta nykyisen kaltaiseksi.