Haminan akkutehtaan jätevedet - ympäristöuhkako?

Tiistai 27.2.2024 klo 17.48 - Mikko Nikinmaa

Kun lapsena 1960-luvulla olin ongella Haminan lähiseudun vesillä, Suomenlahti oli aika puhdas. Vesi oli kirkasta ja rantakivet paljaita. Rakkoleväkin – tai nykyisin rakkohauru - voi hyvin. Sitten tilanne alkoi huonota: silloisen Leningradin, nykyisen Pietarin miljoonien ihmisten jätevedet laskettiin koko ajan lähes puhdistamattomina Suomenlahteen. Lisäksi Leningradin alueella oli lannoiteteollisuutta, jonka rehevöittävät jätevedet myös virtasivat mereen.  Niinhän oli laita jo 1960-luvulla, mutta pitkään rehevöittävää ainesta sai tulla mereen ilman näkyvää muutosta, kunnes kamelin selkäranka katkesi. Vesi alkoi sangen nopeasti sameta, rantakivet ja kalliot limoittua ja rakkolevät kadota. Itäisen Suomenlahden tilanne näytti kuitenkin muuttuvan parempaan suuntaan, kun Pietariin saatiin vedenpuhdistuslaitoksia ja lannoitetehtaiden jätevesipäästöt vähennetyksi.

Auvoinen tilanne on kuitenkin saanut uudet haasteet. Karjalan kannakselle on rakennettu öljysatama, jonka kautta suuri osa venäläisestä öljystä kulkee maailmanmarkkinoille. Kun Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsimaiset vakuutusyhtiöt eivät vakuuta venäläistä öljyä kuljettavia laivoja, läntiset hyväkuntoiset tankkerit eivät ole käytettävissä. Sen sijaan öljy kulkee hankalissa olosuhteissa, talvella jäissä, pitkin matalia reittejä. Öljyonnettomuuksien riski onkin kasvanut huimasti, eikä Venäjä varmaan pidä kiirettä onnettomuuden raportoinnissa epäystävällisille Suomelle, Ruotsille ja Virolle.

Öljyvahingon mahdollisuus olisi yksiselitteisesi Venäjän syy, mutta Suomen oma toiminta aiheuttaa vakavan saastumisriskin Haminan lähivesille. Haminaan on tulossa suuri akkutehdas. Se sai juuri jäteveden päästöluvan: jätevettä ei tarvitse puhdistaa, vaan suuri määrä sulfaattia ja jonkin verran metalleja kuten mangaani, koboltti ja alumiini saa päästä mereen. Tietysti Kaakonkulma, josta puunjalostusteollisuus on kaikonnut, tarvitsee uutta teollisuutta, mutta pitääkö sen saamiseksi unohtaa ympäristönäkökulma?

Puhuttaessa sulfaattipäästöistä, päätöksen puoltajat toteavat, että merivedessähän on luontaisesti sulfaattia. Näin tietysti onkin, mutta itäisen Suomenlahden vesi on kaukana merivedestä. Sen suolapitoisuus on niin alhainen, että suunnilleen kaikki merieliöt kuolisivat siinä. Kysymykseksi tuleekin, onko sulfaattipitoisuus niin korkea, että se häiritsee makean veden eläinten toimintoja kuten Talvivaaran vaikutuspiirissä lienee käynyt. Sulfaatti on myös tärkeä rehevöitymisen aiheuttaja ja kun Haminan ympäristön vedet ovat edelleen toipumassa aiemmasta rehevöitymisestä, uusi kemikaalikuorma voi jälleen katkaista kamelin selkärangan. Lisäksi on mielenkiintoista, että Harjavaltaan suunniteltu akkutehdas ei saanut ympäristölupaa juuri sulfaattipäästöjensä vuoksi ja että Ruotsissa vastaavanlainen akkutehdas poistaa sulfaatin jätevedestään.

Käyty keskustelu on rajoittunut jokseenkin täysin sulfaattipäästöihin. Mutta vaikka metalleista otetaan 99 % talteen, ne voivat hyvinkin olla vesieläinten toimeentuloa rajoittava tekijä. Muistan hyvin muinaisten aikojen Selkämeren silmättömät silakat, jotka johtuivat metallipäästöistä Porin Vuorikemian tehtaalta. Ongelma pystyttiin korjaamaan vedenpuhdistamon ansiosta. Toivottavasti samankaltaisen haitan esiintymisen mahdollisuus on varmasti pystytty Haminan akkutehtaan päästösuunnitelmissa estämään. Vai kohtaammeko nytkin ei-toivotun yllätyksen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, metallit

Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, suolapulssi, ympäristömyrkyt, PCB, hapenpuute, TBT, sisäinen kuormitus

Hyvää vesipäivää!

Keskiviikko 22.3.2023 klo 18.58 - Mikko Nikinmaa

Elämä perustuu veteen. Kaikkien eliöiden vesipitoisuus on niiden aktiivisen elämän aikana yli puolet, yleensä 60-70 %. Vain siemenet ja lepoitiöt sekä joidenkin eläinten lepomuodot sisältävät tätä vähemmän vettä – 10-20 %. Mutta siemenetkin rupeavat itämään muuttuen aktiivisiksi kasveiksi vasta kun ne saavat riittävästi vettä. Veden määrä on yksi eläinsolujen tarkimmin säädellyistä muuttujista. Esimerkiksi ihminen selviää hengissä useita viikkoja ilman ruokaa, mutta vain muutamia päiviä ilman vettä.

Yksi veden ominaisuuksista on välttämätöntä sille, että elämä on mahdollista alueilla, joilla on talviaikaan pakkasta. Kuten kaikki tietävät, vesi jäätyy nollassa Celsiusasteessa. Yleensä aineiden tiheys kasvaa kaasusta nesteeseen ja edelleen kiinteään aineeseen. Jos vedenkin osalta olisi näin, painuisi jää pohjaan ja pakkasten vaikutuksesta kaikkien pakkasalueiden vedet muuttuisivat kokonaan jääksi – eivätkä vesikasvit tai -eläimet pystyisi elämään. Mutta vesi on tiheimmillään neljässä asteessa, minkä takia jää syntyy vesien pinnalle ja vesikasvit ja -eläimet voivat elää talvensa kylmässä nesteessä.

Kylmillä alueilla ei juuri koskaan ole liian kuivaa. Sen sijaan lämpötilan noustessa haihtuminen usein ylittää sadannan. Ilmastonmuutoksen myötä kuivat kaudet eri puolilla maapalloa ovat lisääntyneet, minkä seurauksena maataloussadot ovat viime vuosina ruvenneet pienenemään. Pitkään jatkunut nälänhädän pieneneminen onkin 2010-luvun alusta loppunut ja ruvennut taas kasvamaan. Sitten kun sateita tulee, vesi valuu kuivan maan läpi nopeasti. Tämän vuoksi kuiva maa ei ehdi kostua riittävästi kasvien kasvun kannalta.

Vaikka maalla onkin liian vähän vettä, maapallo on sininen planeetta, jonka pinta-alasta melkein kolme neljännestä on meren peitossa. Merien merkitys jopa ilmastonmuutoksen rajoittamisessa on huima. Lähes puolet maapallon hiilidioksidin kulutuksesta ja hapen tuotannosta on merien levien tekemää. Merien saastuminen on vähentänyt merien fotosynteesiä suunnilleen 10 %.

Niinpä, vesi on elämän perusta. Siitä huolimatta veden saatavuuteen ja vesien saastumiseen on suhtauduttu vähätellen. Usein jokia on käytetty viemäreinä ja jätteet on pumpattu pois silmistä putkia pitkin mereen. Vesipäivän tulisikin nousta tärkeäksi päiväksi muistuttamaan meitä veden merkityksestä

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, kuivuus, vesien saastuminen, maatalous, vesitasapaino

Syö silakkaa - Itämeri on paljon puhtaampi kuin 30 vuotta sitten

Perjantai 3.2.2023 klo 13.36 - Mikko Nikinmaa

Muistan kun pääministeri Harri Holkeri sanoi vuonna 1990, että suomalaisten pitäisi syödä silakkaa sisäfileen sijaan. Silloin oli jo alkanut pitkäkestoinen lama ja tuskin suurin osa suomalaisista olisi voinut sisäfilettä usein ostaakaan niin että palkka olisi riittänyt poikkeuksena tietysti pääministeri ja muut isotuloiset. Mutta tuohon aikaan silakassa oli aivan toisenlainen ongelma, joka tuli esiin Suomen liityttyä EU:hun vuosikymmenen puolivälissä. EU oli säätänyt raja-arvot elintarvikkeiden sisältämille ympäristömyrkyille. Näiden joukossa oli dioksiinien enimmäismäärä kilossa. Tämän raja-arvon silakka ylitti kirkkaasti. Sitä ei olisi siis saanut myydä elintarvikkeena ilman erivapautta. Suomi ja Ruotsi hakivat tällaisen erivapauden, EU-maista kun Itämeren silakkaa syötiin käytännössä vain näissä kahdessa maassa.

Dioksiinit ovat rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niitä on syntynyt jätteenpoltossa, paperin ja sellun kloorivalkaisussa sekä sahateollisuudessa puun sinistymisen estoon käytettyjen kloorifenolien valmistuksessa ja käytössä. Kun erityisesti Suomen vaurastuminen perustui metsäteollisuuteen ja sen jätevedet laskivat Itämereen (myös Ruotsista ja Neuvostoliitosta) melkein puhdistamattomina vielä 1970-luvulla, ei ole ihme, että Itämeren kalojen dioksiinipitoisuudet nousivat äärimmäisen korkeiksi. Tilanne oli pahimmillaan1980-luvun alussa, minkä jälkeen kloorivalkaisusta luovuttiin ja niin teollisuuden kuin asutuksen jätevesien puhdistus parani huimasti.

Silakka ja lohikalat ovat hyvin rasvaisia. Tämän vuoksi niihin kertyy paljon rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niiden dioksiinipitoisuuden muutoksia voidaankin pitää hyvänä mittarina rasvaliukoisten ympäristömyrkkyjen kuorman muutoksista Itämeren eliöille. Sen jälkeen kun kloorivalkaisusta luovuttiin ja jätevesien puhdistus parantui, dioksiinien pitoisuudet silakassa ovat pienentyneet suunnilleen kymmenenteen osaan siitä, mitä olivat korkeimmillaan. Silakan dioksiinipitoisuus alittaa nykyisin EU:n raja-arvon ja sitä voi sen takia syödä miten haluaa.

Vaikka dioksiinit ja muut rasvaliukoiset ympäristömyrkyt eivät enää näytäkään olevan silakan ongelma, lajin kanta on taantuva. Itämeren suolapitoisuus laskee jatkuvasti, sillä makean veden valuma ylittää Atlantilta tulevien suolaisen veden pulssien tilavuuden. Tämän seurauksena silakan tärkeimpien saaliseläimien kannat ovat romahtaneet ja sen pitää käyttää enemmän energiaa vesi- ja suolatasapainonsa säätelyyn. Molemmat tekijät vaikuttavat siihen, että Itämeren silakkakantojen kokonaispainon arvellaan pienenneen puoleen siitä, mitä se oli 1960-luvulla. Kaloja on vähemmän ja ne ovat pienempiä ja laihempia, vaikka eivät ole keskimäärin aiempaa nuorempia. Sinänsä silakan pieneneminen suolapitoisuuden laskiessa ei ole yllätys. Sehän on paljon isomman kalan, sillin, alalaji, joka on sopeutunut elämään murtovedessä.

Mutta, silakka on hyvänmakuinen. Eipä paljon parempaa ruokaa voi keksiä kuin perunamuusi ja savusilakat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dioksiini, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen, metsäteollisuus

Itämeripäivä

Torstai 26.8.2021 klo 20.12 - Mikko Nikinmaa

Meidän meri, Itämeri, on matala ja sillä on vain kapea yhteys valtamereen. Sen sijaan sinne laskee useita isoja jokia niin että makean veden virtaama mereen ylittää haihtumisen ja suolaisen veden virtaaman. Tuloksena on se, että Itämeren suolapitoisuus koko ajan laskee ja se muuttuu suureksi järveksi muutamassa sadassa vuodessa, jos nykyiset trendit jatkuvat. Tämä muutos on luonnollinen eikä siihen liity lainkaan ihmisen toimintaa.

Sen sijaan Itämeren rehevöityminen ja muu saastuminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa. Vuosien varrella, 1970-luvulle asti, kaikki asutus- ja teollisuusjätevedet johdettiin puhdistamattomina Itämereen. Vaikka Suomen ja Ruotsin asukasmäärä on alhainen, maiden puunjalostusteollisuuden jätevedet vastasivat suunnilleen sadan miljoonan ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Vajottuaan pohjaan jätevesien kiintoaines on pitänyt huolen siitä, että meri ei ole suurelta osin puhdistunut, vaikka rehevöittävät päästöt ovat huomattavasti vähenneet. Vesistön tila on kyllä parantunut erityisesti Suomenlahdella ja Eteläisellä Itämerellä. Molemmilla alueilla suurten ihmismassojen jäteveden tehokas puhdistus on vähentänyt rehevöittävää ainesta vedessä niin paljon, että vesi on selvästi puhtaampaa kuin 30-40 vuotta sitten. Rehevöitymisen lisäksi Itämereen on tullut jäteveden mukana huima määrä ympäristömyrkkyjä. Kun paperi valkaistiin kloorilla Klooriyhdisteiden pitoisuudet Itämeressä nousivat niin korkeiksi, että useilla eläimillä havaittiin lisääntymishäiriöitä. Merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon ja harmaahyljekanta väheni muutamaan sataan, kun niitä ennen veden saastumista oli parikymmentä tuhatta. Useimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on kuitenkin viime vuosina laskenut niin, että hylkeistä on tullut riesa ja että hyvällä paikalla voi samaan aikaan nähdä jopa kymmenen merikotkaa.

Siispä Itämeri on ollut kuin tehohoitoon joutunut potilas, melkein kuollut. Viime vuosina meri on kuitenkin toipunut niin, että sitä voi verrata tavallista sairaanhoitoa tarvitsevaan ihmiseen. Jos nykyiset trendit jatkuvat, muutaman vuosikymmenen kuluttua Itämeri pääsee sairaalasta. Uhkina ovat kuitenkin lisääntyvät sateet, jotka tuovat lisää rehevöittävää ainesta ja metalleja mereen. Tähän on syynä ilmastonmuutos, jonka torjuminen siis on tarpeen Itämeren tilankin kannalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen

Ovatko vaatteesi ympäristöongelma?

Keskiviikko 18.8.2021 klo 14.29 - Mikko Nikinmaa

Käyttäisitkö vaatteita, joiden värjäys tappaa lähivesistä kaikki kalat ja muun elävän, muuttaa veden värin ja estää veden virkistyskäytön kokonaan? Varmaan vastaat, että en. Oikea vastaus on kuitenkin kyllä. Jos katsot, missä vaatteesi on tehty, yleisimmät paikat lienevät Intia, Bangla Desh, Pakistan ja Kiina. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, kuinka vaatteiden värjäys on aiheuttanut veden värin ja pH:n muutoksia sietämättömälle tasolle eräissä Afrikan maissa.

Uutinen on tietysti totta, mutta vastaavaa vesistöjen pilaamista tapahtuu kaikissa yllä mainitsemissani maissa, Turkissa, Vietnamissa jne. Jostain syystä nämä havainnot eivät kuitenkaan ole tulleet yleiseen tietoon. Voin olla väitteestäni täysin varma, koska se perustuu näiden maiden tutkijoiden lähettämiin käsikirjoituksiin toimittamaani lehteen Aquatic Toxicology. Ongelmana oli, että vaikka havainnot olivat globalisaation, yleisen vesistöjen saastumisen ja omien kulutustottumuksiemme kannalta merkityksellisiä, tieteellisestä näkökulmasta ne olivat suunnilleen samantasoisia kuin täällä tehty työ 60 vuotta sitten.

Globalisaatio on tähän asti ollut vain keino alentaa hintoja. Tuotanto on koko ajan siirtynyt sinne, missä tuotantokustannukset ovat halvimmat. Yksi tekijä on tietysti palkkakustannukset, mutta toinen ovat ympäristömääräykset. Kun ihmiset menevät vaateosastolle, he eivät mieti Pakistanin jokien tilaa, vaan ostoksensa hintaa.

Globalisaation pitäisi kuitenkin tarkoittaa täysin muuta. Ilmastonmuutos, muoviongelma, biodiversiteettikato, vesien saastuminen ja maankäytön ongelmat ovat asioita, jotka koskettavat kaikkia maapallon ihmisiä. Me kaikki asumme samalla maapallolla, jonka rajat ovat tulleet vastaan. Siksi hintojen alentamiseen pyrkivän taloudellisen globalisaation sijasta meidän olisi siirryttävä ympäristöglobalisaatioon, jossa tehdään maailmanlaajuisesti ympäristön tilaa parantavia ratkaisuja. EU:n ilmastomuutosohjelmassa esitetään hiilimaksuja EU:n ulkopuolelta tuleville tuotteille, jotka eivät täytä EU:n hiilidioksidipäästömääräyksiä. Vastaavalla tavalla pitäisi lisätä ympäristömaksu kaikkien niiden tuotteiden hintaan, joiden valmistus ei täytä EU:n ympäristömääräyksiä. Vain tällaisen keinon avulla saadaan vedenpuhdistuslaitoksia Afrikan maiden ja Kauko-Idän tekstiiliteollisuuteen. Mitä taas meihin itseemme tulee, pystyisimme varmaan maksamaan enemmän vaatteistamme; sen sijaan, että ostaisimme uusia jokaisen sesongin alkaessa, voisimme varmaan käyttää edellisvuotista muotia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, globalisaatio, tekstiilien värjäys

Itämeren sinileväkukinnat osoittavat meren tilan parantuneen huimasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 19.06 - Mikko Nikinmaa

Nykyisin Itämeren jokakesäinen ongelma on sinileväkukinnat. Niiden syystä ollaan yksimielisiä: mitä rehevämpää vesi on, sitä enemmän sinileväkukintoja on. Erityisesti veden fosfaattipitoisuuden nousu aiheuttaa sinileväkukintoja, sinilevät kun pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmasta. Tämän takia kukintoja voi olla myös avomerellä, missä veden nitraatti- ja ammonium-typen pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden lannoitusvaikutus on vähäinen. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että suurelta osin nykyiset sinileväongelmat johtuvat siitä, että pitkään sekä asutuksen että teollisuuden jätevedet johdettiin puhdistamattomina vesistöihin. Sitten tuleekin jo ensimmäinen yleinen virheellinen tieto: vaikka asutuksen jätevedet olivatkin merkittävä Itämeren veden rehevöittäjä, niiden osuus oli selvästi pienempi kuin puunjalostusteollisuuden jätevesien aiheuttama rehevöittävä kuormitus. Kun arvioidaan Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden jätevesien rehevöittävää vaikutusta 1960-1970-luvuilla, oli se suunnilleen sama kuin mitä sadan miljoonan ihmisen asutusjätevedet olisivat aiheuttaneet. Voidaankin sanoa, että Itämeren tämänhetkiset rehevöitymisongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että tuolloin ”oli liian kallista edellyttää puunjalostusteollisuudelta perusteellista vedenpuhdistusta”, vaikka nykyhetkellä kuluu vuosittain suunnilleen saman verran Itämeren suojelutoimiin kuin tuolloin olisi tarvittu koko ongelman estämiseksi. No, jälkiviisaus on helpoin viisaus. Toinen 

IMG_20170811_0002.jpgsinileväkukintoja lisäävä tekijä on ilmaston lämpeneminen. Itämeren keskilämpötila on noussut reippaasti yli asteella 1900-luvun puolivälistä ja tämä suosii leväkukintojen  esiintymistä.


Kuitenkin kun puhutaan rehevöitymisen aiheuttamasta sinileväkukintaongelmasta  jätetään tavallisesti mainitsematta se, että veden fosfaattipitoisuus ei ole juurikaan noussut 1980-luvun jälkeen. Vaikka vesi oli 1980-1990-luvuilla yhtä rehevää kuin nyt, silloin ei esiintynyt sinileväkukuntoja. Syy tähän on helppo löytää: Itämeren ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet noista ajoista jopa kymmenesosaan. Vaikka tätä asiaa ei sellaisenaan tuodakaan uutisoinnissa usein esiin, se on mainittu silloin, kun kalojen dioksiinipitoisuuden on todettu pudonneen niin, että ne nykyisin ylittävät vain harvoin EU:n elintarvikkeille asettaman raja-arvon. Vesi oli 1980-luvulla niin myrkyllistä, että siinä ei juuri mikään kasvanut, eivät sinilevät, ei rakkohauru (joka myös on viime vuosina lisääntynyt, vaikka se sietää rehevöitymistä äärimmäisen huonosti), hylkeet ja merikotka eivät pystyneet lisääntymään. Kaikkien näiden kannat ovat kasvaneet samaan aikaan, kun Itämeren veden myrkkypitoisuus on laskenut.

Niinpä, vaikka sinileväkukinnot ovatkin epämiellyttävä rehevöitymisen aiheuttama ilmiö, jo niiden esiintyminen osoittaa, että Itämeren tila on parantunut paljon pahimmasta vaiheesta 1980-luvulla. Tuolloin se ei enää ollut muuta kuin jättimäinen jäteallas, jossa vesi pysyi kirkkaana, kun kaikkien eliöiden lisääntyminen oli vaikeutunut vähentäen niiden määrää.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen

EU:n lyijydirektiivi on perusteltu

Lauantai 11.1.2020 klo 12.12 - Mikko Nikinmaa

Kun EU-direktiivi on kieltämässä lyijyhaulit, ovat lehtien yleisönosastot täyttyneet kirjoituksista, joissa sanotaan EU:n taas puuttuvan asiaan, jolla ei ole mitään haitallista merkitystä ja joka vain hankaloittaa tavallisen ihmisen harrastusta. Yksikin kirjoittaja sanoi, etteiväthän uudet, vähäiset haulimäärät aiheuta mitään, kun entisetkään eivät ole aiheuttaneet. Mahtaakohan asia kuitenkaan olla niin? Kuten kirjoittaja sanoo, lyijy ei häviä mihinkään, joten kaikki lisä tulee entisen kuorman päälle. Kun kirjoittajat sanovat, etteihän ympäristöön hauleista joutunut lyijy aiheuta myrkytyksiä, tämä ei pidä paikkaansa. Web of Sciencessä on satakunta tieteellistä artikkelia, jotka ovat arvioineet lintujen kärsineen lyijymyrkytyksestä. Yksikin artikkeli arvioi useiden miljoonien lintujen kuolevan vuosittain lyijyaltistukseen (De Francisco ym. Avian Pathology 32, 3-13, 2003). Myös ihmisen altistuminen lyijylle on aiheuttanut merkittäviä ongelmia jo muinaisen Rooman ajoista alkaen. Osittain Rooman valtakunnan tuhon ajatellaan johtuvan silloisiin suurkaupunkeihin rakennetuista lyijyvesijohdoista vapautuneesta lyijystä.

Lyijyammukset kieltävän direktiivin vastustus yleisönosastoissa näyttääkin oivalta esimerkiltä siitä, mitä populismi on: (1) Kaikki EU:hun liittyvä on pahasta ja (2) tutkimustieto on joutavanpäiväistä roskaa, jos uskon toisin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristönsuojelu, populismi, vesien saastuminen

Kansalaisaloite kaivoslain muuttamisesta eduskuntaan

Maanantai 15.7.2019 klo 19.47 - Mikko Nikinmaa

Vuosi sitten kirjoitin tässä blogissa "Olisi ehdottomasti syytä muuttaa kaikkea lainsäädäntöä niin, että ympäristönäkökohdat olisivat mukana taloudellisten ratkaisujen vaatimuksissa. Vain niin voidaan päästä kestävään kehitykseen. Kaivoslain muuttaminen voisi olla ensimmäinen näkyvä muutos tähän suuntaan." On oikein ilahduttavaa, että käytännössä kaikki näkökohdat, jotka nykyisestä lainsäädännöstä puuttuvat ja jotka ovat tehneet Suomesta ulkomaisten kaivosyhtiöiden suosikkikohteen, ovat perusteluissa mukana. Nyt täytyy vain toivoa, että eduskunta toimii Suomen ja ympäristön etujen eikä pelkästään yhtiöiden voittojen ja muutaman ihmisen työllistymisen hyväksi. Jälkimmäisessä tapauksessa kun asetetaan äärimmäisen lyhytnäköinen työllisyyden etu pitempiaikaisen toimivan ympäristön ja tulevaisuuden mahdollisuuksien edelle. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: malminetsintä, vesien saastuminen, kaivosyhtiöt

Metsien ja soiden ojitus - suuria haittoja jokieläimille

Sunnuntai 30.9.2018 klo 20.05

Suomessa on paljon metsää ja soita. Varsinkin ennen soita pidettiin vain turhana haittana ja metsänhoidon edistämiseksi ja metsien kasvun lisäämiseksi ajateltiin, että ainut hyvä suo on ojitettu suoJoki.jpg. Metsien kasvun nopeuttamiseksi ajateltiin myös, että metsätkin pitäisi ojittaa. Tässä suo- ja metsäojitusten innossa ei lankaan mietitty sitä, minkä vuoksi maassamme on paljon soita ja minkä takia useat metsäpohjatkin ovat kosteita - ja entisen ajattelutavan mukaan tärkeitä ojittaa.

Soiden ja kosteiden metsäpohjien syntysyy ja ansio on se, että ne ottavat satavan veden ja päästävät sen jokiin vain vähitellen. Ne ovat kuin pesusienet toimien luonnollisina tulvien estäjinä sulamisvesien kertyessä ja vapauttaen vettä koko kesän ajan hidastaen viljelysmaiden kuivumista. Sama vesimäärä kulkee ojien kautta jokiin parissa päivässä kuin ojittamattomista soista kuukaudessa. Yksi kevät- ja muiden tulvien suurimmista syistä onkin metsien ja soiden ojitus.

Ojituksien suurimmat haitat eivät kuitenkaan liity siihen, että ojitus lisää tulvia, vaan siihen, että ojituksien tuloksena vesiin pääsee suuria metallimääriä. Jokiveden mukana pääsevät metallimäärät ylittävät kaikkien kauhistelemat Talvivaaran metallipäästöt. Jokien metalli- ennen kaikkea rauta- ja mangaanipitoisuudet ovat niin korkeita, että ne aiheuttavat nahkiaisen likomatojen, raakkujen toukkien ja vaelluskalojen ruskuaispussipoikasten sekä mädin akuuttia kuolevuutta, erityisesti kun ojien vesi on usein hapanta. Tällöin kuoleman aiheuttaa todennäköisimmin se, että eläinten lähiympäristön (kidusten pinnan yms.) veden pH nousee, ja metallit saostuvat aiheuttaen eläinten tukehtumisen. Nahkiaisen osalta tulokset on raportoitu 1997 julkaistussa artikkelissamme Myllynen ym. Ecotoxicology and Environmental Safety 36, 43-48. Metallisaastuminen ja alhaiset pH:t ovat paljon pahempia metsien ja soiden ojituksen aiheuttamia ongelmia kuin ojaveden mukana kulkeutuvat ravinteet, koska suomalainen metsämaaperä on sangen ravinneköyhää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metallit, vesien saastuminen, happamoituminen, tulvat

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineidKuva14.JPGen edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, rehevöityminen, vesien saastuminen

Saaristomeri voitti - uutta läjityslupaa ei haeta

Sunnuntai 9.9.2018 klo 12.29 - Mikko Nikinmaa

Kesäkuun alkupuolella (12.6.2018) kirjoitin tähän blogiin, kuinka ruoppausmassojen läjitystä Airistolle suunnitellaan jatkettavan taloudellisten syiden perusteella siihen liittyvistä ympäristöhaitoista huolimatta (jotka aiheuttavat todennäköisesti suurempia kustennuksia kuin meriläjityksen "taloudelliset" hyödyt, mutta toistaiseksi niitä ei tarvitse ottaa osaksi hankkeen kustannuksia suurimmassa osassa ympäristöön vaikuttavista toimista). En onneksi ollut ainut asiasta älähtänyt henkilö, vaan negatiivinen palaute on ollut niin suurta, että Turun satama ja kaupunki eivät ole hakemassa uutta läjityslupaa.

Tehtyä päätöstä voi kiitellä. Se osoittaa myös, kuinka kansalaisten riittävän voimakkaalla kannalla voidaan vaikuttaa ympäristöasioissa, ainakin jos ratkaisusta vastuussa olevat päättäjät ovat vähääkään joustavia ja vastaanottavaisia eivätkä linnottaudu lausahduksen "Ratkaisulle ei ole vaihtoehtoja" taakse kuten nykyisin politiikassa valitettavan usein tehdään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, rehevöityminen

Itäneren tila - ehkä tutkijoiden ehdotuksia kannattaisi kuunnella lyhytnäköisen "taloudellisen ajattelun" ohi

Lauantai 1.9.2018 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta ja rehevöitymisestä kirjoitetaan harva se päivä. Ja valtion budjetissakin on jo vain vuodeksi laitettu sadan miljoonan euron luokkaa oleva rahasumma Itämeren puhdistukseen. Ja huolimatta siitä, mitä nyt tehdään, on todennäköistä, että Itämeren rehevöitymisongelmat jatkuvat vuositolkulla johtuen siitä, että pohjasedimenteissä on kaikki se, mitä ennen muinoin mereen laskettiin. Tässä yhteydessä olisi helppo ilakoida ja sanoa, mitä me sanoimme. Jo 40-50 vuotta sitten ympäristötutkijat sanoivat, että jätevesien päästöt ilman perusteellista puhdistusta aiheuttavat muutaman kymmenen vuoden päästä suuren ongelman Itämerelle. Tuolloin talouspiirit yhteen ääneen sanoivat, että puhdistustoimet eivät kannata taloudellisesti. Ja kuitenkin silloin hyvin toimivan puhdistuksen laittaminen kaikkiin puunjalostustehtaisiin, jotka olivat huomattavimmat rehevöitymisen aiheuttajat, olisi maksanut vähemmän kuin nyt budjettiin vuodessa laitettu rahasumma, minkä vaikutus kuitenkin jää vähäisemmäksi kuin mikä olisi saavutettu, jos vedenpuhdistus olisi aloitettu silloin kun tutkijat sitä esittivät. Ympäristö olisi hyötynyt ja rahaa olisi säästynyt.

Mutta sen sijaan että sanoisi vain, mitä minä sanoin, asiasta voisi ottaa opiksi. Politiikassa voisi kuunnella ympäristötutkijoita ja ryhtyä toimiin silloin, kun tutkijat sanovat, että asiasta todennäköisesti tulee myöhemmin ongelma. Tämä olisi taloudellisesti viisasta. Mielenkiintoista on että ilmastomuutosongelmistakin varoitettiin jo 40-50 vuotta sitten - ja tutkijat esittivät periaatteita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Pitkällä tähtäyksellä taloudellisesti kannattava ja välttämätön ratkaisu voi kvartaalitaloudessa olla vain kustannuserä. Mutta ajoissa tehtynä ratkaisu saattaisi säästää miljardeja ja tehdä ympäristöstämme paremman, niin kuin Itämeren tutkijoiden vuosiymmenten takaiset esitykset ja nykyinen tila osoittavat. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Kaivostoiminta Suomessa - hyödyt ulkomaille haitat lähiympäristölle

Sunnuntai 22.7.2018 klo 12.02 - Mikko Nikinmaa

Helmikuussa (24.2) kirjoitin tässä blogissa, kuinka tämänhetkinen kaivoslaki ja yleinen  ilmapiiri mahdollistavat sen, että ulkomaiset kaivosyhtiöt käyttävät Suomen malmioita hyväkseen niin, että me ja ympäristömme kärsivät. Olisi luullut, että päätäjätkin olisivat oppineet jotain Talvivaarakatastrofista. Mutta ei: nyt on englantilainen kaivosyhtiö aikeissa perustaa avolouhoksen Saimaan alueelle lähelle Vanamon ja Heinäveden luostareita. Paikka on paljon pahempi kuin Talvivaara, koska jos vesistöhaittoja tulee, ne pääsevät eri puolille laajaa reittivesistöä. Perustellusti voi kysyä, onko muutama työpaikka sen arvoinen, että ympäristö pilataan alueella, jossa työpaikkojen määrä matkailuun liittyen on tällä hetkellä paljon suurempi kuin avolouhoksen tuomat. Alueen matkailuarvot kun perustuvat järvimaisemaan ja niiden ja niihin liittyvien työmahdollisuuksien voi arvella huimasti vähenevän, jos louhos tehdään. Ja alueelle tuleva negatiivinen vaikutus tulee jo välittömästi, kun taloudellisia hyötyjä pitäisi olla. Mitä tapahtuukaan sitten, kun louhosta ei enää käytetä?

Olisi ehdottomasti syytä muuttaa kaikkea lainsäädäntöä niin, että ympäristönäkökohdat olisivat mukana taloudellisten ratkaisujen vaatimuksissa. Vain niin voidaan päästä kestävään kehitykseen. Kaivoslain muuttaminen voisi olla ensimmäinen näkyvä muutos tähän suuntaan. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaivoslaki, ympäristöekonomia, vesien saastuminen

Läjitys Airistolle - osoitus siitä, että Saaristomeren tilalla ei ole väliä

Tiistai 12.6.2018 klo 17.41 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee juhlapuheita, Saaristomeren tila on kaikille turkulaispäättäjille yksi tärkeimmistä asioista. Sitten saa lukea lehdestä, että ruoppausmassojen läjittämistä Airiston selälle jatketaan ainakin kymmenen vuotta. Lupa siihen on saatu ja olisi kalliimpaa varastoida ruoppausjäte maalle kuin pilata sillä Airiston vesialuetta merkittävässä määrin. Turun sataman ja sinne johtavien merireittien ruoppaushan on ilman muuta välttämätöntä - muuten laivaliikenne loppuu. Kysymys ei olekaan ruoppaustarpeesta, vaan siitä, minne ruoppausjäte sijoitetaan ja mitä se saa lyhyellä tähtäyksellä maksaa. Läjityksen jatkaminen Airistolla on jälleen yksi valitettava esimerkki siitä, että aina kun ympäristöasiat ja lyhytnäköiset euromäärät ovat vastakkain, "taloudelliset näkökohdat" voittavat. 

Se, että "taloudelliset näkökohdat" voittavat johtuu vain siitä, että läjityksen kustannuksiin ei tarvitse laittaa kaikkia niitä ympäristölle koituvia haittoja, joita se aiheuttaa. Jos läjittäjän pitäisi laskea ne mukaan kustannusarvioissaan, tulisi läjityksestä selvästi kalliimpaa kuin jätteen varastoinnista maalle. Tärkein muutostarve, mikä koko talousajattelussa onkin, on se, että kaikissa talouden laskelmissa täytyisi olla mukana ympäristötase. Jos tehty toiminta auheuttaa ympäristötaseen pienenemistä jonkin asian suhteen, sen pitäisi parantaa tasetta jotenkin muuten niin, että ympäristön tila ei kokonaisuudessaan huonone. Vain näin pystytään pääsemään kestävään kehitykseen.

Ruoppausmassojen läjitys aiheuttaa vain Airiston tilan huononemista, joten kaikki ne kustannukset olisi pitänyt ottaa mukaan ruoppauskustannuksiin. Veden sameneminen ruoppausmassojen vaikutuksesta vähentää veden virkistysarvoa. Kaikki kauhistelevat yksissä tuumin, kuinka sinileväesiintymät vähentävät vesien virkistyskäyttöarvoa ja alentavat rantatonttien myyntihintaa. Samalla tavoin vaikuttaa läjityksen aiheuttama veden sameneminen. Lisäksi läjitysmassoissa on sangen suuret määrät ravinteita, jotka osaltaan vapautuvat läjityksen ansiosta veteen pahentaen sinileväongelmaa. Tuskin kukaan haluaisi suurta kalanviljelylaitosta naapuriinsa sen aiheuttaman rehevöitymisen vuoksi: niiden tulo pystytäänkin sangen tehokkaasti estämään. Mutta vaikka läjitysmassatkin aiheuttavat rehevöitymistä, mahdollisuudet estää läjitys näyttävät olevan olemattomat.

Ja sitten läjitysmassoista leviävät ympäristömyrkyt - ennen kaikkea metallit ja orgaaniset tinayhdisteet. Vaikka orgaanisia tinayhdisteitä sisältävät veneiden/laivojen pohjamaalit kiellettiin yli kymmenen vuotta sitten, niitä on hapettomissa pohjasedimenteissä paljon ja läjityksen myötä ne pääsevät myrkyttämään vesieliöitä. Kalojen ja muiden vesieliöiden toimeentuloa haittaavat myös metallit, joita läjitysmassoista veteen liukenee. Kalojen toimeentuloa heikentää myös se, että niiden hapensaanti heikkenee, osittain siksi, että sedimentit tukkivat kidukset ja osittain siksi että läjitysmassoissa on paljon happea kuluttavaa ainesta, mikä aiheuttaa veden yleisen happipitoisuuden laskun. Kaikkein huonoimmassa asemassa on kalojen mäti, jonka hapensaantia läjitysmassa voi ratkaisevasti heikentää. Kun Airiston kaloista ainakin silakka ja kuha vaatisivat paljon happea, ne välttelevät aluetta, jossa joutuisivat läjitysmassojen kanssa tekemisiin. Niinpä - tavaksi on tullut syyttää hylkeitä ja merimetsoja siitä, ettei kalaa tule, mutta Airiston alueella ja sen lähiseuduilla ruoppausmassojen läjitys on varmasti yhtä suuri haitta. 

Jos yllä kuvatut asiat olisi pitänyt ottaa huomioon, halpa olisi muuttunut kalliiksi ja kokonaistaloudellisesti olisi ollut edullisempaa sijoittaa ruoppausmassat maalle kuin läjittää ne jatkossakin Airiston vesiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, vesien saastuminen, ruoppausjäte, ympäristötalous

Kotimainen luonnonkala - kadonnut ruokapöydistä, miksi?

Lauantai 21.4.2018 klo 19.14 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi Virolahdella, itäisen Suomenlahden rannalla, 1950-1960 luvuilla, Huovarin vuokra-alueen silakankalastajat ajoivat mopoillaan myymään tuoretta kalaa lähikylien taloihin. Siitä, kun kala oli pyydetty, siihen, kun kala oli käyttäjällä, kului vain muutama tunti. Silloin myös kaikkien kotitarvekalastajien saalis voitiin myydä lähikaupoissa. Tuloksena oli se, että ainakin merenrannan asukkaat saivat tuoretta kalaa koko ajan - ja kotimainen kala oli halvin saatavilla oleva ruoka.

Sen jälkeen ovat erilaiset kylmäsäilytysvaatimukset, varastointiedellytykset, säädökset siitä, kuka saa kauppoihin myydä kalaa ym. tarkoittaneet sitä, että tuoreen suomalaisen luonnonkalan saatavuus on vähentynyt räjähdysmäisesti, hinta on noussut ja käyttö on mitätöntä. Kun olin lapsi, ahvenen hinta oli sellainen, että köyhinkin perhe pystyi sitä ostamaan, nykyisin ahvenfileen kilohinta on usein korkeampi kuin naudan tarjoussisäfileen.

Lisäksi vesien saastuminen on ollut uutisaiheena säännöllisesti ja varsinkin 21. vuosisadalla on tuotu esiin se, kuinka paljon ympäristömyrkkyjä kalassa on. Tämä on sangen huvittavaa, kun tällä hetkellä Itämeren kalojen pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on ehkä viidenneksen siitä, mitä se oli 1970-80-luvuilla. Silloin ei niiden mahdollisista haitoista puhuttu lainkaan, vaikka ne olisivat olleet varmasti paljon suuremmat kuin nyt. Jopa silloin kalan hyvät ominaisuudet ravintona olivat paljon suuremmat kuin ympäristömyrkyistä aiheutuvat haitat.

Kun olin lapsi, lohi oli kallein kala, mitä löytyi. Mutta sitten tuli kalanviljely. Pitkän aikaa se oli vain kirjolohta, mutta myöhemmin mukaan ovat tulleet erityisesti lohi, nieriä ja siika. Muitakin lajeja on viime aikoina ruvettu viljelemään. Jälleen otsikoissa ovat olleet vain kalanviljelyn aiheuttama vesien rehevöityminen, vaikka ravintona kala edelleenkin on erinomaista. Mutta kun norjalainen viljelty lohi on tullut saataville, on lohesta tullut halvinta saatavilla olevaa kalaa. Lisäksi kauppa pitää viljellystä kalasta, koska sen saatavuus on varmaa.

Viime aikoina olemme ruvenneet saamaan myös mm. tuoretta puna-ahventa, tonnikalaa ja vietnamilaista pangasiusta. Maailman ääristä tuleva tuore kala ei voi parhaalla tehdollakaan voi sanoa ympäristöystävälliseksi ruuaksi. Sen kuljettaminen täytyy tehdä lentorahtina, minkä hiilijalanjälki on huima. (Tiesittekö muuten, että pangasius on viljelty kala, jota kasvatetaan vedessä, jota meikäläiset eivät käyttäisi mihinkään - rehevä Littoistenjärvikin tuntuisi puhtaalta pangasiuksen kasvatuspaikkoihin verrattuna). Viljeltyjen lohikalojen rehu on pääasiassa kalajauhoa, jota varten pyydystetään vähäarvoista kalaa maailman meristä - kalajauhon tarmuihivitsema raaka-aine on yksi suurimmista syistä maailman merien ylikalastukseen. (Viime aikoina on kotimaista kalaa ruvettu kasvattamaan vain Itämerestä pyydystettyjä raaka-aineita - erityisesti silakkaa ja kilohailia - käyttäen, jolloin ylikalastus ei ole ongelma).

Niinpä, kotimaisen luonnonkalan käyttö olisi sangen ympäristöystävällinen vaihtoehto, jonka tasoa olisi vain kiertovesikalanviljely. Mutta jotta se olisi mahdollista, suuresta joukosta kalojen myyntiä rajoittavista määräyksistä pitäisi luopua - ongelmana eivät ole pelkästään viranomaiset vaan myös kauppa. Kotimaisen luonnonkalan käytön suurimmat ongelmat eivät ole merimetsot ja hylkeet. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ekologinen ruoka, luonnonvarat, vesien saastuminen

Itämeri - voidaanko vesi saada hetkessä kirkkaaksi

Lauantai 11.11.2017 klo 10.56 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tila nykyhetkellä on se, millaiseksi se on vuosikymmenien saatossa tullut. Perimmäinen ongelma on ollut se, että aluksi mikään, mitä vedelle tehtiin, ei näkynyt. Tämä oli oikeastaan paras esimerkki "pois näkyvistä, pois mielestä"-mentaliteetista.

Mutta sitten kysymykseen, voitaisiinko Itämeri saada hetkessä kirkkaaksi? Vastaus on kyllä, mutta tuskin kukaan sitä haluaisi. Rehevöityminen ja sameushan johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että erilaiset eliöt kasvavat, kun niille on riittävästi ravinteita tarjolla. Jos eliöiden kasvu estetään myrkyttämällä, mikään ei kasva, vaikka ravinteita olisi paljonkin. Pintaveden käyttö vesijohtovetenä perustuu juuri tähän. Kaikki, mikä pintavedessä kasvaa, tapetaan, aikaisemmin kloorikäsittelyllä ja nykyisin otsonoimalla tai ultraviolettivalolla. Itse asiassa menetelmää käytettiin laajassa mittakaavassa Itämeressäkin, sitä vain ei silloin ajateltu sellaiseksi. Puunjalostusteollisuuden paperin kloorivalkaisun jätevedet pääsivät lähes puhdistamattomina Itämereen. Niiden sisältämät klooriyhdisteet tappoivat huiman määrän niistä eliöistä, jotka nykyisin elävät ja aiheuttavat meren sameutta. Pari esimerkkiä tämän väitteen todenmukaisuudesta: 1980-luvun alussa Itämeren hyljekannat olivat romahtaneet, kun suurin osa naaraista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1980-luvun alussa polykloorattujen bisfenyylien (PCBt) ja dioksiinien pitoisuudet Itämeressä olivat 5-10-kertaiset nykyiseen verrattuna. Kun nykyisetkin pitoisuudet aiheuttavat sen, että rasvaisten kalojen pitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut pitoisuudet, mikähän tilanne oli 30 vuotta sitten?

Myös se, että Välimeri on kirkas, mutta Itämeri samea, vaikka molempiin on laskettu paljon rehevöittävää ainesta, on helppo selittää. Itämeren keskisyvyys on vähän päälle 50 metriä mutta Välimeren 2 km. Kun suurin osa rehevöitymisen tuloksena kasvavista eliöistä, jotka aiheuttavat sameutta, on yhteyttäviä leviä (tai fotosynteettisiä bakteereja), ne eivät valon puutteen takia juurikaan pysty lisääntymään pääosassa Välimeren vesimassasta (käytännössä yli 100 m syvyydessä). Tämän ansiosta - Välimeren suuri vesimassa ja yhteyttämisen estävä syvyys - vesi pysyy pääosin kirkkaana vaikka siihen tulee paljon rehevöittävää ainesta. Kaikki Välimeren samentumisongelmat on havaittu matalissa rantavesissä.

Keinoja Itämeren nopeaan kirkastamiseen ei ole, jos radikaalia veden myrkyttämistä niin, etteivät eliöt voi siinä elää, ei tehdä. Vuosikymmenien kuluessa vesi rupeaa kirkastumaan jos joka vuosi veteen tulevien ravinteiden määrä on pienempi kuin eliöiden kuluttama ravinteiden määrä siten, etteivät ravinteet palaa vedessä tapahtuvaan kiertoon. Se, että puhdistumiseen menee vuosikymmeniä, eikä nopeaa ratkaisua ole, on luonnollista: pois näkyvistä, pois mielestä-mentaliteetilla tapahtunut veden pilaaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Se, että näkyvät negatiiviset vaikutukset on havaittu 10-20 vuoden kuluessa johtuvat kahdesta tekijästä. Ensinnäkin kamelin selkäranka on katkennut: Itämereen on tullut paljon enemmän rehevöittävää ainesta kuin se voi sietää. Toiseksi, kun Itämereen tulevien myrkkyjen määrä on radikaalisti vähentynyt, eliöt, jotka aikaisemmin eivät pystyneet lisääntymään, aiheuttavat nyt veden laadun ongelmia, jotka poistuvat vasta, kun ravinteiden määrä on vähentynyt tarpeeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, vedenpuhdistus

Itämeren pohjaan upotetut myrkkytynnyrit ruostuvat...

Keskiviikko 28.6.2017 klo 13.19 - Mikko Nikinmaa

Yksi huonoimmin tunnetuista Itämeren saastumisen syistä ovat sinne aikojen kuluessa upotetut myrkyt: poissa näkyvistä poissa mielestä. Parhaiten tiedetään virallisesti tietyille alueille upotetut kemialliset aseet, joita meren pohjaan upotettiin ennen kaikkea toisen maailmansodan lopuksi Natsi-Saksan hävittyä. Mutta enpä ainakaan minä usko, että tietäisimme tarkkaan, minne Neuvostoliitosta on kemiallisia aseita sijoitettu. Lisäksi muita myrkkytynnyreitä on varmasti upotettu eri puolille Itämerta.

Kemiallisten aseiden pääsy veteen on äsketttäin tullut huolen aiheeksi, kun niitä on ruvettu havaitsemaan kaloissa. Tämä on osoitus ongelmasta, jonka on tiedetty joskus tulevan esiin. Myrkkytynnyrit ruostuvat ja rupeavat vähin erin vuotamaan. Ruostuminen on raudan oksidien muodostumista, joten mitä vähähappisempi ympäristö on sitä hitaammin peltitynnyrit ruostuvat. Näin ollen pohjan hapettomuus on ollut hyvä asia hidastamassa tynnyrien rupeamista vuotamaan - eli saastuminen on estänyt saastumista. Nyt kun happipitoista suolavettä on tullut pohjaan, ruostuminen nopeutuu siitäkin syystä. Suolapitoisuuden kasvu sellaisenaankin nopeuttaa materiaalien hajoamista. Meriarkeologien kannaltahan Itämeri on ollut mainio alue, kun alhaisen suolapitoisuuden ansiosta uponneiden laivojen hylyt säilyvät paremmassa kunnossa kuin valtamerissä.

Niinpä, hapen kuluminen pohjasta on hidastanut myrkkyjen pääsyä veteen ja mahdollisia vaikutuksien esiintymistä vesieläimissä. Mutta, kun havaitaan äkillisiä eläinten kuolemia, joille ei löydy syytä (kuten äkilliset kaloja syövien lintujen massakuolemat itäisellä Suomenlahdella vajaat 20 vuotta sitten), hermomyrkkyjen mahdollista osuutta ei voida sulkea pois.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kemiallinen sodankäynti, vesien saastuminen, ympäristömyrkyt

Miksi media ottaa selvästi kantaa vesien kemiallisen kunnostuksen puolesta?

Torstai 25.5.2017 klo 11.48 - Mikko Nikinmaa

On järkyttävää lukea lehdistä, kuinka järviveden kirkastaminen kemikaaleilla on positiivinen ihme. Miksihän asiassa on näin yksipuolinen uutisointi, joka on nimenomaan kemikaalikunnostusta tekevien yritysten toiveiden mukainen. Kaikesta näkee, että ei lainkaan mietitä sitä, ettei kirkas vesi tarkoita mitään muuta kuin sitä, että vedessä ei juuri mikään elä. Tilanne on tämä sekä silloin kun ravinteita on vähän että silloin kun vedessä on riittävästi eliöitä tappavia kemikaaleja. Nyt riemuittavan kaltainen tilanne olisi vähitellen saaatu Suomen järvissä toteutumaan, jos happamoitumisen olisi vain annettu jatkua 1980-luvulla. Vähitellen kaikki pienet järvet olisivat muuttuneet kirkkaiksi, kun niistä kaikki olisi kuollut. Mutta eivät ne niin happamia olisi olleet, ettei niissä olisi voinut uida. Eikä Mikko Alatalonkaan enää tarvitsisi laulaa: "Min'en mee uimaan, kun kalat on vetteen pissanneet." Kun ei olisi kaloja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, rehevöityminen, ravinnekuorma, metalli

Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä

Keskiviikko 24.5.2017 klo 10.46

Littoistenjärven kemiallisen käsittelyn tuloksena vesi on kirkastunut merkittävästi. Tämä on saanut monet tahot esittämään, että samanlaista menetelmää voisi käyttää useissa vesissä pitkin maata. Kirjoituksissa on unohdettu paljon ekosysteemien toimintaan liittyviä asioita, joita pyrin tuomaan alla esiin.

1. Koko ajan on esitetty, ettei mikään ulkoinen kuormitus ole aiheuttanut järven rehevöitymistä. Joko tämä ei pidä paikkaansa tai sitten Littoistenjärven alkuperäinen luonnontila on se, mikä tilanne oli ennen kemikaalin lisäämistä. Littoisenjärveen on pitkän ajanjakson kuluessa tullut puhdistamatonta tai huonosti puhdistettua jätevettä niin, että lopuksi järven tila on tullut kestämättömäksi. Sisäinen kuormitus tarkoittaakin vain sitä, että vanhat synnit tulevat jossain vaiheessa kriittisiksi. Itse asiassa tilanne on analoginen Itämeren kanssa: sinne on vuosikymmeniä päästetty huonosti puhdistettuja jätevesiä, niin että meren (ja ennen kaikkea sen pohjan) ravinnemäärät ovat niin suuria, että vaikka ulkoiset ravinnepäästöt loppuisivat kokonaan, kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin rehevöitymiseen liittyvät lieveilmiöt loppuisivat. Kaikkeen rehevöitymiseen voikin sanoa olevan syynä sen, että vesien suojeluun ei aiemmin ole suhtauduttu vakavasti, ja nyt sitten tilannetta yritetään korjata vettä myrkyttämällä.

2. Sillä näinhän tehdään. Kemikaalilisäys on veden myrkyttämistä, mistä on osoituksena se, että tonneittain kaloja on kuollut. Minusta on huvittavaa, että kun Nordisk Nickelin uhups metallipäästö aiheutti kalakuolemia, se oli kauhistuttava etusivun uutinen. Samaten Talvivaaran metallipäästöihin littyneet kalakuolemat ovat olleet merkittävä negatiivinen uutinen. Nyt kun sitten järven kunnostuksen yhteydessä kaloja kuolee metallikloridin levittämiseen, se on melkeinpä positiivinen asia. Missä tästä on logiikka?

3. Kirkas vesi ei tarkoita puhdasta vettä. Kun vesi on niin myrkyllistä, ettei siinä mikään elä, se on kirkasta. Itse asiassa Littoistenjärven saisi nykyistä käsittelyä paremmin kirkkaaksi siten, etteivät siinä vesikasvitkaan kasvaisi, jos sen pH:n tipauttaisi noin neljään. Tuolloin järvi olisi mitä parhain uima-allas, sillä tuo pH ei vielä aiheuttaisi mitään ongelmia uimarille. Lisäksi vesi saataisiin aika vaivattomasti pidetyksi tuossa alhaisessa pH:ssa pysyvästi. Juomavedessä ei saa mikään elää, siksi se käsitellään. Samoin uima-altaiden vesi desinfioidaan, eli vedestä tapetaan kaikki eliöt klooria, otsonia ta UV-valoa käyttäen. Kaikki ovat äärimmäisiä myrkkyjä. Esimerkiksi puunjalostusteollisuuden on pitänyt luopua paperin kloorivalkaisusta jo vuosikymmeniä sitten sen vesistövaikutusten takia. Jälleen voi tehdä hypyn Itämereen. Itämeren vesi oli 1970-luvulla varsin kirkasta, vaikka silloin ulkoiset rehevöittävän aineksen päästöt olivat nykyiseen verrattuna moninkertaiset.  Silloin vesi oli niin myrkyllistä, että hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon. Esimerkiksi rakkolevän, jonka on ajateltu olevan hyvin herkkä veden saastumiselle, määrä on viime vuosina lisääntynyt, joten Itämeri on puhdistunut. Se ei ole yhtä kirkas kuin ennen, mutta vähemmän myrkyllinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vesien saastuminen, veden kemiallinen käsittely, rehevöityminen, ravinnekuormitus

Vanhemmat kirjoitukset »