Metsien ja soiden ojitus - suuria haittoja jokieläimille

Sunnuntai 30.9.2018 klo 20:05

Suomessa on paljon metsää ja soita. Varsinkin ennen soita pidettiin vain turhana haittana ja metsänhoidon edistämiseksi ja metsien kasvun lisäämiseksi ajateltiin, että ainut hyvä suo on ojitettu suoJoki.jpg. Metsien kasvun nopeuttamiseksi ajateltiin myös, että metsätkin pitäisi ojittaa. Tässä suo- ja metsäojitusten innossa ei lankaan mietitty sitä, minkä vuoksi maassamme on paljon soita ja minkä takia useat metsäpohjatkin ovat kosteita - ja entisen ajattelutavan mukaan tärkeitä ojittaa.

Soiden ja kosteiden metsäpohjien syntysyy ja ansio on se, että ne ottavat satavan veden ja päästävät sen jokiin vain vähitellen. Ne ovat kuin pesusienet toimien luonnollisina tulvien estäjinä sulamisvesien kertyessä ja vapauttaen vettä koko kesän ajan hidastaen viljelysmaiden kuivumista. Sama vesimäärä kulkee ojien kautta jokiin parissa päivässä kuin ojittamattomista soista kuukaudessa. Yksi kevät- ja muiden tulvien suurimmista syistä onkin metsien ja soiden ojitus.

Ojituksien suurimmat haitat eivät kuitenkaan liity siihen, että ojitus lisää tulvia, vaan siihen, että ojituksien tuloksena vesiin pääsee suuria metallimääriä. Jokiveden mukana pääsevät metallimäärät ylittävät kaikkien kauhistelemat Talvivaaran metallipäästöt. Jokien metalli- ennen kaikkea rauta- ja mangaanipitoisuudet ovat niin korkeita, että ne aiheuttavat nahkiaisen likomatojen, raakkujen toukkien ja vaelluskalojen ruskuaispussipoikasten sekä mädin akuuttia kuolevuutta, erityisesti kun ojien vesi on usein hapanta. Tällöin kuoleman aiheuttaa todennäköisimmin se, että eläinten lähiympäristön (kidusten pinnan yms.) veden pH nousee, ja metallit saostuvat aiheuttaen eläinten tukehtumisen. Nahkiaisen osalta tulokset on raportoitu 1997 julkaistussa artikkelissamme Myllynen ym. Ecotoxicology and Environmental Safety 36, 43-48. Metallisaastuminen ja alhaiset pH:t ovat paljon pahempia metsien ja soiden ojituksen aiheuttamia ongelmia kuin ojaveden mukana kulkeutuvat ravinteet, koska suomalainen metsämaaperä on sangen ravinneköyhää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metallit, vesien saastuminen, happamoituminen, tulvat

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16:51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineidKuva14.JPGen edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, rehevöityminen, vesien saastuminen

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12:29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, rehevöityminen

Itäneren tila - ehkä tutkijoiden ehdotuksia kannattaisi kuunnella lyhytnäköisen "taloudellisen ajattelun" ohi

Lauantai 1.9.2018 klo 11:43 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta ja rehevöitymisestä kirjoitetaan harva se päivä. Ja valtion budjetissakin on jo vain vuodeksi laitettu sadan miljoonan euron luokkaa oleva rahasumma Itämeren puhdistukseen. Ja huolimatta siitä, mitä nyt tehdään, on todennäköistä, että Itämeren rehevöitymisongelmat jatkuvat vuositolkulla johtuen siitä, että pohjasedimenteissä on kaikki se, mitä ennen muinoin mereen laskettiin. Tässä yhteydessä olisi helppo ilakoida ja sanoa, mitä me sanoimme. Jo 40-50 vuotta sitten ympäristötutkijat sanoivat, että jätevesien päästöt ilman perusteellista puhdistusta aiheuttavat muutaman kymmenen vuoden päästä suuren ongelman Itämerelle. Tuolloin talouspiirit yhteen ääneen sanoivat, että puhdistustoimet eivät kannata taloudellisesti. Ja kuitenkin silloin hyvin toimivan puhdistuksen laittaminen kaikkiin puunjalostustehtaisiin, jotka olivat huomattavimmat rehevöitymisen aiheuttajat, olisi maksanut vähemmän kuin nyt budjettiin vuodessa laitettu rahasumma, minkä vaikutus kuitenkin jää vähäisemmäksi kuin mikä olisi saavutettu, jos vedenpuhdistus olisi aloitettu silloin kun tutkijat sitä esittivät. Ympäristö olisi hyötynyt ja rahaa olisi säästynyt.

Mutta sen sijaan että sanoisi vain, mitä minä sanoin, asiasta voisi ottaa opiksi. Politiikassa voisi kuunnella ympäristötutkijoita ja ryhtyä toimiin silloin, kun tutkijat sanovat, että asiasta todennäköisesti tulee myöhemmin ongelma. Tämä olisi taloudellisesti viisasta. Mielenkiintoista on että ilmastomuutosongelmistakin varoitettiin jo 40-50 vuotta sitten - ja tutkijat esittivät periaatteita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Pitkällä tähtäyksellä taloudellisesti kannattava ja välttämätön ratkaisu voi kvartaalitaloudessa olla vain kustannuserä. Mutta ajoissa tehtynä ratkaisu saattaisi säästää miljardeja ja tehdä ympäristöstämme paremman, niin kuin Itämeren tutkijoiden vuosiymmenten takaiset esitykset ja nykyinen tila osoittavat. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Kaivostoiminta Suomessa - hyödyt ulkomaille haitat lähiympäristölle

Sunnuntai 22.7.2018 klo 12:02 - Mikko Nikinmaa

Helmikuussa (24.2) kirjoitin tässä blogissa, kuinka tämänhetkinen kaivoslaki ja yleinen  ilmapiiri mahdollistavat sen, että ulkomaiset kaivosyhtiöt käyttävät Suomen malmioita hyväkseen niin, että me ja ympäristömme kärsivät. Olisi luullut, että päätäjätkin olisivat oppineet jotain Talvivaarakatastrofista. Mutta ei: nyt on englantilainen kaivosyhtiö aikeissa perustaa avolouhoksen Saimaan alueelle lähelle Vanamon ja Heinäveden luostareita. Paikka on paljon pahempi kuin Talvivaara, koska jos vesistöhaittoja tulee, ne pääsevät eri puolille laajaa reittivesistöä. Perustellusti voi kysyä, onko muutama työpaikka sen arvoinen, että ympäristö pilataan alueella, jossa työpaikkojen määrä matkailuun liittyen on tällä hetkellä paljon suurempi kuin avolouhoksen tuomat. Alueen matkailuarvot kun perustuvat järvimaisemaan ja niiden ja niihin liittyvien työmahdollisuuksien voi arvella huimasti vähenevän, jos louhos tehdään. Ja alueelle tuleva negatiivinen vaikutus tulee jo välittömästi, kun taloudellisia hyötyjä pitäisi olla. Mitä tapahtuukaan sitten, kun louhosta ei enää käytetä?

Olisi ehdottomasti syytä muuttaa kaikkea lainsäädäntöä niin, että ympäristönäkökohdat olisivat mukana taloudellisten ratkaisujen vaatimuksissa. Vain niin voidaan päästä kestävään kehitykseen. Kaivoslain muuttaminen voisi olla ensimmäinen näkyvä muutos tähän suuntaan. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaivoslaki, ympäristöekonomia, vesien saastuminen

Läjitys Airistolle - osoitus siitä, että Saaristomeren tilalla ei ole väliä

Tiistai 12.6.2018 klo 17:41 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee juhlapuheita, Saaristomeren tila on kaikille turkulaispäättäjille yksi tärkeimmistä asioista. Sitten saa lukea lehdestä, että ruoppausmassojen läjittämistä Airiston selälle jatketaan ainakin kymmenen vuotta. Lupa siihen on saatu ja olisi kalliimpaa varastoida ruoppausjäte maalle kuin pilata sillä Airiston vesialuetta merkittävässä määrin. Turun sataman ja sinne johtavien merireittien ruoppaushan on ilman muuta välttämätöntä - muuten laivaliikenne loppuu. Kysymys ei olekaan ruoppaustarpeesta, vaan siitä, minne ruoppausjäte sijoitetaan ja mitä se saa lyhyellä tähtäyksellä maksaa. Läjityksen jatkaminen Airistolla on jälleen yksi valitettava esimerkki siitä, että aina kun ympäristöasiat ja lyhytnäköiset euromäärät ovat vastakkain, "taloudelliset näkökohdat" voittavat. 

Se, että "taloudelliset näkökohdat" voittavat johtuu vain siitä, että läjityksen kustannuksiin ei tarvitse laittaa kaikkia niitä ympäristölle koituvia haittoja, joita se aiheuttaa. Jos läjittäjän pitäisi laskea ne mukaan kustannusarvioissaan, tulisi läjityksestä selvästi kalliimpaa kuin jätteen varastoinnista maalle. Tärkein muutostarve, mikä koko talousajattelussa onkin, on se, että kaikissa talouden laskelmissa täytyisi olla mukana ympäristötase. Jos tehty toiminta auheuttaa ympäristötaseen pienenemistä jonkin asian suhteen, sen pitäisi parantaa tasetta jotenkin muuten niin, että ympäristön tila ei kokonaisuudessaan huonone. Vain näin pystytään pääsemään kestävään kehitykseen.

Ruoppausmassojen läjitys aiheuttaa vain Airiston tilan huononemista, joten kaikki ne kustannukset olisi pitänyt ottaa mukaan ruoppauskustannuksiin. Veden sameneminen ruoppausmassojen vaikutuksesta vähentää veden virkistysarvoa. Kaikki kauhistelevat yksissä tuumin, kuinka sinileväesiintymät vähentävät vesien virkistyskäyttöarvoa ja alentavat rantatonttien myyntihintaa. Samalla tavoin vaikuttaa läjityksen aiheuttama veden sameneminen. Lisäksi läjitysmassoissa on sangen suuret määrät ravinteita, jotka osaltaan vapautuvat läjityksen ansiosta veteen pahentaen sinileväongelmaa. Tuskin kukaan haluaisi suurta kalanviljelylaitosta naapuriinsa sen aiheuttaman rehevöitymisen vuoksi: niiden tulo pystytäänkin sangen tehokkaasti estämään. Mutta vaikka läjitysmassatkin aiheuttavat rehevöitymistä, mahdollisuudet estää läjitys näyttävät olevan olemattomat.

Ja sitten läjitysmassoista leviävät ympäristömyrkyt - ennen kaikkea metallit ja orgaaniset tinayhdisteet. Vaikka orgaanisia tinayhdisteitä sisältävät veneiden/laivojen pohjamaalit kiellettiin yli kymmenen vuotta sitten, niitä on hapettomissa pohjasedimenteissä paljon ja läjityksen myötä ne pääsevät myrkyttämään vesieliöitä. Kalojen ja muiden vesieliöiden toimeentuloa haittaavat myös metallit, joita läjitysmassoista veteen liukenee. Kalojen toimeentuloa heikentää myös se, että niiden hapensaanti heikkenee, osittain siksi, että sedimentit tukkivat kidukset ja osittain siksi että läjitysmassoissa on paljon happea kuluttavaa ainesta, mikä aiheuttaa veden yleisen happipitoisuuden laskun. Kaikkein huonoimmassa asemassa on kalojen mäti, jonka hapensaantia läjitysmassa voi ratkaisevasti heikentää. Kun Airiston kaloista ainakin silakka ja kuha vaatisivat paljon happea, ne välttelevät aluetta, jossa joutuisivat läjitysmassojen kanssa tekemisiin. Niinpä - tavaksi on tullut syyttää hylkeitä ja merimetsoja siitä, ettei kalaa tule, mutta Airiston alueella ja sen lähiseuduilla ruoppausmassojen läjitys on varmasti yhtä suuri haitta. 

Jos yllä kuvatut asiat olisi pitänyt ottaa huomioon, halpa olisi muuttunut kalliiksi ja kokonaistaloudellisesti olisi ollut edullisempaa sijoittaa ruoppausmassat maalle kuin läjittää ne jatkossakin Airiston vesiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, ruoppausjäte, ympäristötalous

Kotimainen luonnonkala - kadonnut ruokapöydistä, miksi?

Lauantai 21.4.2018 klo 19:14 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi Virolahdella, itäisen Suomenlahden rannalla, 1950-1960 luvuilla, Huovarin vuokra-alueen silakankalastajat ajoivat mopoillaan myymään tuoretta kalaa lähikylien taloihin. Siitä, kun kala oli pyydetty, siihen, kun kala oli käyttäjällä, kului vain muutama tunti. Silloin myös kaikkien kotitarvekalastajien saalis voitiin myydä lähikaupoissa. Tuloksena oli se, että ainakin merenrannan asukkaat saivat tuoretta kalaa koko ajan - ja kotimainen kala oli halvin saatavilla oleva ruoka.

Sen jälkeen ovat erilaiset kylmäsäilytysvaatimukset, varastointiedellytykset, säädökset siitä, kuka saa kauppoihin myydä kalaa ym. tarkoittaneet sitä, että tuoreen suomalaisen luonnonkalan saatavuus on vähentynyt räjähdysmäisesti, hinta on noussut ja käyttö on mitätöntä. Kun olin lapsi, ahvenen hinta oli sellainen, että köyhinkin perhe pystyi sitä ostamaan, nykyisin ahvenfileen kilohinta on usein korkeampi kuin naudan tarjoussisäfileen.

Lisäksi vesien saastuminen on ollut uutisaiheena säännöllisesti ja varsinkin 21. vuosisadalla on tuotu esiin se, kuinka paljon ympäristömyrkkyjä kalassa on. Tämä on sangen huvittavaa, kun tällä hetkellä Itämeren kalojen pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on ehkä viidenneksen siitä, mitä se oli 1970-80-luvuilla. Silloin ei niiden mahdollisista haitoista puhuttu lainkaan, vaikka ne olisivat olleet varmasti paljon suuremmat kuin nyt. Jopa silloin kalan hyvät ominaisuudet ravintona olivat paljon suuremmat kuin ympäristömyrkyistä aiheutuvat haitat.

Kun olin lapsi, lohi oli kallein kala, mitä löytyi. Mutta sitten tuli kalanviljely. Pitkän aikaa se oli vain kirjolohta, mutta myöhemmin mukaan ovat tulleet erityisesti lohi, nieriä ja siika. Muitakin lajeja on viime aikoina ruvettu viljelemään. Jälleen otsikoissa ovat olleet vain kalanviljelyn aiheuttama vesien rehevöityminen, vaikka ravintona kala edelleenkin on erinomaista. Mutta kun norjalainen viljelty lohi on tullut saataville, on lohesta tullut halvinta saatavilla olevaa kalaa. Lisäksi kauppa pitää viljellystä kalasta, koska sen saatavuus on varmaa.

Viime aikoina olemme ruvenneet saamaan myös mm. tuoretta puna-ahventa, tonnikalaa ja vietnamilaista pangasiusta. Maailman ääristä tuleva tuore kala ei voi parhaalla tehdollakaan voi sanoa ympäristöystävälliseksi ruuaksi. Sen kuljettaminen täytyy tehdä lentorahtina, minkä hiilijalanjälki on huima. (Tiesittekö muuten, että pangasius on viljelty kala, jota kasvatetaan vedessä, jota meikäläiset eivät käyttäisi mihinkään - rehevä Littoistenjärvikin tuntuisi puhtaalta pangasiuksen kasvatuspaikkoihin verrattuna). Viljeltyjen lohikalojen rehu on pääasiassa kalajauhoa, jota varten pyydystetään vähäarvoista kalaa maailman meristä - kalajauhon tarmuihivitsema raaka-aine on yksi suurimmista syistä maailman merien ylikalastukseen. (Viime aikoina on kotimaista kalaa ruvettu kasvattamaan vain Itämerestä pyydystettyjä raaka-aineita - erityisesti silakkaa ja kilohailia - käyttäen, jolloin ylikalastus ei ole ongelma).

Niinpä, kotimaisen luonnonkalan käyttö olisi sangen ympäristöystävällinen vaihtoehto, jonka tasoa olisi vain kiertovesikalanviljely. Mutta jotta se olisi mahdollista, suuresta joukosta kalojen myyntiä rajoittavista määräyksistä pitäisi luopua - ongelmana eivät ole pelkästään viranomaiset vaan myös kauppa. Kotimaisen luonnonkalan käytön suurimmat ongelmat eivät ole merimetsot ja hylkeet. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ekologinen ruoka, luonnonvarat, vesien saastuminen

Itämeri - voidaanko vesi saada hetkessä kirkkaaksi

Lauantai 11.11.2017 klo 10:56 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tila nykyhetkellä on se, millaiseksi se on vuosikymmenien saatossa tullut. Perimmäinen ongelma on ollut se, että aluksi mikään, mitä vedelle tehtiin, ei näkynyt. Tämä oli oikeastaan paras esimerkki "pois näkyvistä, pois mielestä"-mentaliteetista.

Mutta sitten kysymykseen, voitaisiinko Itämeri saada hetkessä kirkkaaksi? Vastaus on kyllä, mutta tuskin kukaan sitä haluaisi. Rehevöityminen ja sameushan johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että erilaiset eliöt kasvavat, kun niille on riittävästi ravinteita tarjolla. Jos eliöiden kasvu estetään myrkyttämällä, mikään ei kasva, vaikka ravinteita olisi paljonkin. Pintaveden käyttö vesijohtovetenä perustuu juuri tähän. Kaikki, mikä pintavedessä kasvaa, tapetaan, aikaisemmin kloorikäsittelyllä ja nykyisin otsonoimalla tai ultraviolettivalolla. Itse asiassa menetelmää käytettiin laajassa mittakaavassa Itämeressäkin, sitä vain ei silloin ajateltu sellaiseksi. Puunjalostusteollisuuden paperin kloorivalkaisun jätevedet pääsivät lähes puhdistamattomina Itämereen. Niiden sisältämät klooriyhdisteet tappoivat huiman määrän niistä eliöistä, jotka nykyisin elävät ja aiheuttavat meren sameutta. Pari esimerkkiä tämän väitteen todenmukaisuudesta: 1980-luvun alussa Itämeren hyljekannat olivat romahtaneet, kun suurin osa naaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1980-luvun alussa polykloorattujen bisfenyylien (PCBt) ja dioksiinien pitoisuudet Itämeressä olivat 5-10-kertaiset nykyiseen verrattuna. Kun nykyisetkin pitoisuudet aiheuttavat sen, että rasvaisten kalojen pitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut pitoisuudet, mikähän tilanne oli 30 vuotta sitten?

Myös se, että Välimeri on kirkas, mutta Itämeri samea, vaikka molempiin on laskettu paljon rehevöittävää ainesta, on helppo selittää. Itämeren keskisyvyys on vähän päälle 50 metriä mutta Välimeren 2 km. Kun suurin osa rehevöitymisen tuloksena kasvavista eliöistä, jotka aiheuttavat sameutta, on yhteyttäviä leviä (tai fotosynteettisiä bakteereja), ne eivät valon puutteen takia juurikaan pysty lisääntymään pääosassa Välimeren vesimassasta (käytännössä yli 100 m syvyydessä). Tämän ansiosta - Välimeren suuri vesimassa ja yhteyttämisen estävä syvyys - vesi pysyy pääosin kirkkaana vaikka siihen tulee paljon rehevöittävää ainesta. Kaikki Välimeren samentumisongelmat on havaittu matalissa rantavesissä.

Keinoja Itämeren nopeaan kirkastamiseen ei ole, jos radikaalia veden myrkyttämistä niin, etteivät eliöt voi siinä elää, ei tehdä. Vuosikymmenien kuluessa vesi rupeaa kirkastumaan jos joka vuosi veteen tulevien ravinteiden määrä on pienempi kuin eliöiden kuluttama ravinteiden määrä siten, etteivät ravinteet palaa vedessä tapahtuvaan kiertoon. Se, että puhdistumiseen menee vuosikymmeniä, eikä nopeaa ratkaisua ole, on luonnollista: pois näkyvistä, pois mielestä-mentaliteetilla tapahtunut veden pilaaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Se, että näkyvät negatiiviset vaikutukset on havaittu 10-20 vuoden kuluessa johtuvat kahdesta tekijästä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut: Itämereen on tullut paljon enemmän rehevöittävää ainesta kuin se voi sietää. Toiseksi, kun Itämereen tulevien myrkkyjen määrä on radikaalisti vähentynyt, eliöt, jotka aikaisemmin eivät pystyneet lisääntymään, aiheuttavat nyt veden laadun ongelmia, jotka poistuvat vasta, kun ravinteiden määrä on vähentynyt tarpeeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Itämeren pohjaan upotetut myrkkytynnyrit ruostuvat...

Keskiviikko 28.6.2017 klo 13:19 - Mikko Nikinmaa

Yksi huonoimmin tunnetuista Itämeren saastumisen syistä ovat sinne aikojen kuluessa upotetut myrkyt: poissa näkyvistä poissa mielestä. Parhaiten tiedetään virallisesti tietyille alueille upotetut kemialliset aseet, joita meren pohjaan upotettiin ennen kaikkea toisen maailmansodan lopuksi Natsi-Saksan hävittyä. Mutta enpä ainakaan minä usko, että tietäisimme tarkkaan, minne Neuvostoliitosta on kemiallisia aseita sijoitettu. Lisäksi muita myrkkytynnyreitä on varmasti upotettu eri puolille Itämerta.

Kemiallisten aseiden pääsy veteen on äsketttäin tullut huolen aiheeksi, kun niitä on ruvettu havaitsemaan kaloissa. Tämä on osoitus ongelmasta, jonka on tiedetty joskus tulevan esiin. Myrkkytynnyrit ruostuvat ja rupeavat vähin erin vuotamaan. Ruostuminen on raudan oksidien muodostumista, joten mitä vähähappisempi ympäristö on sitä hitaammin peltitynnyrit ruostuvat. Näin ollen pohjan hapettomuus on ollut hyvä asia hidastamassa tynnyrien rupeamista vuotamaan - eli saastuminen on estänyt saastumista. Nyt kun happipitoista suolavettä on tullut pohjaan, ruostuminen nopeutuu siitäkin syystä. Suolapitoisuuden kasvu sellaisenaankin nopeuttaa materiaalien hajoamista. Meriarkeologien kannaltahan Itämeri on ollut mainio alue, kun alhaisen suolapitoisuuden ansiosta uponneiden laivojen hylyt säilyvät paremmassa kunnossa kuin valtamerissä.

Niinpä, hapen kuluminen pohjasta on hidastanut myrkkyjen pääsyä veteen ja mahdollisia vaikutuksien esiintymistä vesieläimissä. Mutta, kun havaitaan äkillisiä eläinten kuolemia, joille ei löydy syytä (kuten äkilliset kaloja syövien lintujen massakuolemat itäisellä Suomenlahdella vajaat 20 vuotta sitten), hermomyrkkyjen mahdollista osuutta ei voida sulkea pois.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kemiallinen sodankäynti, vesien saastuminen, ympäristömyrkyt

Miksi media ottaa selvästi kantaa vesien kemiallisen kunnostuksen puolesta?

Torstai 25.5.2017 klo 11:48 - Mikko Nikinmaa

On järkyttävää lukea lehdistä, kuinka järviveden kirkastaminen kemikaaleilla on positiivinen ihme. Miksihän asiassa on näin yksipuolinen uutisointi, joka on nimenomaan kemikaalikunnostusta tekevien yritysten toiveiden mukainen. Kaikesta näkee, että ei lainkaan mietitä sitä, ettei kirkas vesi tarkoita mitään muuta kuin sitä, että vedessä ei juuri mikään elä. Tilanne on tämä sekä silloin kun ravinteita on vähän että silloin kun vedessä on riittävästi eliöitä tappavia kemikaaleja. Nyt riemuittavan kaltainen tilanne olisi vähitellen saaatu Suomen järvissä toteutumaan, jos happamoitumisen olisi vain annettu jatkua 1980-luvulla. Vähitellen kaikki pienet järvet olisivat muuttuneet kirkkaiksi, kun niistä kaikki olisi kuollut. Mutta eivät ne niin happamia olisi olleet, ettei niissä olisi voinut uida. Eikä Mikko Alatalonkaan enää tarvitsisi laulaa: "Min'en mee uimaan, kun kalat on vetteen pissanneet." Kun ei olisi kaloja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, ravinnekuorma, metalli

Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä

Keskiviikko 24.5.2017 klo 10:46

Littoistenjärven kemiallisen käsittelyn tuloksena vesi on kirkastunut merkittävästi. Tämä on saanut monet tahot esittämään, että samanlaista menetelmää voisi käyttää useissa vesissä pitkin maata. Kirjoituksissa on unohdettu paljon ekosysteemien toimintaan liittyviä asioita, joita pyrin tuomaan alla esiin.

1. Koko ajan on esitetty, ettei mikään ulkoinen kuormitus ole aiheuttanut järven rehevöitymistä. Joko tämä ei pidä paikkaansa tai sitten Littoistenjärven alkuperäinen luonnontila on se, mikä tilanne oli ennen kemikaalin lisäämistä. Littoisenjärveen on pitkän ajanjakson kuluessa tullut puhdistamatonta tai huonosti puhdistettua jätevettä niin, että lopuksi järven tila on tullut kestämättömäksi. Sisäinen kuormitus tarkoittaakin vain sitä, että vanhat synnit tulevat jossain vaiheessa kriittisiksi. Itse asiassa tilanne on analoginen Itämeren kanssa: sinne on vuosikymmeniä päästetty huonosti puhdistettuja jätevesiä, niin että meren (ja ennen kaikkea sen pohjan) ravinnemäärät ovat niin suuria, että vaikka ulkoiset ravinnepäästöt loppuisivat kokonaan, kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin rehevöitymiseen liittyvät lieveilmiöt loppuisivat. Kaikkeen rehevöitymiseen voikin sanoa olevan syynä sen, että vesien suojeluun ei aiemmin ole suhtauduttu vakavasti, ja nyt sitten tilannetta yritetään korjata vettä myrkyttämällä.

2. Sillä näinhän tehdään. Kemikaalilisäys on veden myrkyttämistä, mistä on osoituksena se, että tonneittain kaloja on kuollut. Minusta on huvittavaa, että kun Nordisk Nickelin uhups metallipäästö aiheutti kalakuolemia, se oli kauhistuttava etusivun uutinen. Samaten Talvivaaran metallipäästöihin littyneet kalakuolemat ovat olleet merkittävä negatiivinen uutinen. Nyt kun sitten järven kunnostuksen yhteydessä kaloja kuolee metallikloridin levittämiseen, se on melkeinpä positiivinen asia. Missä tästä on logiikka?

3. Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä. Kun vesi on niin myrkyllistä, ettei siinä mikään elä, se on kirkasta. Itse asiassa Littoistenjärven saisi nykyistä käsittelyä paremmin kirkkaaksi siten, etteivät siinä vesikasvitkaan kasvaisi, jos sen pH:n tipauttaisi noin neljään. Tuolloin järvi olisi mitä parhain uima-allas, sillä tuo pH ei vielä aiheuttaisi mitään ongelmia uimarille. Lisäksi vesi saataisiin aika vaivattomasti pidetyksi tuossa alhaisessa pH:ssa pysyvästi. Juomavedessä ei saa mikään elää, siksi se käsitellään. Samoin uima-altaiden vesi desinfioidaan, eli vedestä tapetaan kaikki eliöt klooria, otsonia ta UV-valoa käyttäen. Kaikki ovat äärimmäisiä myrkkyjä. Esimerkiksi puunjalostusteollisuuden on pitänyt luopua paperin kloorivalkaisusta jo vuosikymmeniä sitten sen vesistövaikutusten takia. Jälleen voi tehdä hypyn Itämereen. Itämeren vesi oli 1970-luvulla varsin kirkasta, vaikka silloin ulkoiset rehevöittävän aineksen päästöt olivat nykyiseen verrattuna moninkertaiset.  Silloin vesi oli niin myrkyllistä, että hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon. Esimerkiksi rakkolevän, jonka on ajateltu olevan hyvin herkkä veden saastumiselle, määrä on viime vuosina lisääntynyt, joten Itämeri on puhdistunut. Se ei ole yhtä kirkas kuin ennen, mutta vähemmän myrkyllinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, veden kemiallinen käsittely, rehevöityminen, ravinnekuormitus

Järvien (mm. Littoistenjärvi) kunnostus kemikaaleilla

Lauantai 20.5.2017 klo 20:18 - Mikko Nikinmaa

Muun muassa Littoistenjärvi lähellä Turkua on ainakin lyhytaikaisesti saatu kirkasvetiseksi laittamalla veteen polyalumiinikloridia. Yhdiste (tai ennen kaikkea sen alumiini) muodostaa huonosti veteen liukenevan kompleksin vettä rehevöittävän ravinteen, fosfaatin kanssa. Alumiini-ioni on kuitenkin hyvin myrkyllinen erityisesti kiduksin hengittäville eläimille. Tämä onkin näkynyt kunnostuksen yhteydessä: kemikaalikäsittely on aiheuttanut sangen paljon kalakuolemia.

Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten vesistöjen happamoituminen oli suurin ympäristöuutinen, vesien alumiinipitoisuuden nousua pidettiin yhtenä tärkeimmistä kalakuolemia aiheuttavista tekijöistä. Hyvin alhaisissa pH-arvoissa alumiini esiintyy suoraan myrkyllisenä vapaana ionina. Rehevissä järvissä pH ei koskaan ole niin alhainen, että tällaista myrkyllisyyttä esiintyisi. Sen sijaan korkeammissa pH-arvoissa alumiini muodostaa hydroksideja, jotka sakkautuvat kidusten pinnalle. Tämä vähentää eläinten hapensaantia ja tappaa ensin eläimet, jotka tarvitsevat paljon happea. Näin ollen ensimmäisinä kaloista kuolevat lohet ja siiat, sitten ahven ja lahna. Sen sijaan särki, hauki ja ruutana säilyvät hyvin hengissä. Selkärangattomista kohtuullisen varhain kuolevat ravut ja simpukat.

Polyalumiinikloridia käytetään pitämässä juomavesikin kirkkaana. Kirkas vesi ei suinkaan tarkoita, että vesi on eläimille haitaton. Käyttämämme juomavesi on usein tappavaa kaloille, erityisesti paljon happea tarvitseville lohikaloille. Niinpä - järven kunnostus ei välttämättä tarkoita sitä, että tehtäisiin paremmat olot eläimille: asia voikin olla täysin päinvastoin. Kemikaalein kirkastettu vesi voikin olla eläimille tappava.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alumiini, kalakuolemat, vesien saastuminen, rehevöityminen

Miksi Saaristomeren haukikannat ovat toipuneet?

Torstai 2.3.2017 klo 10:34 - Mikko Nikinmaa

Saaristomeren haukikannat ovat ilahduttavasti palautuneet. Rakkolevätkin ovat taas paljon aikaisempaa yleisempiä. Kaikkiin positiivisiin muutoksiin on terjottu selitykseksi rehevöitymisen muutoksia. Kuitenkaan rehevöitymistilanteen ei ole voitu osoittaa parantuneen, vaikka uuden rehevöittävän aineksen määrä onkin vähentynyt. Sen sijaan useiden haitallisten ja pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuus Saaristomerelläkin on tipahtanut huippuvuosista ehkä viidennekseen tai kymmenesosaan - tai jopa enemmänkin. Kun ympäristömyrkkyjen pitoisuuden ja hylkeiden sekä merikotkan lisääntymismenestyksen välillä on vahva korrelaatio, miksei samanlaisen yhteyden olemassaoloa hauen osalta mietitä. Minusta tämä on paljon uskottavampi selitys haukikantojen palautumiselle kuin rehevöitymisen muutokset - varsinkin kun hauki elää ja voi hyvin mitä rehevimmissäkin sisävesissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, vesien saastuminen

Itämeren rehevöityminen

Keskiviikko 11.1.2017 klo 12:21 - Mikko Nikinmaa

Taas on uutisissa ollut, kuinka Itämeren rehevöitymistä voisi estää - nyt levittämällä pelloille kipsiä, joka siellä sitoo lannotteiden fosforia. Tosiasiahan on tietysti se, että mikä tahansa keino, mikä vähentää Itämereen pääsevien fosforin ja typen (yleensä nitraatissa tai ammoniakissa) määrää, vähentää rehevöitymistä. Tämän on parhaiten nähnyt siinä, että Pietarin uusien jätevedenpuhdistamojen käyttöönotto on näkyvästi parantanut Itäisen Suomenlahden tilaa. Kun Itämeren alueella on vielä kuitenkin merkittäviä pistemäisiä rehevöittävien aineiden lähteitä (esim. Kaliningradin jätevedet ja Puolan fosfaattia sisältävät kuonakasat), olisi ilman muuta kustannustehokkaampaa vähentää niistä johtuvat päästöt kuin ruveta laajamittaiseen peltojen kipsaamiseen. Tosiasia on  myös, että Itämeren on vuosikymmenien kuluessa laskettu niin paljon rehevöittävää ainesta, että vaikka nyt maalta tulevat päästöt täydellisesti loppuisivat, Itämeri pysyisi sisäisen kuormituksen vuoksi rehevänä jopa vuosikymmeniä. Useinkaan ei uutisissa tuoda esiin sitä, että huippuvuosiin verrattuna maalta tulevien rehevöittävien päästöjen määrä on nykyisin laskenut alle puoleen. Suurelta osin kärsimme siis siitä, mitä aiemmin on tehty, nykyiset päästöt olisivat tuskin riittäviä rehevöittämään Itämerta nykyisen kaltaiseksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, Itämeri, vesien saastuminen

Voiko Itämeren kaloja syödä

Perjantai 16.12.2016 klo 13:52 - Mikko Nikinmaa

Muutaman viime vuoden ajan on puhuttu siitä, kuinka erityisesti Itämeren silakan ja lohen dioksiinin ja muiden ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat niin korkeita, että niitä pitäisi syödä vain pari kertaa kuussa.

No, pitoisuudet ovatkin korkeammat kuin kaloissa monessa muussa paikassa, mutta minua kalojen ympäristömyrkkytutkijana huvittaa, että asia on tapetilla nyt. Totta kun on, että kalojen myrkkypitoisuudet ovat laskeneet huimasti pahimmista ajoista 1970-luvulla. Eikä tuolloin kalojen syötäväksikelpaamattomuudesta puhunut juuri kukaan mitään (vaikka kalaa syövät hylkeet olivat lähes kokonaan lisääntymiskyvyttömiä).

Kaiken kaikkiaan normaalilla kalansyönnillä saatava dioksiinimäärä on vain murto-osa siitä, mitä saamme vuosittain maitoa juodessamme, vaikka dioksiinia ei maidossa ole juuri lainkaan. Tämä johtuu siitä, että asetetut raja-arvot ovat täysin samat päivittäisestä käytöstä riippumatta. Koska jopa paljon kalaa syövät ihmiset syövät paljon muutakin, haitallisten ympäristömyrkkyjen saanti ei edes silloin, kun myrkkymäärät olivat korkeimmillaan, aiheuttamut sairastumisia/vaurioita ihmisillä. Miksi se tekisi niin nyt? Vai voisivatko haitat johtua siitä, että nyt tiedämme saavamme myrkkyjä toisin kuin 1970-luvulla?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kala, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen