Lyhyt Simpunpäästöoppi 8

Lauantai 11.11.2023 klo 15.27 - Mikko Nikinmaa

Kun jätevesiä ei vielä puhdistettu, paperin valkaisussa käytettiin yleensä vapaata klooria, joka reagoi puun rengasmaisten yhdisteiden kanssa. Näin puunjalostusteollisuuden jätevesissä joutui ympäristöön myrkyllisiä ja hyvin hitaasti hajoavia polykloorattuja bisfenyylejä (PCB). Kertyessään eläimiin ne aiheuttivat muun muassa lisääntymishäiriöitä. Myös veden dioksiinipitoisuudet nousivat korkeiksi. Vaikka dioksiinien muodostumiselle ei olekaan yhtä yksittäistä syytä, niitä syntyi erityisesti palamistuotteissa ja ne pääsivät jätevesissä ympäristöön. Niin dioksiinit kuin PCB:t ovat hyvin rasvaliukoisia, minkä vuoksi ne siirtyvät ympäristöstä eliöihin ja rikastuvat ravintoketjussa (planktonista huippupetoihin). 

Itämeren 1970-luvun veden kanssa analogista on puhdistettu juomavesi: vesi on kirkasta, mutta siihen laitettu kala on hetken päästä maha pystyssä kuolleena. Juomaveden puhdistuksen päämäärähän on tappaa kaikki vedessä elävät haittaeliöt.

Pahimpien 1970-luvun vuosien jälkeen sekä vedenpuhdistus on tehostunut että teollisuuden prosessit kehittyneet ympäristöä vähemmän pilaaviksi. Muun muassa Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden päästöt tuotekiloa kohti ovat nykyisin korkeintaan prosentin verran siitä mitä muinoin. Itämeren tämänhetkiset dioksiini- ja PCB-pitoisuudet ovatkin suunnilleen kymmenesosa pahimpien aikojen pitoisuudesta. Myrkkyjen entisen kauhistuttavan määrän osoittaa se, että silakan ja lohen dioksiinipitoisuudet ylittivät vielä 2010-luvulla asetetut raja-arvot. Nyt (2023) suurin osa kaloista on ”syötäväksi kelpaavia”.

Laitoin lainausmerkit syötäväksi kelpaaviin, kun ympäristömyrkkyjen päätetyissä raja-arvoissa elintarvikkeille ei yleensä oteta huomioon sitä, kuinka paljon elintarviketta nauttii. Näin ollen se on sama ravulle ja naudanlihalle – ja tuskin kukaan pystyy tuloillaan nauttimaan molempia samaa määrää, vaikka haluaisikin. Jos normaalit suomalaiset kulutustottumukset otetaan huomioon, ihminen saa vuodessa paljon enemmän dioksiinia ja PCB:tä maidosta kuin silakasta. Asetetut raja-arvot ovat lisäksi poliittinen päätös, joka ei perustu mihinkään tietoon, että ne akuutisti tai kroonisesti aiheuttaisivat haittoja juuri raja-arvot ylittävissä pitoisuuksissa. Kuinka näin voisi ollakaan, kun esimerkiksi dioksiinin akuutti myrkyllisyys eri rottakannoille vaihtelee 10000-kertaisesti. Kohu kalojen korkeista dioksiini- ja PCB-pitoisuudesta tuli otsikoihin vasta Suomeen liityttyä Euroopan Yhteisöön, eli vuoden 1995 jälkeen. Tällöin dioksiini- ja PCB-pitoisuudet olivat jo laskeneet huimasti huippupitoisuuksistaan. Jos Itämeren lohen ja silakoiden syönti olisi aiheuttanut haittoja ihmisissä, ne olisivat tulleet näkyviin suunnilleen samaan aikaan kuin hylkeiden lisääntymishäiriöt, jotka dioksiini ja PCB:t melko varmasti aiheuttivat.

Dioksiinit ja PCB:t säilyvät rasvaisissa kaloissa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuten edellä mainitsin, yhdisteet ovat hyvin rasvaliukoisia, joten ne kertyvät rasvakudokseen – minkä takia niitä on paljon rasvaisissa kaloissa. Toiseksi sekä PCB:itä että dioksiineja hajottaa AhR-aineenvaihduntareitti. Tämä myrkkyjä käsittelevä reitti on kaloissa huomattavasti vähempitehoinen kuin nisäkkäissä ja linnuissa, joten myrkky säilyy kaloissa muuttumatta paljon pitempään kuin broilerin, sian tai naudan lihassa.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Lyhyt Simpunpäästöoppi - Tarinoita Itämeren tilasta ja kaloista

Keskiviikko 1.11.2023 klo 14.08 - Mikko Nikinmaa

Seuraavina viikkoina/kuukausina, blogissani on usein Itämeri-kala-aiheisia kertomuksia. Ne muodostavat yhden kokonaisuuden, jonka nimi on tälläkin kertaa otsikossa. Aina kun blogin otsikko on Lyhyt Simpunpäästöoppi, kirjoitus kuuluu tähän kokonaisuuteen. Koko sarjan aloitan kertomalla, mikä sen lähtökohta on.

Olimme Järvisaaren edessä kallioluodolla Isän kanssa verkkoja puhdistamassa. Olin kymmenvuotias, eli elimme vuotta 1964. Niin kuin aina muistoissa lapsuuden kesistä, aurinko paistoi. Verkkoja lähdettiin kokemaan aamuvarhaisella. Olin aika ylpeä, kun olin päässyt soutumieheksi Isän normaalin kalakaverin ollessa lomalla ja pois paikkakunnalta. Isällä ja Mäklinin Erkillä oli toistakymmentä verkkoa, jotka tavallisesti laskettiin Siikasaaren pään, Järvisaaren ja Suur-Pisin alueelle. Yhdeksän hevosvoiman viisimetrisellä perämoottoriveneellä kesti tunnin verran ajaa Ravijoenlahdelta kalapaikoille. Menimme läpi Syväsalmen Maringinlahdelle, koko Siikasaaren pituuden matkan ulospäin, kunnes avoin meri häämötti – siinä oli vain muutamia saaria ja kallioluotoja. Uloimpana, juuri ja juuri horisontissa näkyivät Huovari ja sen lähisaaret, joiden aluetta Neuvostoliitto vuokrasi Suomelle talvikalastukseen. Muuten Suomen ja Neuvostoliiton rajan havaitsi siitä, että venäläiset rajavartioalukset seilasivat edestakaisin pitäen huolen siitä, etteivät veneet voineet ylittää rajalinjaa. Alukset olivat isoja ja niiden tykit näkyivät selvästi.

Mutta olimme siis verkkoja puhdistamassa. Tavallisesti verkoissa oli muutama ahven, isoja särkiä, pari kuhaa ja siikaa, joitakin säynäviä ja turskia, joskus muutama kampela – ja kymmeniä härkäsimppuja. Parhaimmillaan saaliina oli toistasataa simppua. Kun jokaisen ottamiseen verkosta kului ainakin viisi kertaa pitempi aika kuin normaalin kalan, puuskahdin Isälle: ”Kun kasvan isoksi, kirjoitan kyllä Lyhyen Simpunpäästöopin.” Noista päivistä on kulunut yli 50 vuotta ja Suomenlahti on muuttunut niin, että härkäsimput ovat hävinneet jokseenkin kokonaan, joten kun nyt kirjoitan Lyhyttä Simpunpäästöoppia, se on muuttunut kertomukseksi meriympäristön lähihistoriasta ja ympäristömuutoksien syistä ja seurauksista.

Syö silakkaa - Itämeri on paljon puhtaampi kuin 30 vuotta sitten

Perjantai 3.2.2023 klo 13.36 - Mikko Nikinmaa

Muistan kun pääministeri Harri Holkeri sanoi vuonna 1990, että suomalaisten pitäisi syödä silakkaa sisäfileen sijaan. Silloin oli jo alkanut pitkäkestoinen lama ja tuskin suurin osa suomalaisista olisi voinut sisäfilettä usein ostaakaan niin että palkka olisi riittänyt poikkeuksena tietysti pääministeri ja muut isotuloiset. Mutta tuohon aikaan silakassa oli aivan toisenlainen ongelma, joka tuli esiin Suomen liityttyä EU:hun vuosikymmenen puolivälissä. EU oli säätänyt raja-arvot elintarvikkeiden sisältämille ympäristömyrkyille. Näiden joukossa oli dioksiinien enimmäismäärä kilossa. Tämän raja-arvon silakka ylitti kirkkaasti. Sitä ei olisi siis saanut myydä elintarvikkeena ilman erivapautta. Suomi ja Ruotsi hakivat tällaisen erivapauden, EU-maista kun Itämeren silakkaa syötiin käytännössä vain näissä kahdessa maassa.

Dioksiinit ovat rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niitä on syntynyt jätteenpoltossa, paperin ja sellun kloorivalkaisussa sekä sahateollisuudessa puun sinistymisen estoon käytettyjen kloorifenolien valmistuksessa ja käytössä. Kun erityisesti Suomen vaurastuminen perustui metsäteollisuuteen ja sen jätevedet laskivat Itämereen (myös Ruotsista ja Neuvostoliitosta) melkein puhdistamattomina vielä 1970-luvulla, ei ole ihme, että Itämeren kalojen dioksiinipitoisuudet nousivat äärimmäisen korkeiksi. Tilanne oli pahimmillaan1980-luvun alussa, minkä jälkeen kloorivalkaisusta luovuttiin ja niin teollisuuden kuin asutuksen jätevesien puhdistus parani huimasti.

Silakka ja lohikalat ovat hyvin rasvaisia. Tämän vuoksi niihin kertyy paljon rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niiden dioksiinipitoisuuden muutoksia voidaankin pitää hyvänä mittarina rasvaliukoisten ympäristömyrkkyjen kuorman muutoksista Itämeren eliöille. Sen jälkeen kun kloorivalkaisusta luovuttiin ja jätevesien puhdistus parantui, dioksiinien pitoisuudet silakassa ovat pienentyneet suunnilleen kymmenenteen osaan siitä, mitä olivat korkeimmillaan. Silakan dioksiinipitoisuus alittaa nykyisin EU:n raja-arvon ja sitä voi sen takia syödä miten haluaa.

Vaikka dioksiinit ja muut rasvaliukoiset ympäristömyrkyt eivät enää näytäkään olevan silakan ongelma, lajin kanta on taantuva. Itämeren suolapitoisuus laskee jatkuvasti, sillä makean veden valuma ylittää Atlantilta tulevien suolaisen veden pulssien tilavuuden. Tämän seurauksena silakan tärkeimpien saaliseläimien kannat ovat romahtaneet ja sen pitää käyttää enemmän energiaa vesi- ja suolatasapainonsa säätelyyn. Molemmat tekijät vaikuttavat siihen, että Itämeren silakkakantojen kokonaispainon arvellaan pienenneen puoleen siitä, mitä se oli 1960-luvulla. Kaloja on vähemmän ja ne ovat pienempiä ja laihempia, vaikka eivät ole keskimäärin aiempaa nuorempia. Sinänsä silakan pieneneminen suolapitoisuuden laskiessa ei ole yllätys. Sehän on paljon isomman kalan, sillin, alalaji, joka on sopeutunut elämään murtovedessä.

Mutta, silakka on hyvänmakuinen. Eipä paljon parempaa ruokaa voi keksiä kuin perunamuusi ja savusilakat.

Itämeripäivä

Torstai 26.8.2021 klo 20.12 - Mikko Nikinmaa

Meidän meri, Itämeri, on matala ja sillä on vain kapea yhteys valtamereen. Sen sijaan sinne laskee useita isoja jokia niin että makean veden virtaama mereen ylittää haihtumisen ja suolaisen veden virtaaman. Tuloksena on se, että Itämeren suolapitoisuus koko ajan laskee ja se muuttuu suureksi järveksi muutamassa sadassa vuodessa, jos nykyiset trendit jatkuvat. Tämä muutos on luonnollinen eikä siihen liity lainkaan ihmisen toimintaa.

Sen sijaan Itämeren rehevöityminen ja muu saastuminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa. Vuosien varrella, 1970-luvulle asti, kaikki asutus- ja teollisuusjätevedet johdettiin puhdistamattomina Itämereen. Vaikka Suomen ja Ruotsin asukasmäärä on alhainen, maiden puunjalostusteollisuuden jätevedet vastasivat suunnilleen sadan miljoonan ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Vajottuaan pohjaan jätevesien kiintoaines on pitänyt huolen siitä, että meri ei ole suurelta osin puhdistunut, vaikka rehevöittävät päästöt ovat huomattavasti vähenneet. Vesistön tila on kyllä parantunut erityisesti Suomenlahdella ja Eteläisellä Itämerellä. Molemmilla alueilla suurten ihmismassojen jäteveden tehokas puhdistus on vähentänyt rehevöittävää ainesta vedessä niin paljon, että vesi on selvästi puhtaampaa kuin 30-40 vuotta sitten. Rehevöitymisen lisäksi Itämereen on tullut jäteveden mukana huima määrä ympäristömyrkkyjä. Kun paperi valkaistiin kloorilla Klooriyhdisteiden pitoisuudet Itämeressä nousivat niin korkeiksi, että useilla eläimillä havaittiin lisääntymishäiriöitä. Merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon ja harmaahyljekanta väheni muutamaan sataan, kun niitä ennen veden saastumista oli parikymmentä tuhatta. Useimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on kuitenkin viime vuosina laskenut niin, että hylkeistä on tullut riesa ja että hyvällä paikalla voi samaan aikaan nähdä jopa kymmenen merikotkaa.

Siispä Itämeri on ollut kuin tehohoitoon joutunut potilas, melkein kuollut. Viime vuosina meri on kuitenkin toipunut niin, että sitä voi verrata tavallista sairaanhoitoa tarvitsevaan ihmiseen. Jos nykyiset trendit jatkuvat, muutaman vuosikymmenen kuluttua Itämeri pääsee sairaalasta. Uhkina ovat kuitenkin lisääntyvät sateet, jotka tuovat lisää rehevöittävää ainesta ja metalleja mereen. Tähän on syynä ilmastonmuutos, jonka torjuminen siis on tarpeen Itämeren tilankin kannalta.

Itämeren sinileväkukinnat osoittavat meren tilan parantuneen huimasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 19.06 - Mikko Nikinmaa

Nykyisin Itämeren jokakesäinen ongelma on sinileväkukinnat. Niiden syystä ollaan yksimielisiä: mitä rehevämpää vesi on, sitä enemmän sinileväkukintoja on. Erityisesti veden fosfaattipitoisuuden nousu aiheuttaa sinileväkukintoja, sinilevät kun pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmasta. Tämän takia kukintoja voi olla myös avomerellä, missä veden nitraatti- ja ammonium-typen pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden lannoitusvaikutus on vähäinen. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että suurelta osin nykyiset sinileväongelmat johtuvat siitä, että pitkään sekä asutuksen että teollisuuden jätevedet johdettiin puhdistamattomina vesistöihin. Sitten tuleekin jo ensimmäinen yleinen virheellinen tieto: vaikka asutuksen jätevedet olivatkin merkittävä Itämeren veden rehevöittäjä, niiden osuus oli selvästi pienempi kuin puunjalostusteollisuuden jätevesien aiheuttama rehevöittävä kuormitus. Kun arvioidaan Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden jätevesien rehevöittävää vaikutusta 1960-1970-luvuilla, oli se suunnilleen sama kuin mitä sadan miljoonan ihmisen asutusjätevedet olisivat aiheuttaneet. Voidaankin sanoa, että Itämeren tämänhetkiset rehevöitymisongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että tuolloin ”oli liian kallista edellyttää puunjalostusteollisuudelta perusteellista vedenpuhdistusta”, vaikka nykyhetkellä kuluu vuosittain suunnilleen saman verran Itämeren suojelutoimiin kuin tuolloin olisi tarvittu koko ongelman estämiseksi. No, jälkiviisaus on helpoin viisaus. Toinen 

sinileväkukintoja lisäävä tekijä on ilmaston lämpeneminen. Itämeren keskilämpötila on noussut reippaasti yli asteella 1900-luvun puolivälistä ja tämä suosii leväkukintojen  esiintymistä.

Kuitenkin kun puhutaan rehevöitymisen aiheuttamasta sinileväkukintaongelmasta  jätetään tavallisesti mainitsematta se, että veden fosfaattipitoisuus ei ole juurikaan noussut 1980-luvun jälkeen. Vaikka vesi oli 1980-1990-luvuilla yhtä rehevää kuin nyt, silloin ei esiintynyt sinileväkukuntoja. Syy tähän on helppo löytää: Itämeren ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet noista ajoista jopa kymmenesosaan. Vaikka tätä asiaa ei sellaisenaan tuodakaan uutisoinnissa usein esiin, se on mainittu silloin, kun kalojen dioksiinipitoisuuden on todettu pudonneen niin, että ne nykyisin ylittävät vain harvoin EU:n elintarvikkeille asettaman raja-arvon. Vesi oli 1980-luvulla niin myrkyllistä, että siinä ei juuri mikään kasvanut, eivät sinilevät, ei rakkohauru (joka myös on viime vuosina lisääntynyt, vaikka se sietää rehevöitymistä äärimmäisen huonosti), hylkeet ja merikotka eivät pystyneet lisääntymään. Kaikkien näiden kannat ovat kasvaneet samaan aikaan, kun Itämeren veden myrkkypitoisuus on laskenut.

Niinpä, vaikka sinileväkukinnot ovatkin epämiellyttävä rehevöitymisen aiheuttama ilmiö, jo niiden esiintyminen osoittaa, että Itämeren tila on parantunut paljon pahimmasta vaiheesta 1980-luvulla. Tuolloin se ei enää ollut muuta kuin jättimäinen jäteallas, jossa vesi pysyi kirkkaana, kun kaikkien eliöiden lisääntyminen oli vaikeutunut vähentäen niiden määrää.   

Liputuspäivä Suomen luonnolle

Lauantai 31.8.2019 klo 12.23 - Mikko Nikinmaa

Tänään on liputuspäivä Suomen luonnolle. Vaikka uutisointi yleensä tuokin esiin vain ongelmat ympäristön tilassa kuten sen, että eliöiden lajikirjo on köyhtymässä – joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen – ja että Itämeren rehevöitymisen seurauksena sinileväkukinnat ovat lisääntyneet, ajattelin, että liputuspäivän kunniaksi toisin esiin luonnossa tapahtuneita positiivisia asioita.

Vaikka eliöiden lajikirjossa onkin suuria ongelmia – esimerkiksi 1960-1970-luvuilla yleiset isokuovi, peltosirkku, hömötiainen ja tavallinen varpunen ovat kovaa vauhtia harvinaistuneet – useat lajit ovat huimasti yleistyneet. Kaikista suurin muutos on tapahtunut merimetsokannassa. Merimetsohan herättää suuria tunteita, kun sen pesimäpaikoilta häviää kasvullisuus lähes täysin. Kuitenkin varmaan on niin, että jos Suomessa olisi aina ollut nykyiset 10000-15000 pesivää merimetsoparia, mihin kanta näyttää nyt vakiintuvan, kukaan ei olisi erityisen paljon kiinnittänyt huomiota pesimissaarten ongelmiin. Merimetson suurin synti on se, että hävittyään Suomen alueelta pari sataa vuotta sitten, se rupesi 1990-luvulta alkaen levittäytymään takaisin. Itämeren tilassa tapahtunut muutos todennäköisesti mahdollisti sen.

Merimetsojen lisäksi hylkeet ovat melkein aina otsikoissa vain negatiivisessa mielessä. Itämeren hylkeet olivat katoamassa 1970-luvulla. Tuolloin vain 10-20 % hyljenaaraista oli lisääntymiskykyisiä ja Suomen harmaahyljekanta oli pienimmillään alle 500. Ennen 1940-luvun lopussa alkanutta vähenemistään kanta oli suunnilleen sama kuin nykyisin, eli n. 20000 yksilöä. On ilman muuta selvää, etteivät 500 eläintä pysty aiheuttamaan kalastukselle samanlaisia ongelmia kuin 20000, mutta minusta meidän pitäisi miettiä syitä siihen, miksi lajin yksilömäärä pieneni huimasti ja rupesi sitten palautumaan.

Varsinkin kun samaan aikaan kuin hylkeet, merikotka oli kuolemassa sukupuuttoon 1970-luvun puolivälissä, jolloin koko Suomen vuotuinen poikasmäärä oli alle viiden. Tänä kesänä poikasmäärä ylittää 550. Huomattavaa on, että merikotka käyttää ravintonaan muun muassa merimetsoja, joten lajin yleistyminen säätelee osaltaan merimetsokantoja.

Lajien yleistyminen Suomen vesialueilla viime vuosina ei rajoitu vain eläimiin, vaan esimerkiksi rakkolevä (nykyiseltä nimeltään rakkohauru) on viime vuosina taas yleistynyt huolimatta siitä, että veden rehevöitymistä on pidetty kantaa vähentävänä tekijänä.

Itämeren rehevöitymisen on katsottu aiheuttavan viimeaikaiset sinileväkukinnot. Sinilevien kasvua kiihdyttääkin erityisesti korkea fosforipitoisuus. Jos Itämeren vesi ei olisi rehevää, sinileväkukintoja ei esiintyisi. Tämä on totta. Mutta Itämeren veden ravinnepitoisuus on ollut lähes muuttumaton 1980-luvulta alkaen, enkä ainakaan muista silloin olleen massiivisia sinileväkukintoja. Niinpä tuolloin on vedessä täytynyt olla jotakin muuta, mikä on vähentänyt sinilevien kasvua. Tämä samainen jokin muu aiheutti hylkeiden ja merikotkien lisääntymishäiriöt ja oli yhtenä syynä rakkolevien vähenemisessä. Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeren vedessä ovat vähentyneet jopa kymmenekseen pahimpien aikojen pitoisuuksista. Kun PCB- ja dioksiinipitoisuudet vieläkin usein ylittävät EU:n ravinnolle asetetut rajat silakassa ja lohessa, voi vain aavistella, kuinka korkeita pitoisuudet olivat 30-40 vuotta sitten. Mutta silloin ei ollut sinileväkukintoja.

Suomen luonnon juhlapäivänä meidän kannattaakin muistaa, että negatiivisista uutisista huolimatta moni luontoon liittyvä asia on nyt paremmin kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Lisäksi keskimäärin ihmisten ympäristötietoisuus on selvästi parantunut ja voikin ruveta miettimään, että ympäristön tila tulee ensisijaiseksi taloudellisia ratkaisuja tehtäessä. Tämä on välttämätöntä, koska talouselämää ei ole, jos ympäristö ei ole hyvässä kunnossa.

Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sitten

Perjantai 28.9.2018 klo 16.51 - Mikko Nikinmaa

Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineiden edustajia - joita ei kuitenkaan paikalle tullut yhtään.

Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja.

Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta.

Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta.

Myrkkyvaunut, joista harvat tiesivät: yleinen mentaliteetti, jolla ympäristöasioihin suhtaudutaan

Maanantai 9.4.2018 klo 10.07 - Mikko Nikinmaa

Jaa. Eihän meillä Suomessa voi mitään sattua. Mitä nyt bensiinin lisäaineena käytettävää metyyli-tert-butyylieetteriä (MTBE) oli junavaunuissa keskellä metsää Savon radan varrella Mäntyharjulla pari viikkoa ihan vaan varastossa niin, ettei juuri kukaan asiasta tiennyt mitään. Sitten vaunut jostakin syystä lähtivät liikkeelle ja kun yhden vaunun puskuri rikkoi toisen vaunun, ainakin 35000 l myrkkyä pääsi ympäristöön. Ohops, huiskis. No, nyt asiasta on tullut suuri uutinen, mutta eipä olisi tullut, jos myrkkyvuotoa ei olisi ollut. Vaikka tuolloinkin laiminlyönnit ja suhtautuminen ympäristölle vaaralliseen aineeseen olisi ollut täysin sama.

Aina silloin tällöin tulee vastaavan tyyppisiä uutisia esiin. Milloin pääsee vahingossa hyvin metallipitoista jätevettä jokeen, milloin puron vesi alkaa vaahdota päästetyn jäteveden seurauksena. Joskus löytyy jätetynnyreitä vesistä ja penemmässä mittakaavassa jokiin heitetään polkupyöriä, jääkaappeja ja uuneja. Käyttökelvoton auto ajetaan metsään - rekisterikilvet otetaan tietysti pois. Varmaan yhtä havaittua ympäristölle haitallista tapahtumaa kohti on kymmenen, joita ei huomata tai joista ei aiheudu ongelmaa, vaikka laiminlyönti on yhtä suuri kuin isot otsikot aiheuttavissa tapahtumissa.

Suurimpana ongelmana ympäristön tilaan vaikuttavissa ilmiöissä on ihmisten välinpitämättömyys. Kyllä ympäristöön mahtuu - ja sitten herätään, kun tulee suuria otsikoita kuten muovijätteestä. Välinpitämättömyyden jälkeen tärkein asia on "säästöt". Jos ympäristön tilaa ei ota päätöksissä huomioon, säästää tämänhetkisissä kustannuksissa. Eipä se sitten töyssytä, että myöhempinä aikoina kustannukset ympäristölaiminlyönneistä esimerkiksi kymmenkertaistuvat. Se ei ole laiminlyönnin tekevän yhtiön taloudellisen toimeliaisuuden tai tuloksen päänvaiva nykyajattelutavalla kun ekologia ja ekonomia ovat tiukasti erilliset ja vastakkaiset asiat.

Niinpä; vain siten, että kaikki taloudelliset päätökset ottavat huomioon ympäritöasiat ja siten, että kaikki taloudelliset toimijat sitoutuvat siihen, voidaan päästä kestävään kehitykseen.

Itämeren pohjaan upotetut myrkkytynnyrit ruostuvat...

Keskiviikko 28.6.2017 klo 13.19 - Mikko Nikinmaa

Yksi huonoimmin tunnetuista Itämeren saastumisen syistä ovat sinne aikojen kuluessa upotetut myrkyt: poissa näkyvistä poissa mielestä. Parhaiten tiedetään virallisesti tietyille alueille upotetut kemialliset aseet, joita meren pohjaan upotettiin ennen kaikkea toisen maailmansodan lopuksi Natsi-Saksan hävittyä. Mutta enpä ainakaan minä usko, että tietäisimme tarkkaan, minne Neuvostoliitosta on kemiallisia aseita sijoitettu. Lisäksi muita myrkkytynnyreitä on varmasti upotettu eri puolille Itämerta.

Kemiallisten aseiden pääsy veteen on äsketttäin tullut huolen aiheeksi, kun niitä on ruvettu havaitsemaan kaloissa. Tämä on osoitus ongelmasta, jonka on tiedetty joskus tulevan esiin. Myrkkytynnyrit ruostuvat ja rupeavat vähin erin vuotamaan. Ruostuminen on raudan oksidien muodostumista, joten mitä vähähappisempi ympäristö on sitä hitaammin peltitynnyrit ruostuvat. Näin ollen pohjan hapettomuus on ollut hyvä asia hidastamassa tynnyrien rupeamista vuotamaan - eli saastuminen on estänyt saastumista. Nyt kun happipitoista suolavettä on tullut pohjaan, ruostuminen nopeutuu siitäkin syystä. Suolapitoisuuden kasvu sellaisenaankin nopeuttaa materiaalien hajoamista. Meriarkeologien kannaltahan Itämeri on ollut mainio alue, kun alhaisen suolapitoisuuden ansiosta uponneiden laivojen hylyt säilyvät paremmassa kunnossa kuin valtamerissä.

Niinpä, hapen kuluminen pohjasta on hidastanut myrkkyjen pääsyä veteen ja mahdollisia vaikutuksien esiintymistä vesieläimissä. Mutta, kun havaitaan äkillisiä eläinten kuolemia, joille ei löydy syytä (kuten äkilliset kaloja syövien lintujen massakuolemat itäisellä Suomenlahdella vajaat 20 vuotta sitten), hermomyrkkyjen mahdollista osuutta ei voida sulkea pois.

Miksi Saaristomeren haukikannat ovat toipuneet?

Torstai 2.3.2017 klo 10.34 - Mikko Nikinmaa

Saaristomeren haukikannat ovat ilahduttavasti palautuneet. Rakkolevätkin ovat taas paljon aikaisempaa yleisempiä. Kaikkiin positiivisiin muutoksiin on terjottu selitykseksi rehevöitymisen muutoksia. Kuitenkaan rehevöitymistilanteen ei ole voitu osoittaa parantuneen, vaikka uuden rehevöittävän aineksen määrä onkin vähentynyt. Sen sijaan useiden haitallisten ja pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuus Saaristomerelläkin on tipahtanut huippuvuosista ehkä viidennekseen tai kymmenesosaan - tai jopa enemmänkin. Kun ympäristömyrkkyjen pitoisuuden ja hylkeiden sekä merikotkan lisääntymismenestyksen välillä on vahva korrelaatio, miksei samanlaisen yhteyden olemassaoloa hauen osalta mietitä. Minusta tämä on paljon uskottavampi selitys haukikantojen palautumiselle kuin rehevöitymisen muutokset - varsinkin kun hauki elää ja voi hyvin mitä rehevimmissäkin sisävesissä.

Voiko Itämeren kaloja syödä

Perjantai 16.12.2016 klo 13.52 - Mikko Nikinmaa

Muutaman viime vuoden ajan on puhuttu siitä, kuinka erityisesti Itämeren silakan ja lohen dioksiinin ja muiden ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat niin korkeita, että niitä pitäisi syödä vain pari kertaa kuussa.

No, pitoisuudet ovatkin korkeammat kuin kaloissa monessa muussa paikassa, mutta minua kalojen ympäristömyrkkytutkijana huvittaa, että asia on tapetilla nyt. Totta kun on, että kalojen myrkkypitoisuudet ovat laskeneet huimasti pahimmista ajoista 1970-luvulla. Eikä tuolloin kalojen syötäväksikelpaamattomuudesta puhunut juuri kukaan mitään (vaikka kalaa syövät hylkeet olivat lähes kokonaan lisääntymiskyvyttömiä).

Kaiken kaikkiaan normaalilla kalansyönnillä saatava dioksiinimäärä on vain murto-osa siitä, mitä saamme vuosittain maitoa juodessamme, vaikka dioksiinia ei maidossa ole juuri lainkaan. Tämä johtuu siitä, että asetetut raja-arvot ovat täysin samat päivittäisestä käytöstä riippumatta. Koska jopa paljon kalaa syövät ihmiset syövät paljon muutakin, haitallisten ympäristömyrkkyjen saanti ei edes silloin, kun myrkkymäärät olivat korkeimmillaan, aiheuttamut sairastumisia/vaurioita ihmisillä. Miksi se tekisi niin nyt? Vai voisivatko haitat johtua siitä, että nyt tiedämme saavamme myrkkyjä toisin kuin 1970-luvulla?