Bruttokansantuote mittarina - niin mennyttä aikaa

Keskiviikko 7.9.2022 klo 17.56 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee uutisia, taloudesta puhutaan melkein pelkästään bruttokansantuotteen muutoksia käsitellen. Jos bruttokansantuote ei kasva riittävästi, on syytä huolestua. Jos bruttokansantuote laskee, jos vajoamme taantumaan, on syytä sirotella tuhkaa päällemme ja voivotella suureen ääneen. Bruttokansantuotteesta ja sen kasvusta on tullut talouden pyhä lehmä, jota politiikassa tai mediassa ei juuri koskaan kyseenalaisteta. Mutta, se on niin mennyttä aikaa.

Käsitteenä bruttokansantuote syntyi 1930-luvun alussa, kun Presidentti Roosevelt USA:ssa käynnisti New Deal talousohjelman suuren pörssiromahduksen jälkeen ja talouden kehittymistä piti ruveta mittaamaan. Koko käsitteen luoja Kuznets sanoi jo tuolloin, että kansakunnan hyvinvointia voidaan tuskin päätellä kansantuotteen koosta. Tästä huolimatta 1950-luvulta alkaen bruttokansantuotetta ja sillä mitattua kansantuotteen kasvua on käytetty pääasiallisena hyvinvoinnin mittarina. Käsite mittaa teollisen ja palvelujen tuotannon arvon aikayksikössä. Näin ollen sekä ympäristöä pilaava toiminta että sen korjaaminen lisäävät bruttokansantuotetta. Jos esimerkiksi ojan kaivaminen on tavoite, bruttokansantuotteen maksimoimiseksi kannattaisi ryhmän 1 kaivaa oja, ryhmän 2 täyttää se ja ryhmän 3 kaivaa oja uudestaan. Tällöin kaikkien kolmen ryhmän toiminta lisää BKT:ta.

Siihen asti kun maapallon resurssit riittivät, BKT:n kasvu voi kuvata hyvinvoinnin kasvua. Vasta 1970-luvun alussa resurssien käyttö ylitti maapallon kantokyvyn. Tämän jälkeen, käytännössä viimeiset 40 vuotta kaikki vaihtoehtoiset indeksit ovat osoittaneet hyvinvoinnin laskeneen teollisuusmaissa, vaikka bruttokansantuote on kasvanut. Lisäksi taloudellinen eriarvoisuus sekä maitten sisällä että maitten välillä on kasvanut voimakkaasti bruttokansantuotteen kasvaessa. Kun 1950 maailman rikkaimman neljänneksen BKT henkeä kohti oli viisinkertainen maailman köyhimpään verrattuna, 2010 ero oli 25-kertainen.

Japanin tie on BKT-uskovaisten mielestä kauhistuttava. Siellähän kansakunta on joutunut jo vuosikymmeniä elämään ilman BKT:llä mitattua taloudellista kasvua. Lisäksi väestön keski-ikä on noussut. Näiden tekijöiden pelotellaan aina johtavan tuhoon. Onneksi Japani on riittävän kaukana Suomesta, jottemme näe todellista tilannetta päivittäin. Tuntuu nimittäin siltä, että Japanissa BKT:n kasvun puute ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, kun taas kasvuhakuisissa maissa ympäristön tila ja ihmisten hyvinvointi ovat kärsineet.

Bruttokansantuotteen sijaan pitäisikin käyttää mittareita, jotka ottavat huomioon ympäristön, ihmisten ajankäytön hyvinvoinnin eikä tuotannon tehokkuuden lähtökohdista ja sosiaalisen tasa-arvon. Aina kun toiminta aiheuttaa negatiivisen ympäristövaikutuksen, hyvinvointi heikkenee eikä kasva niin kuin BKT:tä käytettäessä. Mittareita, jotka eivät perustu pelkkään tehokkuuden kasvuun ilman ympäristövaikutuksien huomioonottamista, on jo useita. ISEW eli kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari ottaa huomioon sen, miten toiminta vaikuttaa ympäristöön. Jos vaikutus on negatiivinen, mittausarvo laskee. Lisäksi mittausarvoa laskee se, jos toiminta lisää eriarvoisuutta. GPI eli aidon kehityksen mittari on ISEW:stä edelleen kehitetty niin, että siinä kaikelle vapaaehtois- ja kotitaloustyölle lasketaan arvo ja BKT:sta yksiselitteisesti vähennetään ympäristöhaittojen ja sosiaaliongelmien kustannukset. HPI eli onnellisen planeetan indeksi pyrkii ottamaan huomioon, miten suuri ekologinen jalanjälki ihmisten olemassaololla tietyllä alueella on. Kaikki nämä vaihtoehtoiset mittarit kuvaavat paljon bruttokansantuotetta paremmin, miten kansakunta voi.

Olisikin hienoa, jos menneiden aikojen taakasta, BKT:sta, siirryttäisiin raportoimaan esimerkiksi GPI:tä. Enää ei olisi tärkeintä, että tuotanto tehostuu, vaan että ihmisen hyvinvointi parantuu.

Turverekat ja Elokapina

Torstai 24.6.2021 klo 18.19 - Mikko Nikinmaa

Kun tässä vähän aikaa sitten turpeesta toimeentulonsa saavat rekkayrittäjät häiritsivät liikennettä Mannerheimintiellä, siitä uutisoitiin käytännössä vain positiivisesti ja viranomaiset toivoivat vain välttämään reittejä, jotka voisivat osua rekkamarssin häiritsemille katuosuuksille Helsingissä. Näin suhtauduttiin siis mielenosoitukseen, joka kohdistui toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on pienentää ilmastonmuutosta ja muutenkin vähentää luonnon pilaamista. Kun puolestaan Elokapina häiritsi Mannerheimintien liikennettä yrittäen tuoda esiin sen, että ilmastotekoihin on ryhdyttävä ripeämmin kuin nyt ollaan valmiit, viranomaiset näyttivät, ainakin uutisten ja lehtikirjoitusten perusteella, nopeasti pyrkivän estämään mielenosoituksen aiheuttaman häiriön. Lisäksi yleisön suhtautuminen mielenosoitukseen näytti pääosin negatiiviselta.

Suhtautuminen ilmastomuutoksen torjuntaan tulee näkyviin ylläolevassa ristiriidassa. Ilmastotekoja ollaan nimellisesti valmiit tekemään, kunhan ne eivät häiritse normaalia elämää ja aiheuta epämukavuutta. Tämä suhtautuminen on valitettavan yleistä kaikessa luonnonsuojelussa: siihen ollaan valmiita, kunhan se ei mitenkään häiritse jokapäiväistä elämää. Aina kun tämänhetkiset taloudelliset arvot ja ympäristö ovat vastakkain, taloudelliset näkökohdat jäävät voitolle. Oikeastaan tämä tulee karmeimmillaan näkyviin siinä, kun kauhistellaan, ettemme voi jättää jälkeläisillemme perinnöksi rahallista velkaa.  Velan välttämiseksi voi ympäristöä pilata talouden nimeen: voimme siis jättää jälkeläisillemme ympäristön, jossa eläminen on vaikeaa, sen sijaan, että ottaisimme velkaa ympäristöinvestointien tekemiseksi.

Oikeastaan ongelmana ovat talouden mittarit. Niiden pitäisi ottaa huomioon ympäristövaikutukset. Talouden pitäisi ottaa huomioon ympäristötase. Vain silloin kun se on neutraali tai positiivinen, voidaan puhua kestävästä kehityksestä. Lisäksi kestävä kehitys ei voi olla pelkästään yhtä kansallisvaltiota koskeva, vaan meidän on päästävä uudenlaiseen globalismiin, ympäristöglobalismiin. Ympäristöongelmat kun eivät noudata valtioiden rajoja, vaan maapallo on yksi kokonaisuus.

Luonnolliset monopolit kuuluvat yhteiskunnan haltuun

Perjantai 11.6.2021 klo 15.47 - Mikko Nikinmaa

Vesilaitoksien siirtymiselle yksityiseen omistukseen tuli onneksi yksimielinen vastustava kanta. Olisihan sangen kummallista, jos kraanavedestämmekin rupeaisimme maksamaan jollekin yksityiselle taholle, jonka tärkein tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Valitettavasti vastaavien luonnollisten monopolien yksityistämistä on jo tapahtunut: meille on koko ajan toitotettu, että voimme kilpailuttaa sähkömme eri yritysten välillä. Niin voimmekin, mutta sähkönsiirtoa emme voi kilpailuttaa, vaan siirtoverkko on jonkun voittoa tuottavan yksityisen yrityksen hallussa ja se maksattaa siitä lähes haluamansa hinnan. Vuosittaisesta sähkölaskusta tämä tavallisella kuluttajalla on useimmiten selvästi yli puolet. Yksityistämistä ajavat tahot ovat halunneet rautateiden raideverkon yksityistämistä. Ehkä tähän haluun tuli nyt takapakkia, kun Iso-Britanniassa, jossa rautatiet on kokonaan yksityistetty, raiteiden ylläpito on jätetty vähälle huomiolle ja junamatkojen hinnat nousseet tästä huolimatta niin, että nyt siellä on päätetty siirtää raideliikenteen hallinnointi ja rataverkon ylläpito valtion yrityksen harteille. Luonnollinen monopoli, josta koko ajan maksamme yksityiselle sijoitusyhtiölle, on myös televisiosignaali. Toisaalta tietoliikenne on käytännössä koko ajan ollut yksityisissä käsissä, minkä takia eri yhtiöt rakentavat tukiasemiaan suurelta osin hyvin lähelle toisiaan siellä, missä käyttäjiä on paljon (ja harvaan asutuille alueille ei tukiasemia juurikaan riitä). Merkittävää tässä on se, että nykyisin suurelta osin televisiosta katsottu kuva tulee näiden kaupallisten toimijoiden verkkojen kautta. Ainut luonnollinen monopoli, jonka yksityistämisestä ei ole puhuttu, on tieverkko, vaikka ei ole mitään syytä, miksi se poikkeaisi sähköverkosta tai rautateistä. 

Miksi tässä ympäristöblogissani kiinnitän huomiota siihen, että luonnolliset monopolit on syytä pitää yhteiskunnan valvonnassa? Se johtuu siitä, että tällöin ei ole tuottovaatimuksia, vaan vaadittavat toimet voidaan tehdä esimerkiksi ympäristönäkökohdat huomioon ottaen. Kaksi räikeätä esimerkkiä tulee heti mieleen siitä, kuinka ympäristönäkökohdat on jätetty tai jätetään huomiotta. Vesivoimayhtiöt onnistuivat aikanaan saamaan ehdot, joiden ansiosta sateisina vuosina tapahtuvasta veden tulvajuoksutuksesta me kansalaiset maksamme yhtiöille, koska ne eivät voi käyttää vettä energiantuotantoon. Lisäksi vesistöjen pinnankorkeus saattaa vaihdella metritolkulla, jotta voimalan kautta virtaavan veden määrä säilyy vakiona. Kaivosyritykset puolestaan saavat käyttää maapinnan alapuolista kallioperää maapinnan omistajasta riippumatta (mikäli olen oikein ymmärtänyt). Lisäksi tällä hetkellä mineraalien etsintä ja hyväksikäyttö ajavat ohi kaikkien luonnonsuojelutoimien.

 Jos pidämme huolen siitä, että luonnolliset monopolit ovat yhteiskunnan (valtio, kunnat) omistamia, se raha, joka muuten valuisi (ulkomaisten) omistajien taskuun, voitaisiin käyttää ympäristöinvestointeihin ja esimerkiksi erilaisten verkkojen sijainninohjaus olisi paljon vaivattomampaa kuin silloin, jos ne ovat yksityisten yritysten hallussa.

Ilman saastuminen aiheuttaa aikayksikköä kohti suunnilleen kaksinkertaisen määrän kuolemia koronavirukseen verrattuna

Sunnuntai 10.1.2021 klo 18.22 - Mikko Nikinmaa

Koronaviruksen aiheuttamaan tautiin on tilastoidusti kuollut lähes kaksi miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti ja taudin leviämisen rajoittamiseksi eri maissa on tehty hyvin tiukkoja rajoitustoimia, jotta sairaus ei aiheuttaisi terveydenhoitojärjestelmän romahdusta. Suomessa kuolleita on ollut pandemian alusta lähtien alle 600.

Ympäristöongelmista ehkä eniten inhimillistä kärsimystä aiheuttavat ilman saasteet. Yllä oleviin koronaviruslukuihin voidaan verrata ilmansaasteiden aiheuttamia kuolemia. Maailmanlaajuisesti ilman saasteiden arvioidaan aiheuttavan ainakin 5 miljoonaa kuolemaa ja Suomessakin, joka on teollistuneista maista yksi vähiten saastuneista. n. 2000. Nämä luvut ovat sangen karmivia ja osoittavat, että kun me olemme valmiita tekemään huomattavia panostuksia koronaviruksen haittojen estämiseen, olisi vastaavalla tavalla ruvettava panostamaan ilman saasteiden vähentämiseen.

Ilma on saanut saastua, kun ilman puhdistamisen taloudelliset kustannukset olisivat aiheuttaneet teollisuuspiirien mielestä liiallisia kustannuksia tuotantoon. Kustannukset eivät nyt tulekaan yrityksille vaan yhteiskunnalle. On kuitenkin mielestäni väärin, että esimerkiksi terveydenhoidossa maksetaan suuria summia hoidosta, jota ei tarvittaisi, jos yritysten, liikenteen ja asumisen aiheuttama ilmansaastuminen olisi hoidettu. Teknisesti tämä olisi mahdollista, mutta se maksaa. Olisi paljon oikeudenmukaisempaa, jos kustannukset lisättäisiin kaikkien niiden tuotteiden ja palveluiden hintoihin, jotka aiheuttavat ilman saastumisen.

Koska maapallomme on rajallinen, kaiken taloudellisen toiminnan kustannuksiin tulisi kuulua myös niiden aiheuttamat ympäristövahingot. Vasta silloin pystytään saavuttamaan kestävä kehitys.

Läjitys Airistolle - osoitus siitä, että Saaristomeren tilalla ei ole väliä

Tiistai 12.6.2018 klo 17.41 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee juhlapuheita, Saaristomeren tila on kaikille turkulaispäättäjille yksi tärkeimmistä asioista. Sitten saa lukea lehdestä, että ruoppausmassojen läjittämistä Airiston selälle jatketaan ainakin kymmenen vuotta. Lupa siihen on saatu ja olisi kalliimpaa varastoida ruoppausjäte maalle kuin pilata sillä Airiston vesialuetta merkittävässä määrin. Turun sataman ja sinne johtavien merireittien ruoppaushan on ilman muuta välttämätöntä - muuten laivaliikenne loppuu. Kysymys ei olekaan ruoppaustarpeesta, vaan siitä, minne ruoppausjäte sijoitetaan ja mitä se saa lyhyellä tähtäyksellä maksaa. Läjityksen jatkaminen Airistolla on jälleen yksi valitettava esimerkki siitä, että aina kun ympäristöasiat ja lyhytnäköiset euromäärät ovat vastakkain, "taloudelliset näkökohdat" voittavat. 

Se, että "taloudelliset näkökohdat" voittavat johtuu vain siitä, että läjityksen kustannuksiin ei tarvitse laittaa kaikkia niitä ympäristölle koituvia haittoja, joita se aiheuttaa. Jos läjittäjän pitäisi laskea ne mukaan kustannusarvioissaan, tulisi läjityksestä selvästi kalliimpaa kuin jätteen varastoinnista maalle. Tärkein muutostarve, mikä koko talousajattelussa onkin, on se, että kaikissa talouden laskelmissa täytyisi olla mukana ympäristötase. Jos tehty toiminta auheuttaa ympäristötaseen pienenemistä jonkin asian suhteen, sen pitäisi parantaa tasetta jotenkin muuten niin, että ympäristön tila ei kokonaisuudessaan huonone. Vain näin pystytään pääsemään kestävään kehitykseen.

Ruoppausmassojen läjitys aiheuttaa vain Airiston tilan huononemista, joten kaikki ne kustannukset olisi pitänyt ottaa mukaan ruoppauskustannuksiin. Veden sameneminen ruoppausmassojen vaikutuksesta vähentää veden virkistysarvoa. Kaikki kauhistelevat yksissä tuumin, kuinka sinileväesiintymät vähentävät vesien virkistyskäyttöarvoa ja alentavat rantatonttien myyntihintaa. Samalla tavoin vaikuttaa läjityksen aiheuttama veden sameneminen. Lisäksi läjitysmassoissa on sangen suuret määrät ravinteita, jotka osaltaan vapautuvat läjityksen ansiosta veteen pahentaen sinileväongelmaa. Tuskin kukaan haluaisi suurta kalanviljelylaitosta naapuriinsa sen aiheuttaman rehevöitymisen vuoksi: niiden tulo pystytäänkin sangen tehokkaasti estämään. Mutta vaikka läjitysmassatkin aiheuttavat rehevöitymistä, mahdollisuudet estää läjitys näyttävät olevan olemattomat.

Ja sitten läjitysmassoista leviävät ympäristömyrkyt - ennen kaikkea metallit ja orgaaniset tinayhdisteet. Vaikka orgaanisia tinayhdisteitä sisältävät veneiden/laivojen pohjamaalit kiellettiin yli kymmenen vuotta sitten, niitä on hapettomissa pohjasedimenteissä paljon ja läjityksen myötä ne pääsevät myrkyttämään vesieliöitä. Kalojen ja muiden vesieliöiden toimeentuloa haittaavat myös metallit, joita läjitysmassoista veteen liukenee. Kalojen toimeentuloa heikentää myös se, että niiden hapensaanti heikkenee, osittain siksi, että sedimentit tukkivat kidukset ja osittain siksi että läjitysmassoissa on paljon happea kuluttavaa ainesta, mikä aiheuttaa veden yleisen happipitoisuuden laskun. Kaikkein huonoimmassa asemassa on kalojen mäti, jonka hapensaantia läjitysmassa voi ratkaisevasti heikentää. Kun Airiston kaloista ainakin silakka ja kuha vaatisivat paljon happea, ne välttelevät aluetta, jossa joutuisivat läjitysmassojen kanssa tekemisiin. Niinpä - tavaksi on tullut syyttää hylkeitä ja merimetsoja siitä, ettei kalaa tule, mutta Airiston alueella ja sen lähiseuduilla ruoppausmassojen läjitys on varmasti yhtä suuri haitta. 

Jos yllä kuvatut asiat olisi pitänyt ottaa huomioon, halpa olisi muuttunut kalliiksi ja kokonaistaloudellisesti olisi ollut edullisempaa sijoittaa ruoppausmassat maalle kuin läjittää ne jatkossakin Airiston vesiin.