Syö silakkaa - Itämeri on paljon puhtaampi kuin 30 vuotta sittenPerjantai 3.2.2023 klo 13:36 - Mikko Nikinmaa Muistan kun pääministeri Harri Holkeri sanoi vuonna 1990, että suomalaisten pitäisi syödä silakkaa sisäfileen sijaan. Silloin oli jo alkanut pitkäkestoinen lama ja tuskin suurin osa suomalaisista olisi voinut sisäfilettä usein ostaakaan niin että palkka olisi riittänyt poikkeuksena tietysti pääministeri ja muut isotuloiset. Mutta tuohon aikaan silakassa oli aivan toisenlainen ongelma, joka tuli esiin Suomen liityttyä EU:hun vuosikymmenen puolivälissä. EU oli säätänyt raja-arvot elintarvikkeiden sisältämille ympäristömyrkyille. Näiden joukossa oli dioksiinien enimmäismäärä kilossa. Tämän raja-arvon silakka ylitti kirkkaasti. Sitä ei olisi siis saanut myydä elintarvikkeena ilman erivapautta. Suomi ja Ruotsi hakivat tällaisen erivapauden, EU-maista kun Itämeren silakkaa syötiin käytännössä vain näissä kahdessa maassa. Dioksiinit ovat rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niitä on syntynyt jätteenpoltossa, paperin ja sellun kloorivalkaisussa sekä sahateollisuudessa puun sinistymisen estoon käytettyjen kloorifenolien valmistuksessa ja käytössä. Kun erityisesti Suomen vaurastuminen perustui metsäteollisuuteen ja sen jätevedet laskivat Itämereen (myös Ruotsista ja Neuvostoliitosta) melkein puhdistamattomina vielä 1970-luvulla, ei ole ihme, että Itämeren kalojen dioksiinipitoisuudet nousivat äärimmäisen korkeiksi. Tilanne oli pahimmillaan1980-luvun alussa, minkä jälkeen kloorivalkaisusta luovuttiin ja niin teollisuuden kuin asutuksen jätevesien puhdistus parani huimasti. Silakka ja lohikalat ovat hyvin rasvaisia. Tämän vuoksi niihin kertyy paljon rasvaliukoisia ympäristömyrkkyjä. Niiden dioksiinipitoisuuden muutoksia voidaankin pitää hyvänä mittarina rasvaliukoisten ympäristömyrkkyjen kuorman muutoksista Itämeren eliöille. Sen jälkeen kun kloorivalkaisusta luovuttiin ja jätevesien puhdistus parantui, dioksiinien pitoisuudet silakassa ovat pienentyneet suunnilleen kymmenenteen osaan siitä, mitä olivat korkeimmillaan. Silakan dioksiinipitoisuus alittaa nykyisin EU:n raja-arvon ja sitä voi sen takia syödä miten haluaa. Vaikka dioksiinit ja muut rasvaliukoiset ympäristömyrkyt eivät enää näytäkään olevan silakan ongelma, lajin kanta on taantuva. Itämeren suolapitoisuus laskee jatkuvasti, sillä makean veden valuma ylittää Atlantilta tulevien suolaisen veden pulssien tilavuuden. Tämän seurauksena silakan tärkeimpien saaliseläimien kannat ovat romahtaneet ja sen pitää käyttää enemmän energiaa vesi- ja suolatasapainonsa säätelyyn. Molemmat tekijät vaikuttavat siihen, että Itämeren silakkakantojen kokonaispainon arvellaan pienenneen puoleen siitä, mitä se oli 1960-luvulla. Kaloja on vähemmän ja ne ovat pienempiä ja laihempia, vaikka eivät ole keskimäärin aiempaa nuorempia. Sinänsä silakan pieneneminen suolapitoisuuden laskiessa ei ole yllätys. Sehän on paljon isomman kalan, sillin, alalaji, joka on sopeutunut elämään murtovedessä. Mutta, silakka on hyvänmakuinen. Eipä paljon parempaa ruokaa voi keksiä kuin perunamuusi ja savusilakat. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dioksiini, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen, metsäteollisuus |
ItämeripäiväTorstai 26.8.2021 klo 20:12 - Mikko Nikinmaa Meidän meri, Itämeri, on matala ja sillä on vain kapea yhteys valtamereen. Sen sijaan sinne laskee useita isoja jokia niin että makean veden virtaama mereen ylittää haihtumisen ja suolaisen veden virtaaman. Tuloksena on se, että Itämeren suolapitoisuus koko ajan laskee ja se muuttuu suureksi järveksi muutamassa sadassa vuodessa, jos nykyiset trendit jatkuvat. Tämä muutos on luonnollinen eikä siihen liity lainkaan ihmisen toimintaa. Sen sijaan Itämeren rehevöityminen ja muu saastuminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa. Vuosien varrella, 1970-luvulle asti, kaikki asutus- ja teollisuusjätevedet johdettiin puhdistamattomina Itämereen. Vaikka Suomen ja Ruotsin asukasmäärä on alhainen, maiden puunjalostusteollisuuden jätevedet vastasivat suunnilleen sadan miljoonan ihmisen rehevöittävää vaikutusta. Vajottuaan pohjaan jätevesien kiintoaines on pitänyt huolen siitä, että meri ei ole suurelta osin puhdistunut, vaikka rehevöittävät päästöt ovat huomattavasti vähenneet. Vesistön tila on kyllä parantunut erityisesti Suomenlahdella ja Eteläisellä Itämerellä. Molemmilla alueilla suurten ihmismassojen jäteveden tehokas puhdistus on vähentänyt rehevöittävää ainesta vedessä niin paljon, että vesi on selvästi puhtaampaa kuin 30-40 vuotta sitten. Rehevöitymisen lisäksi Itämereen on tullut jäteveden mukana huima määrä ympäristömyrkkyjä. Kun paperi valkaistiin kloorilla Klooriyhdisteiden pitoisuudet Itämeressä nousivat niin korkeiksi, että useilla eläimillä havaittiin lisääntymishäiriöitä. Merikotkat kuolivat melkein sukupuuttoon ja harmaahyljekanta väheni muutamaan sataan, kun niitä ennen veden saastumista oli parikymmentä tuhatta. Useimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuus on kuitenkin viime vuosina laskenut niin, että hylkeistä on tullut riesa ja että hyvällä paikalla voi samaan aikaan nähdä jopa kymmenen merikotkaa. Siispä Itämeri on ollut kuin tehohoitoon joutunut potilas, melkein kuollut. Viime vuosina meri on kuitenkin toipunut niin, että sitä voi verrata tavallista sairaanhoitoa tarvitsevaan ihmiseen. Jos nykyiset trendit jatkuvat, muutaman vuosikymmenen kuluttua Itämeri pääsee sairaalasta. Uhkina ovat kuitenkin lisääntyvät sateet, jotka tuovat lisää rehevöittävää ainesta ja metalleja mereen. Tähän on syynä ilmastonmuutos, jonka torjuminen siis on tarpeen Itämeren tilankin kannalta. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen |
Itämeren sinileväkukinnat osoittavat meren tilan parantuneen huimastiKeskiviikko 26.8.2020 klo 19:06 - Mikko Nikinmaa Nykyisin Itämeren jokakesäinen ongelma on sinileväkukinnat. Niiden syystä ollaan yksimielisiä: mitä rehevämpää vesi on, sitä enemmän sinileväkukintoja on. Erityisesti veden fosfaattipitoisuuden nousu aiheuttaa sinileväkukintoja, sinilevät kun pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen ilmasta. Tämän takia kukintoja voi olla myös avomerellä, missä veden nitraatti- ja ammonium-typen pitoisuudet ovat jo laskeneet niin, että niiden lannoitusvaikutus on vähäinen. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että suurelta osin nykyiset sinileväongelmat johtuvat siitä, että pitkään sekä asutuksen että teollisuuden jätevedet johdettiin puhdistamattomina vesistöihin. Sitten tuleekin jo ensimmäinen yleinen virheellinen tieto: vaikka asutuksen jätevedet olivatkin merkittävä Itämeren veden rehevöittäjä, niiden osuus oli selvästi pienempi kuin puunjalostusteollisuuden jätevesien aiheuttama rehevöittävä kuormitus. Kun arvioidaan Suomen ja Ruotsin puunjalostusteollisuuden jätevesien rehevöittävää vaikutusta 1960-1970-luvuilla, oli se suunnilleen sama kuin mitä sadan miljoonan ihmisen asutusjätevedet olisivat aiheuttaneet. Voidaankin sanoa, että Itämeren tämänhetkiset rehevöitymisongelmat johtuvat suurelta osin siitä, että tuolloin ”oli liian kallista edellyttää puunjalostusteollisuudelta perusteellista vedenpuhdistusta”, vaikka nykyhetkellä kuluu vuosittain suunnilleen saman verran Itämeren suojelutoimiin kuin tuolloin olisi tarvittu koko ongelman estämiseksi. No, jälkiviisaus on helpoin viisaus. Toinen ![]()
Niinpä, vaikka sinileväkukinnot ovatkin epämiellyttävä rehevöitymisen aiheuttama ilmiö, jo niiden esiintyminen osoittaa, että Itämeren tila on parantunut paljon pahimmasta vaiheesta 1980-luvulla. Tuolloin se ei enää ollut muuta kuin jättimäinen jäteallas, jossa vesi pysyi kirkkaana, kun kaikkien eliöiden lisääntyminen oli vaikeutunut vähentäen niiden määrää. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen |
Liputuspäivä Suomen luonnolleLauantai 31.8.2019 klo 12:23 - Mikko Nikinmaa Tänään on liputuspäivä Suomen luonnolle. Vaikka uutisointi yleensä tuokin esiin vain ongelmat ympäristön tilassa kuten sen, että eliöiden lajikirjo on köyhtymässä – joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen – ja että Itämeren rehevöitymisen seurauksena sinileväkukinnat ovat lisääntyneet, ajattelin, että liputuspäivän kunniaksi toisin esiin luonnossa tapahtuneita positiivisia asioita. Vaikka eliöiden lajikirjossa onkin suuria ongelmia – esimerkiksi 1960-1970-luvuilla yleiset isokuovi, peltosirkku, hömötiainen ja tavallinen varpunen ovat kovaa vauhtia harvinaistuneet – useat lajit ovat huimasti yleistyneet. Kaikista suurin muutos on tapahtunut merimetsokannassa. Merimetsohan herättää suuria tunteita, kun sen pesimäpaikoilta häviää kasvullisuus lähes täysin. Kuitenkin varmaan on niin, että jos Suomessa olisi aina ollut nykyiset 10000-15000 pesivää merimetsoparia, mihin kanta näyttää nyt vakiintuvan, kukaan ei olisi erityisen paljon kiinnittänyt huomiota pesimissaarten ongelmiin. Merimetson suurin synti on se, että hävittyään Suomen alueelta pari sataa vuotta sitten, se rupesi 1990-luvulta alkaen levittäytymään takaisin. Itämeren tilassa tapahtunut muutos todennäköisesti mahdollisti sen. Merimetsojen lisäksi hylkeet ovat melkein aina otsikoissa vain negatiivisessa mielessä. Itämeren hylkeet olivat katoamassa 1970-luvulla. Tuolloin vain 10-20 % hyljenaaraista oli lisääntymiskykyisiä ja Suomen harmaahyljekanta oli pienimmillään alle 500. Ennen 1940-luvun lopussa alkanutta vähenemistään kanta oli suunnilleen sama kuin nykyisin, eli n. 20000 yksilöä. On ilman muuta selvää, etteivät 500 eläintä pysty aiheuttamaan kalastukselle samanlaisia ongelmia kuin 20000, mutta minusta meidän pitäisi miettiä syitä siihen, miksi lajin yksilömäärä pieneni huimasti ja rupesi sitten palautumaan. Varsinkin kun samaan aikaan kuin hylkeet, merikotka oli kuolemassa sukupuuttoon 1970-luvun puolivälissä, jolloin koko Suomen vuotuinen poikasmäärä oli alle Lajien yleistyminen Suomen vesialueilla viime vuosina ei rajoitu vain eläimiin, vaan esimerkiksi rakkolevä (nykyiseltä nimeltään rakkohauru) on viime vuosina taas yleistynyt huolimatta siitä, että veden rehevöitymistä on pidetty kantaa vähentävänä tekijänä. Itämeren rehevöitymisen on katsottu aiheuttavan viimeaikaiset sinileväkukinnot. Sinilevien kasvua kiihdyttääkin erityisesti korkea fosforipitoisuus. Jos Itämeren vesi ei olisi rehevää, sinileväkukintoja ei esiintyisi. Tämä on totta. Mutta Itämeren veden ravinnepitoisuus on ollut lähes muuttumaton 1980-luvulta alkaen, enkä ainakaan muista silloin olleen massiivisia sinileväkukintoja. Niinpä tuolloin on vedessä täytynyt olla jotakin muuta, mikä on vähentänyt sinilevien kasvua. Tämä samainen jokin muu aiheutti hylkeiden ja merikotkien lisääntymishäiriöt ja oli yhtenä syynä rakkolevien vähenemisessä. Pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeren vedessä ovat vähentyneet jopa kymmenekseen pahimpien aikojen pitoisuuksista. Kun PCB- ja dioksiinipitoisuudet vieläkin usein ylittävät EU:n ravinnolle asetetut rajat silakassa ja lohessa, voi vain aavistella, kuinka korkeita pitoisuudet olivat 30-40 vuotta sitten. Mutta silloin ei ollut sinileväkukintoja. Suomen luonnon juhlapäivänä meidän kannattaakin muistaa, että negatiivisista uutisista huolimatta moni luontoon liittyvä asia on nyt paremmin kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Lisäksi keskimäärin ihmisten ympäristötietoisuus on selvästi parantunut ja voikin ruveta miettimään, että ympäristön tila tulee ensisijaiseksi taloudellisia ratkaisuja tehtäessä. Tämä on välttämätöntä, koska talouselämää ei ole, jos ympäristö ei ole hyvässä kunnossa. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Itämeri, sinilevät, merikotka, pysyvät ympäristömyrkyt |
Itämeren saastuminen - asiantuntijat olivat huolissaan jo 50 vuotta sittenPerjantai 28.9.2018 klo 16:51 - Mikko Nikinmaa Itämeren tilasta oli jo vuonna 1968 tutkijakokous, jossa arveltiin rehevöitymisen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden olevan merkittävä uhka. Vuonna 1977 Helsingin Yliopiston biologian opiskelijat järjestivät Itämeri-illan, jossa käsiteltiin meren rehevöitymistä ja muuta saastumista. Tuolloin Itämereen päästettyjen ympäristömyrkkyjen ja ravinteiden määrä oli maksimissaan. Hylkeet eivät pystyneet lisääntymään ja nerikotkat saivat vain muutaman poikasen. Tilaisuuteen oli kutsuttu tiedotusvälineid Itämeren tila ei ollut ongelma, kun vain tutkijat ja biologian opiskelijat olivat huolestuneita. Ketään ei häirinnyt silloin, että ne uhkakuvat, joita tutkijat esittivät, ovat nyt osoittautuneet tosiksi. Silloin ei havaittu mitään, kun myrkyt estivät näkyvimmän ilmiön, mikä rehevöitymisestä aiheutuu, sinileväkukinnot. Tämän täytyy olla totta, koska meriveden ravinnepitoisuudet olivat korkeimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että ravinteiden lisäys veteen aiheuttaa sinileväkukintoja. Syynä siihen, että kirjoitan tämän, on ennen kaikkea se, että kannattaisi tarkalla korvalla kuunnella, mitä ongelmia ympäristötutkijat nyt pitävät mahdollisina. Ongelmien ehkäisy silloin, kun ne ovat vasta tulossa, on monin verroin halvempaa kuin korjaustoimet silloin, kun katastrofi jo häämöttää. Esimerkiksi Itämeren tapauksessa olisi 1960-1970-luvulla rakennettujen vedenpuhdistuslaitoksien hinta ollut jopa pienempi kuin nykyisin yhden vuoden budjetissa Itämeren hoitoon kuluva raha. Emmekä olisi kärsineet yhdestäkään pahasta sinilevävuodesta. Mahtoivatko teollisuuden ja taajamien säästöt tuolloin olleet niin suuret, että toiminta oli pitkällä aikavälillä kannattavaa? Talouspiirit pitävät meitä ympäristötutkijoita aina vain kustannusten aiheuttajina, mutta eiköhän meidän kuuntelemisestamme olisi tullut jo yhden ihmisiän aikana merkittäviä rahallisia säästöjä. Säästyneet rahat olisi voinut laittaa muihin tarkoituksiin. Näin kannattaa toimia ympäristötutkijoiden arvioimien tulevien uhkien osalta. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, rehevöityminen, vesien saastuminen |
Myrkkyvaunut, joista harvat tiesivät: yleinen mentaliteetti, jolla ympäristöasioihin suhtaudutaanMaanantai 9.4.2018 klo 10:07 - Mikko Nikinmaa Jaa. Eihän meillä Suomessa voi mitään sattua. Mitä nyt bensiinin lisäaineena käytettävää metyyli-tert-butyylieetteriä (MTBE) oli junavaunuissa keskellä metsää Savon radan varrella Mäntyharjulla pari viikkoa ihan vaan varastossa niin, ettei juuri kukaan asiasta tiennyt mitään. Sitten vaunut jostakin syystä lähtivät liikkeelle ja kun yhden vaunun puskuri rikkoi toisen vaunun, ainakin 35000 l myrkkyä pääsi ympäristöön. Ohops, huiskis. No, nyt asiasta on tullut suuri uutinen, mutta eipä olisi tullut, jos myrkkyvuotoa ei olisi ollut. Vaikka tuolloinkin laiminlyönnit ja suhtautuminen ympäristölle vaaralliseen aineeseen olisi ollut täysin sama. Aina silloin tällöin tulee vastaavan tyyppisiä uutisia esiin. Milloin pääsee vahingossa hyvin metallipitoista jätevettä jokeen, milloin puron vesi alkaa vaahdota päästetyn jäteveden seurauksena. Joskus löytyy jätetynnyreitä vesistä ja penemmässä mittakaavassa jokiin heitetään polkupyöriä, jääkaappeja ja uuneja. Käyttökelvoton auto ajetaan metsään - rekisterikilvet otetaan tietysti pois. Varmaan yhtä havaittua ympäristölle haitallista tapahtumaa kohti on kymmenen, joita ei huomata tai joista ei aiheudu ongelmaa, vaikka laiminlyönti on yhtä suuri kuin isot otsikot aiheuttavissa tapahtumissa. Suurimpana ongelmana ympäristön tilaan vaikuttavissa ilmiöissä on ihmisten välinpitämättömyys. Kyllä ympäristöön mahtuu - ja sitten herätään, kun tulee suuria otsikoita kuten muovijätteestä. Välinpitämättömyyden jälkeen tärkein asia on "säästöt". Jos ympäristön tilaa ei ota päätöksissä huomioon, säästää tämänhetkisissä kustannuksissa. Eipä se sitten töyssytä, että myöhempinä aikoina kustannukset ympäristölaiminlyönneistä esimerkiksi kymmenkertaistuvat. Se ei ole laiminlyönnin tekevän yhtiön taloudellisen toimeliaisuuden tai tuloksen päänvaiva nykyajattelutavalla kun ekologia ja ekonomia ovat tiukasti erilliset ja vastakkaiset asiat. Niinpä; vain siten, että kaikki taloudelliset päätökset ottavat huomioon ympäritöasiat ja siten, että kaikki taloudelliset toimijat sitoutuvat siihen, voidaan päästä kestävään kehitykseen. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristön tila, saastuminen, ympäristömyrkyt, bensiinin lisäaineet, kestävä kehitys |
Itämeren pohjaan upotetut myrkkytynnyrit ruostuvat...Keskiviikko 28.6.2017 klo 13:19 - Mikko Nikinmaa Yksi huonoimmin tunnetuista Itämeren saastumisen syistä ovat sinne aikojen kuluessa upotetut myrkyt: poissa näkyvistä poissa mielestä. Parhaiten tiedetään virallisesti tietyille alueille upotetut kemialliset aseet, joita meren pohjaan upotettiin ennen kaikkea toisen maailmansodan lopuksi Natsi-Saksan hävittyä. Mutta enpä ainakaan minä usko, että tietäisimme tarkkaan, minne Neuvostoliitosta on kemiallisia aseita sijoitettu. Lisäksi muita myrkkytynnyreitä on varmasti upotettu eri puolille Itämerta. Kemiallisten aseiden pääsy veteen on äsketttäin tullut huolen aiheeksi, kun niitä on ruvettu havaitsemaan kaloissa. Tämä on osoitus ongelmasta, jonka on tiedetty joskus tulevan esiin. Myrkkytynnyrit ruostuvat ja rupeavat vähin erin vuotamaan. Ruostuminen on raudan oksidien muodostumista, joten mitä vähähappisempi ympäristö on sitä hitaammin peltitynnyrit ruostuvat. Näin ollen pohjan hapettomuus on ollut hyvä asia hidastamassa tynnyrien rupeamista vuotamaan - eli saastuminen on estänyt saastumista. Nyt kun happipitoista suolavettä on tullut pohjaan, ruostuminen nopeutuu siitäkin syystä. Suolapitoisuuden kasvu sellaisenaankin nopeuttaa materiaalien hajoamista. Meriarkeologien kannaltahan Itämeri on ollut mainio alue, kun alhaisen suolapitoisuuden ansiosta uponneiden laivojen hylyt säilyvät paremmassa kunnossa kuin valtamerissä. Niinpä, hapen kuluminen pohjasta on hidastanut myrkkyjen pääsyä veteen ja mahdollisia vaikutuksien esiintymistä vesieläimissä. Mutta, kun havaitaan äkillisiä eläinten kuolemia, joille ei löydy syytä (kuten äkilliset kaloja syövien lintujen massakuolemat itäisellä Suomenlahdella vajaat 20 vuotta sitten), hermomyrkkyjen mahdollista osuutta ei voida sulkea pois. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kemiallinen sodankäynti, vesien saastuminen, ympäristömyrkyt |
Miksi Saaristomeren haukikannat ovat toipuneet?Torstai 2.3.2017 klo 10:34 - Mikko Nikinmaa Saaristomeren haukikannat ovat ilahduttavasti palautuneet. Rakkolevätkin ovat taas paljon aikaisempaa yleisempiä. Kaikkiin positiivisiin muutoksiin on terjottu selitykseksi rehevöitymisen muutoksia. Kuitenkaan rehevöitymistilanteen ei ole voitu osoittaa parantuneen, vaikka uuden rehevöittävän aineksen määrä onkin vähentynyt. Sen sijaan useiden haitallisten ja pysyvien ympäristömyrkkyjen pitoisuus Saaristomerelläkin on tipahtanut huippuvuosista ehkä viidennekseen tai kymmenesosaan - tai jopa enemmänkin. Kun ympäristömyrkkyjen pitoisuuden ja hylkeiden sekä merikotkan lisääntymismenestyksen välillä on vahva korrelaatio, miksei samanlaisen yhteyden olemassaoloa hauen osalta mietitä. Minusta tämä on paljon uskottavampi selitys haukikantojen palautumiselle kuin rehevöitymisen muutokset - varsinkin kun hauki elää ja voi hyvin mitä rehevimmissäkin sisävesissä. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristömyrkyt, vesien saastuminen |
Voiko Itämeren kaloja syödäPerjantai 16.12.2016 klo 13:52 - Mikko Nikinmaa Muutaman viime vuoden ajan on puhuttu siitä, kuinka erityisesti Itämeren silakan ja lohen dioksiinin ja muiden ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat niin korkeita, että niitä pitäisi syödä vain pari kertaa kuussa. No, pitoisuudet ovatkin korkeammat kuin kaloissa monessa muussa paikassa, mutta minua kalojen ympäristömyrkkytutkijana huvittaa, että asia on tapetilla nyt. Totta kun on, että kalojen myrkkypitoisuudet ovat laskeneet huimasti pahimmista ajoista 1970-luvulla. Eikä tuolloin kalojen syötäväksikelpaamattomuudesta puhunut juuri kukaan mitään (vaikka kalaa syövät hylkeet olivat lähes kokonaan lisääntymiskyvyttömiä). Kaiken kaikkiaan normaalilla kalansyönnillä saatava dioksiinimäärä on vain murto-osa siitä, mitä saamme vuosittain maitoa juodessamme, vaikka dioksiinia ei maidossa ole juuri lainkaan. Tämä johtuu siitä, että asetetut raja-arvot ovat täysin samat päivittäisestä käytöstä riippumatta. Koska jopa paljon kalaa syövät ihmiset syövät paljon muutakin, haitallisten ympäristömyrkkyjen saanti ei edes silloin, kun myrkkymäärät olivat korkeimmillaan, aiheuttamut sairastumisia/vaurioita ihmisillä. Miksi se tekisi niin nyt? Vai voisivatko haitat johtua siitä, että nyt tiedämme saavamme myrkkyjä toisin kuin 1970-luvulla? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kala, ympäristömyrkyt, vesien saastuminen |