Taantuma - väärä sana, pitäisi olla edistymä

Perjantai 29.7.2022 klo 13.29 - Mikko Nikinmaa

Olemme taas viettäneet maapallon ylikulutuspäivää, uusiutuvat luonnonvarat on tältä vuodelta käytetty loppuun globaalisti. Suomen osalta ylikulutuspäivä oli jo maaliskuun lopussa. Eli jos kaikki kuluttaisivat uusiutuvia luonnonvaroja kuten me suomalaiset, tarvittaisiin kolme ja puoli maapalloa siihen, että uusiutuvat luonnonvarat riittäisivät kulutukseemme.

Tästä voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että kulutamme liikaa. Vielä 1970-luvun alussa maapallon resurssit riittivät planeetan kokonaiskulutukseen, vaikka silloinkin rikkaat alueet ylikuluttivat. Toisin sanoen, niin kuin oikeistopopulistit haluavat, meidän pitäisi palata entisiin aikoihin, ainakin kulutustottumuksiemme osalta. Jos kulutusta ei vähennetä, maapallo ei säily elinkelpoisena. Ja meidän rikkaiden on vähennettävä kulutustamme enemmän kuin köyhillä alueilla asuvien.

Kun tilanne on yksiselitteinen, kulutuksen kasvu ei voi jatkua, vaan sitä pitää vähentää, on aika hullunkurista, että koko kansantalouden seuranta perustuu jatkuvan kasvun käsitteeseen. Vain, jos talous kasvaa, se voi hyvin. Kasvun pitää jatkua äärettömiin. Jos bruttokansantuote pienenee, tulee taantuma, mikä on paha asia. Vaikka esimerkiksi meidän suomalaisten käytettävissä olevien tulojen pitäisi vähentyä suunnilleen kolmannekseen nykyisestä, bruttokansantuotteen kasvu on, minkä ekonomistit sanovat olevan välttämätöntä.

Taloustieteessä pitäisikin tapahtua vallankumouksen. Muiden mittareiden pitää korvata kasvu positiivisena käsitteenä. Kun kansantalous pienenee, siitä ei pitäisi puhua negatiivisena taantumana vaan se olisi paremminkin edistymä, joka helpottaisi siirtymistämme kestävään kehitykseen. Työssä ei pitäisi pyrkiä tehokkuuden ja voittojen maksimoimiseen vaan siihen, että asiat hoidetaan niin, että työssä samalla viihdytään. Ympäristön tilan tulisi muuttua kansantuotteen kasvua korvaavaksi mittariksi. Samanlaisia positiivisia mittareita olisivat eriarvoisuuden väheneminen ja eliölajien uhanalaisuusprosentin pieneneminen.

Niin, matkan kohti utopiaa pitäisi alkaa. Ja sen matkan pitäisi korvata ahneus, joka nykyisin on talouselämän peruspilari.

Kritiikitön ympäristöongelmilla pelottelu vaikeuttaa niiden ratkaisua

Torstai 27.1.2022 klo 19.53 - Mikko Nikinmaa

Tänään (27.1.2022) TV2 lähettää dokumentin ”Kun vesi loppuu”. Se sai minut miettimään, mitä haittaa kritiikittömästä ympäristöongelmilla pelottelulla on. Veden puute on merkittävä ongelma useilla alueilla ja siitä voi tulla ongelma uusilla alueilla maankäsittelyn (puuston hakkaus yms.) tuloksena, mutta ei ole mitään mahdollisuutta, että vedenpuutteesta kärsittäisiin koko maapallolla. Paremminkin uhkana on, että joillakin alueilla kuivuus lisääntyy ja toiset muuttuvat liiankin märiksi. Lisäksi ilmastonmuutos aiheuttaa sen, että useilla alueilla sateiden ennustettavuus heikkenee ja että sateet tulevat entistä rankempina.

Vesipulalla pelottelu onkin aika järjetöntä siellä, missä ongelmana on, että vuotuinen sademäärä on riittävä, mutta vettä pitäisi pystyä varastoimaan niin että tulvilta ja kuivilta ajoilta vältyttäisiin, tai siellä, missä ongelmana on liiallinen sade. Tämä on usean ympäristöhaitan uutisoinnin ongelma. Ei mietitä sitä, onko haitan esiintymisessä nyt ja tulevaisuudessa todennäköisesti alueellisia eroja ja sen vuoksi ei osata ruveta suunnittelemaan ratkaisukeinoja, jotka parhaiten sopivat tietyille alueille. Vesi on yksi muuttuja, jonka todennäköisiä vaikutuksia pitäisi käsitellä alueellisesti. Silloin tulisi järkevästi käsitellyksi käytön rajoitukset ja kosteikkojen entistäminen tai rakentaminen alueellisen tarpeen mukaan. Vastaavalla tavalla pitäisi pyrkiä esimerkiksi veden saastuminen käsittelemään päästölähteen lähellä, muoviongelma kierrätys- ja käsittelylaitoksien sijoittamisella käyttäjän lähelle jne.

Pelkän pelottelun sijaan pitäisikin lähteä siitä, että silloin kun ratkaisujen tulisi olla alueellisesti erilaisia, ehdotettaisiin ratkaisumalleja. Pelkällä pelottelulla ei päästä kuin psykoosiin.   

Mitä lapsillemme jää

Sunnuntai 20.12.2020 klo 17.18 - Mikko Nikinmaa

Kun puhutaan rahallisesta velasta, päättäjät korostavat vastuutamme jälkipolville. Emme saa jättää lapsillemme velkaa!! Rahallinen velka on kuitenkin vain sopimuskysymys. Tälläkin hetkellä olisi mahdollista nollata suurin osa rahallisista veloista, jos niin vain päätettäisiin tehdä. Tietysti siitä kärsisivät useat pääomapiirit, mutta mikäli koko maapallolle tulisi katastrofi, velka nollautuisi joka tapauksessa. 

Sen sijaan silloin, kun puhutaan lapsillemme jäävästä ympäristöstä, eivät päättäjät puhu juurikaan siitä, mitä lapsillemme jää. Itse asiassa samat piirit, jotka puhuvat vastuusta lapsillemme kun rahallisesta velasta on kyse, ovat valmiita siihen, että ympäristön tila jätetään vähälle huomiolle, jottei rahallista velkaa aiheuttavia kustannuksia koidu. Sillä ei näytä olevan väliä, että jos ympäristön tila tulee riittävän huonoksi, jälkipolvien elämää haittaava vahinko ei olekaan  sopimuskysymys. Ympäristön tilan huononeminen voi aiheuttaa katastrofin, jonka seurauksena kaikki rahalliset velat nollautuvat. Se ei kuitenkaan auta mitään, kun ympäristövelka haittaa lastemme elämää, vaikka rahallinen velka olisi nollautunut. 

Tätä pohdin, kun luin uutisen, jossa kerrottiin, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin oli ottanut käsiteltäväkseen portugalilaisnuorten kanteen, jossa he sanovat, etteivät nykypäättäjät ota jälkipolvien tulevaisuutta huomioon. Sitten mietin, mistä moinen johtuu. Keksin vain yhden syyn: koko taloudellinen ajattelu perustuu rajattomaan kasvuun, vaikka maapallo on rajallinen kokonaisuus. Rajattoman kasvun lähtökohdat olivat mahdollisia silloin, kun ihmisten lukumäärä oli riittävän pieni. Rajaton kasvu ei kuitenkaan enää ole mahdollinen Euroopan ja Pohjois-Amerikan korkean kulutustason ja koko maapallon suuren ihmismäärän vuoksi. 

Niinpä, kun mietimme vastuutamme jälkipolville, onko tärkeämpää ottaa huomioon sopimuskysymys vai ympäristön tila?

Kansallinen itsekkyys tuhoaa ympäristön (ja kaikki ne arvot, joita sanoo puolustavansa)

Tiistai 7.4.2020 klo 12.05 - Mikko Nikinmaa

Nyt koronaviruksen myötä on kansallinen itsekkyys saavuttanut äärirajansa. Rajat ovat kiinni, avunantamista rajojen ulkopuolelle vältetään ja Euroopan yhteisön annetaan mieluummin hajota kuin mennään yhteisvastuullisuuteen. Me suomalaiset kun teemme asiat niin hyvin – ei meidän tarvitse muista välittää. Tämähän on kansallisitsekkäiden piirien lähtökohta. Mutta toisin kuin kansallisitsekkäät väittävät, viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että kansallisitsekkyys on tullut tiensä päähän ja tuhoaa ympäristön ja kaikki muut arvot, joita sanoo puolustavansa.

Koronavirus tuli Suomeen, vaikka se ei ollut täältä kotoisin ja vaikka emme sitä tänne halunneet. Jos olisimme halunneet sen pitää poissa, ei Suomen ja muun maailman välillä olisi saanut olla mitään yhteyksiä. Ei hiihtomatkoja Alpeille, aurinkolomia Thaimaahan, työmatkoja ulkomaille tai ulkomaalaisten tuloa Suomeen. Ei vientiä, ei tuontia…Sillä menolla ei olisi täällä Pohjan perillä mennyt kuin muutama vuosi siihen kuin kansalaiset olisivat nähneet nälkää Pohjois-Korean malliin. Mutta eipähän olisi koronaviruskaan tullut Suomeen. Tätä vaihtoehtoa ajatellen tuntuu käsittämättömältä, että olemme niin itsekkäitä, että mieluummin annamme Euroopan yhteisön tuhoutua kuin suostumme yhteisvastuuseen.

Ympäristömuutokset ovat vastaava ilmiö. Vaikka tekisimme mitä, Itämeri ja muu ympäristö saastuu, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee, eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon sekä suuret alueet muuttuvat viljelykelvottomiksi. Kansallisitsekäs ajattelee, että eiväthän meidän tekomme voisi vaikuttaa yhtään maailmanlaajuisiin ongelmiin, joten hänen mielestään meidän ei tarvitsisi tehdä mitään. Mutta vaikka tekisimme mitä, emme pysty rakentamaan sellaista kupua Suomen ympärille, että maailmanlaajuiset ympäristöongelmat eivät meitä kohtaisi. On ilman muuta selvää, että ympäristön tilan parantamiseen sijoitetulla eurolla on suurempi vaikutus esimerkiksi Ugandassa kuin Suomessa. Kansallisitsekäs sanoo, ettei rahaa tule syytää sinne, vaan mieluummin hoitaa omat vanhuksemme ja vammaisemme. Mutta syy, minkä takia paremman elämän perään lähdetään, on sodan lisäksi oman kotiseudun muuttuminen huonompaan suuntaan: kun väestö kasvaa ja elinympäristö muuttuu niin, että viljavuus laskee saastumisen, eroosion ja vedenpuutteen takia, on valmis maksamaan ihmissalakuljettajille vaikka mitä, jotta pääsee Eurooppaan ja jopa Pohjan perillä olevaan Suomeen. Ja kuinka suomalaiset voivat sanoa jyrkän ein elintasopakolaisuudelle, kun sukulaisemme ovat lähteneet täältä Ruotsiin, Amerikkaan ja Australiaan vain siitä syystä, että siellä on korkeampi elintaso.

Kun kansallisitsekäs haluaa tuhota Euroopan yhteisön, hän haluaa vähentää mahdollisuuksiamme vaikuttaa ympäristöön. Kokonaisuutena Euroopalla on vaikutusvaltaa ympäristöasioissa, ei pienellä Suomella. Kun kansallisitsekäs haluaa estää rahan syytämisen kehitysapuun, hän lisää Euroopan (ja samalla Suomen) pakolaisongelmaa, kun esimerkiksi Afrikan ympäristön tila heikkenee. Kun kansallisitsekäs haluaa estää maahanmuuton, hän heikentää vanhusten ja vammaisten asemaa sekä muun elinkeinoelämän mahdollisuuksia: jo nyt on käynyt ilmiselväksi, että tietyt alat kärsivät suuresta työntekijäpulasta, minkä vain ulkomaalaiset työntekijät voivat täyttää. Kansallisitsekäs heikentää maahantulijoiden mahdollisuuksia tehdä työtä suhtautumalla heihin niin negatiivisesti.

Sen sijaan, että rahat käytettäisiin asioihin, jotka parantaisivat sekä meidän omien vanhustemme että köyhien alueiden asukkaiden asemaa, kansallisitsekäs on valmis käyttämään kymmenen miljardia uusien hävittäjien hankintaan. Miksi?

Mitä väliä maailman tilalla, kun vain puolueen kannatus nousee

Lauantai 30.11.2019 klo 12.03 - Mikko Nikinmaa

Meidän tulee ajatella vain suomalaisten taloudellista etua. Tämä on yhdellä lauseella Perussuomalaisen toiminnan päämäärä. Päämäärän saavuttamiseksi Suomen tulisi useimpien perussuomalaisten mielestä vastustaa globalisaatiota, erota Euroopan Yhteisöstä, estää maahanmuutto, lopettaa rahan syytäminen kehitysapuun ja lopettaa kaikenlainen ilmastovouhotus, kun se voi heikentää Suomen taloudellista kilpailukykyä. Kun yli 40 % suomalaisista on käytännöllisesti katsoen kaikista näistä päämääristä samaa mieltä, ei ole ihme, että puolueen kannatus on huimassa nousussa, jonka loppua ei ole näkyvissä.

Mutta kaikki yllämainitut päämäärät ovat mahdollisia vain, jos Suomen pystyy kokonaan erottamaan muusta maapallosta niin, ettei millään mitä tapahtuu muualla, ole mitään yhteyttä Suomen tapahtumiin. Tämähän ei ole edes perussuomalaisten mukaan mahdollista. Kun näin on, kaikki Perussuomalaisen puolueen päämäärät itse asiassa heikentävät suomalaisten asemaa.

Globalisaation vastustamisella pyritään siihen, etteivät työpaikat siirtyisi Suomesta halvempien tuotantokustannusten maihin. Tämä päämäärä onkin hyvä ja globalisaatio ajateltuna vain tuotantokustannuksien alentamisen lähtökohdista on kuolemaan joutava malli. Sen sijaan ympäristöglobalismi on päämäärä, johon pitäisi pyrkiä. Ympäristöglobalismissa kaikki tuotantomääräykset olisivat sellaisia, joita Suomessa edellytetään. Tuotantolaitoksien olojen kohentaminen niin, että ympäristönormit toteutetaan, tulisi maksaa sen mukaan, ketkä ovat tuotteiden ostajia. Kaiken kaikkiaan ympäristöglobalisaatiosta johtuvat muutokset tasaisivat kustannuksia eri puolilla maapalloa niin, että työpaikkojen säilyminen Suomessa muuttuisi nykyistä todennäköisemmäksi. Siispä globalisaatio uudella tavalla käsitettynä ajaisi suomalaisten työllisyyspäämäärää toisin kuin perussuomalaisten globalisaatiokielteisyys.

Euroopan Yhteisön vastustamisessa perussuomalaiset vetoavat siihen, että päätösvalta on siirtynyt monissa asioissa Helsingistä Brysseliin. Brexit-sekoilu on osoittanut, ettei näin ole. Erottuaan Euroopan Yhteisöstä Yhdistyneet Kuningaskunnat on paljon vähemmän itsenäinen ja omista asioistaan päättävä kuin Euroopan Yhteisön täysivaltaisena jäsenenä. Lisäksi vakiolausahdukseksi on jo tullut se, että Suomi on niin pieni, ettei täällä tehtävillä toimilla ole maailmanlaajuisesti mitään vaikutusta. Näin onkin, kun taas Euroopan Yhteisö on niin suuri ja taloudellisesti voimakas kokonaisuus, että se pystyy globaalisti vaikuttamaan ympäristömääräyksiin ja siihen, miten maailmantaloutta hallitaan. Molemmat asiat parantavat Suomen ja suomalaisten asemaa. Näin ollen suomalaiset hyötyvät huimasti Euroopan Yhteisön jäsenyydestä päinvastoin kuin perussuomalaiset väittävät.

Kaikkein vakavin ympäristön tilaa huonontava asia on maapallon väestönkasvu. Tätä ei uskoisi Suomessa, kun väestö jo tällä hetkellä pienenisi ilman maahanmuuttoa. Perussuomalaisten mielestä maahanmuuttoa pitää kuitenkin vastustaa, koska maahanmuuttajat vievät sosiaaliavustukset suomalaisilta eivätkä kotoudu suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä on tietyssä määrin perää siltä osin, että käytännössä välittömästi tänne tulevat aikuiset tulisi saada mukaan työelämään. Tämä olisi paras keino kotoutukseenkin: lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että työelämään pääsevät ihmiset integroituvat yhteiskuntaan hyvin. Merkittävin ongelma maahanmuuttajien työhön pääsyssä on syrjintä nimen perusteella. Tämä koskee myös Suomessa syntyneitä ja koulunsa käyneitä maahanmuuttajien lapsia, joille perussuomalaiset bussissa saattavat huudella: ”Mene kotimaahasi, mamu!” ”Ai tänne Suomeen, mä oon Jyväskylässä syntynyt.” Näin ollen, toisin kuin perussuomalaiset väittävät, maahanmuutto on suomalaisten hyvinvoinnin kannalta välttämätön. Lisäksi perussuomalaiset vaativat, että maahanmuuton syihin pitäisi puuttua niiden lähtöalueilla. Tästä olen samaa mieltä, koulutukseen, naisten asemaan, maantalouteen ja tehdastuotantoon tulisi sijoittaa rahoja siellä, missä ongelmat ovat. Tämä auttaisi suomalaisia, kun hallitsematon maahanmuutto Eurooppaan vähenisi.

Yksi perussuomalaisten vaatimuksista on kehitysavun pienentäminen. Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan yhteensopivaa siihen, että pyritään auttamaan suomalaisten työmahdollisuuksia ja vähentämään maahanmuuttoa. Suomalaisten aseman parantaminen edellyttäisi pitkällä tähtäyksellä kehitysavun lisäämistä toisin kuin perussuomalaiset väittävät: kehitysavun lisäämisen ja eläkeläisten aseman parantamisen välillä ei ole ristiriitaa, paremminkin kehitysavun lisääminen auttaa suomalaista eläkeläistä.

Yhtenä merkittävimmistä perussuomalaisten väitteistä on se, että Suomessa tehdään niin paljon ilmastomuutoksen estämiseksi, että koko ilmastomuutosvouhotus tulisi lopettaa taloudellisen kasvun ja kansallisen kilpailukyvyn nimissä. Totta tietysti on, että ympäristöinvestoinnit Suomessa useimmiten vaikuttavat ympäristön tilaan vähemmän kuin jos sama rahamäärä käytettäisiin esimerkiksi Afrikassa. Toisaalta totta on myös se, että Suomen ympäristönkulutus ylittää huimasti maapallon kantokyvyn. Kun lisäksi on selvää, että jo tämänhetkiset muutokset lisäävät ympäristökatastrofin riskiä, on edesvastuutonta vähätellä suomalaisten tarvetta tehdä ilmastonmuutoksen vastaisia toimia. Tosin pitäisi miettiä sitä, olisiko suomalaisten edun nimissä aiheellista investoida ympäristötoimiin siellä, missä niistä saataisiin suurin apu maailmanlaajuisen katastrofin – pahimmillaan maapallon muuttumisen elinkelvottomaksi – estämiseksi. Tämä tarkoittaisi kuitenkin sitä, että suomalaisten edun ajaminen edellyttäisi jokseenkin kaikkia niitä asioita, joita perussuomalaiset vastustavat: ympäristöglobalismia, kehitysavun lisäämistä ym.

Sokea usko uusiin teknologioihin on yhtä suuri uhka ympäristölle kuin ilmastomuutoksen kieltäminen

Lauantai 13.7.2019 klo 17.11 - Mikko Nikinmaa

Kun Alaska Hikoilee 30 asteen helteessä, Etelä-Ranskan lämpöennätys on 45.1 astetta ja New Orleansia uhkaa suuri tulva jo toista kertaa tällä, vast alle 20-vuotiaalla, vuosituhannella, alkaa ilmastoskeptikkojen lauma ruveta käymään harvalukuiseksi. Heidän sijalleen on noussut esiin joukko, joka on sitä mieltä, että teknologian kehittyminen ratkaisee ongelmat. Teknologiauskovaiset ovat sitä mieltä, että uudet menetelmät pystyvät ratkaisemaan kaiken, joten käytännössä mitään ajatusmallien ja talouden lähtökohtien muutosta ei tarvita. He myös syyttävät uutisointia siitä, että ollaan luomassa ahdistusta ja pessimismmiä.

Kumpikin väite on kaukana totuudesta. Olen käynyt useita ilmastoaktivistien ja -tutkijoiden puheenvuoroja ja katsauksia läpi ja ne tuovat lähes aina esiin, että jo nykyisellä teknologialla suurin osa ongelmista voitaisiin ratkaista, jos kasvuideologiasta luovuttaisiin. Kasvuideologiahan perustuu siihen, että mitään rajoja ei koskaan ole. Kun tuo esille, että maapallo ei paljon laajene nykyisestä ajan kuluessa, vastaukseksi tulee, että sitten vain siirrytään immateriaaliseen kasvuun. Tämäkään ei kuitenkaan ole mahdollista: väesönkasvu johtaa väistämättä siihen, että maapalloa käytetään enemmän. Lisäksi emme täällä rikkaissa maissa voi ajatella niin, etteivät perinteisesti köyhemmät alueet ja niiden lisääntyvät ihmismäärät saisi tavoitella samaa elintasoa kuin meillä on.

On myös niin, että vaikka ilmastomuutokseen liittyvät tekijät pystyttäisiin ratkaisemaan, maapallon rajat tulisivat esiin ympäristön saastumisen, luonnon monimuotoisuuden pienemisen ja maankäytön ja viljavuuden ongelmien vuoksi. Nämäkin liittyvät kasvuideologiaan - samoin kuin mielestäni turha kiire ja se, että mikään ei tunnu riittävän; eriarvoisuus ja suvaitsematomuus kasvavat. Jos lähtökohtana olisi elämisen laatu taloudellsen kasvun sijaan, voitaisiin talouselämän malleja muuttaa. Luopuminen kasvuideologiasta ei suinkaan tarkoittaisi paikalleen jähmettymistä vaan sitä, että uudet innovaatiot eivät perustuisi meillä kulutuksen lisäämiseen ja omaisuuden haalimiseen, vaan siihen, että elämisen laatu paranisi ja kiire vähenisi.

Jos hyväksymme lähtökohdaksi sen, että teknologian edistysaskelet ratkaisevat ympäristöongelmat, kasvuideologiaa ei tarvitse muuttaa ja tuolloin ajaudumme väistämättä ympäristökatastrofiin. Siihen kuluu vain pitempi aika kuin ilman teknologian kehittymistä. Jos taas kasvun tarpeesta luovutaan, materiaalinen kulutustaso alenee, mutta kestävä kehitys on mahdollista ja väitänpä, että elämisen laatu nousee. Miksipä muuten kaikki nationalistipopulistit kaipaisivat takaisin kiireettömään 1960-lukuun?

Turhautuminen muutosvastarintaan on oikeampi nimi ilmastoahdistukselle

Lauantai 27.4.2019 klo 13.14 - Mikko Nikinmaa

Kyllähän lapsia varoitetaan siitä, että jos kävelee punaisia päin vilkasliikenteisellä kadulla, voi jäädä auton alle ja kuolla. Se, että tuodaan esiin, että mikäli maapallon ylikäyttöä nykyisessä muodossa jatketaan, seuraa katastrofi, on täsmälleen samankaltainen varoitus, kun eri yhteyksissä on tuotu esiin, että keinot estää esimerkiksi ilmastomuutos ovat olemassa. Kun näin on, miksi puhutaan ilmastoahdistuksesta ja siitä, että lapsille ei saa kertoa, että mitään ongelmaa on olemassa, jottei aiheuteta ahdistusta. Samalla logiikalla ei pitäisi kertoa siitäkään, mihin punaisia valoja päin käveleminen voi johtaa.

Usein on tuotu esiin se, että asiantuntijoiden pitäisi selkeästi ja yksiselitteisesti tuoda esiin, mitkä esimerkiksi ilmastomuutoksen syyt ja seuraukset ovat. Tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Jo 1970-luvun alkupuolelta lähtien on tuotu esiin se, että maapallo on rajallinen ja se, että ihminen voi aiheuttaa ilmastomuutoksen. Jo viiden vuosikymmenen ajan on myös esitetty keinoja, joilla ekokatastrofi voitaisiin välttää. Niissä tapauksissa, joissa on pystytty toimimaan maapallonlaajuisesti, yksittäiset ilmiöt kuten otsoniaukko, hapan laskeuma läntisissä teollisuusmaissa ja orgaanisten tinayhdisteiden vesistövaikutukset on saatu ratkaistuiksi. Nämä onnistumiset osoittavat, että haluttaessa ihmiskunta voi toimia yhdessä, jotta ympäristöhaitat pystytään estämään. 

Miksi sitten ilmastomuutoksen esilletuomista ei saisi tehdä, jotta ei aiheuta lapsille ilmastoahdistusta? Varmaan syy on se, että ne muutokset, jotka pitäisi ja voitaisiin tehdä, eivät sopisi perinteisiin toimintamalleihin. Merkittävän muutoksen tarve on tuotu esiin kaikissa niissä ratkaisumalleissa, jotka on esitetty. Tämä ei tietenkään sovi perinteiseen ajatteluun pitäytyville talouspiireille. Yhtenä esimerkkimä voi tuoda esiin sen, että kun 25.4. Helsingin Sanomissa Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston ympäristötekniikan, -johtamisen ja -talouden professori Lassi Linnanen sanoi, että vähäisillä muutoksilla ei selvitä ja että rikkaimpien pitää kantaa suurin vastuu, mikä merkitsee myös sitä, ettemme voi toimia perinteisiä kansallisvaltioiden rajoja noudattaen, illan A-studion poliittisten puolueiden hallitusohjelmakeskustelussa useimmat johtavat puolueet toivat esiin, ettei tuollaisia asioita voi edes ajatella. Mitä muuta tämä on kuin muutosvastarintaa, mikä estää Suomessa ja käytännöllisesti katsoen kaikkialla maapallolla niiden asioiden tekemisen, jotka olisivat mahdollisia ja tarvittaisiin kestävän kehityksen saavuttamiseksi. Kaikkein eniten korvaani särähti perussuomalaisten edustajan kommentti: "Me suomalaiset edustamme niin pientä osaa maapallon väestöstä, että meidän teoillamme ei ole mitään merkitystä. Sitäpaitsi Suomen väestötiheys on niin alhainen, ettei mitään ongelmia olisi, jos muuallakin olisi väestönkasvua rajoitettu samalla tavoin." Niinpä, on kuitenkin melko varmaa, että kyseisellä henkilöllä on Bangla Deshissä tehtyjä vaatteita, kiinalaista elektroniikkaa, korealainen puhelin ym. Vielä voi arvailla, että hinta on yksi tärkeimmistä hänenkin kulutustottumuksiaan ohjaavista tekijöistä, mikä merkitsee sitä, että suurelta osin tuotteet tulevat ulkomailta. Kun lisäksi on niin, että ilmasto- ja muita ympäristömuutoksia ei pysty rajoittamaan niin, että ne loppuvat Suomen rajalle, on täysin mahdotonta toimia ilmastoasioissa ulkomaailmalta silmät sulkien. Kun 2015 pakolaisaallossa oli kyse korkeintaan parista nmiljoonasta pakolaisesta, määrä voi olla satakertainen, jos ilmastomuutosta ei estetä.

Ja kun keinot estämiseen olisi, emme oikeasti puhu ilmastoahdistuksesta vaan muutosvastarinnasta. Menneisyyden käytäntöjen noudattaminen kun vie meidät vain kohti katastrofia - miksi emme muuttaisi toimiamme?

Onnittelut Suomen luonnonsuojeluliitolle ja muita päivämääriä

Lauantai 18.8.2018 klo 16.32 - Mikko Nikinmaa

Suomen Luonnonsuojeluliitto täyttää 80 vuotta ja syntymäpäivää vietetään ensi lauantaina 25.8. Luonnonsuojeluliitto on elinaikanaan kehittynyt maan tärkeimmäksi ympäristönsuojelua kokonaisvaltaisesti ajavaksi järjestöksi. Suomen Luonto-lehti alkoi ilmestyä 1941, ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 1956 ja norpasta tuli liiton symboli 1976. Ajan 1980-luvulta 2000-luvulle voi sanoa olleen Suomen ympöristönsuojelun kulta-aikaa, jolloin valtionhallinnossa oli maailmanlaajuisestikin nopeimmin kehittynyt ympäristöhallinto 1983 perustettuine ympäristöministeriöineen. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä, että erittäin vanhoilliset näkökannat ovat päivänpolitiikassa hallitsevina ja ympäristönsuojelun katsotaan vain haittaavan taloudellista toimintaa. Sen vuoksi seuraavien kahdenkymmenen vuoden ennen satavuotisjuhlia voi ennustaa olevan liitolle työntäyteistä aikaa.

Syyskuun 15. on Maailman siivouspäivä. World Cleanup Day-liike sai alkunsa Virossa 2008 ja päivää vietetään tänä vuonna ensi kertaa myös Suomessa. Ympäristön roskaantuminen olisi helposti vältettävissä, jos ihmiset eivät heittäisi roskiaan pitkin ja poikin. Jo aikanaan 1970-luvun alussa Luonto-liiton puitteissa laskettiin ympäristön heitettyjen roskien määrää Suomessa ja itse tein vastaavan selvityksen roskien määrästä teiden varsilla ja uimarannoilla Walesin eteläosassa 1973. Molemmissa selvityksissä yleisimmäksi roskaksi nousivat tupakantumpit. Sen lisäksi, että tumpit roskaavat ne voivat olla metsäpalojen vaikeasti selvitettävä alkusyy. Roskien keräämisen arvo on nyt korostunut, kun ympäristöön pääsevään muoviin on kiinnitetty erityinen huomio. Muoviongelmahan on ennen kaikkea jäteongelma - eihän muoviroskaa olisi, jos jätteiden talteenotto ja käsittely toimisi erinomaisesti.

Marraskuun 17. asti ehtii allekirjoittaa kansalaisaloitteen Avohakkuiden saamiseksi historiaan (www.avohakkuuthistoriaan.fi). Aloitteen allekirjoittaneet kansalaiset esittävät, että valtion metsien käyttöön liittyvää lainsäädäntöä muutetaan siten, että valtion omistamilla alueilla ei jatkossa olisi pääsääntöisesti sallittua suorittaa metsälaissa tarkoitettuja uudistushakkuita. Käytännössä muutos tarkoittaisi siirtymistä avohakkuista ja voimaperäisistä kasvatushakkuista jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmiin. Muutosten tarkoituksena on edistää Metsähallitusta koskevassa laissa määriteltyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista ja määritellä valtion metsien hoitotoimenpiteille ja puunkorjuun toteutukselle kestävyyden näkökulmasta selkeät vähimmäisvaatimukset. Aloite on jo tähän mennessä kerännyt lähes 46000 allekirjoitusta, joten on ilmeistä, että kanslaisaloitteen eduskuntakäsittelyn vaatimat 50000 nimeä saadaan ennen marraskuun puoltaväliä. Asiansa lisäksi aloite on myös siinä suhteessa merkityksellinen, että se osoittaa merkittävän ihmisjoukon olevan eri mieltä nykyisessä politiikassa vallalla olevasta käsityksestä "taloudelliset näkökohdat on priorisoitava ympäristöstä piittaamatta".

Suomi - ympäristötutkimuksen raskaasta sarjasta höyhensarjaan 10 vuodessa

Keskiviikko 23.5.2018 klo 20.27 - Mikko Nikinmaa

Kadonneet ovat ne ajat jolloin maamme voi ylvästellä sillä, että tutkimuksen osuus bruttokansantuotteesta on korkea. Kymmenessä vuodessa olemme taantuneet EU-maiden kärjestä ynnä muuta osastoon. Tutkimuksen ja tuotekehityksen osuus bruttokansantuotteesta on pudonnut kymmenessä vuodessa yli prosentin. Pudotuksessa ei kelpaa selitykseksi lama: jos laman takia bruttokansantuote kokonaisuudessaan vähenee, niin tutkimuksen osuus siitä säilyy prosentuaalisesti ennallaan, mikäli erityisesti tutkimuspanostusta ei vähennetä. OECD:n tilastojen mukaan näin tapahtuikin useimmissa EU-maissa. Sen sijaan Suomessa tutkimuksen osuus väheni huimasti ja on edelleen jatkanut vähenemistään. Siitä, kun tutkimuspanostus tehdään, siihen, kun tulokset parhaiten näkyvät voi arvioida menevän kymmenisen vuotta. Näin laskettuna tämänhetkinen tutkimuksen sangen korkea näkyvyys heijastaa aikaa, jolloin Suomessa tutkimuksen osuus bruttokansantuotteesta oli yksi maailman korkeimmista. Mikähän tilanne mahtaa olla kymmenen vuoden päästä?

Vaikka tutkimuksen tilanne yleisestikin on heikentynyt hurjasti, ympäristötutkimuksen osalta ollaan ajauduttu säälittävään jamaan. Yhden esimerkin tästä saimme juuri lukea päivälehdistä, kun vastikään remontoitua merentutkimusalusta Arandaa ei ole varaa pitää toiminnassa. Tämä on valitettavasti vain helposti nähtävä esimerkki. Julkisen sektorin pienentämisen nimissä kun on jo vuosia vähennetty valtion tutkimuslaitosten määrärahoja. Suurelta osin näin on tehty sanoen, että pyrkimyksenä on tehostaa laitoksien tutkimusta vaatimalla, että ne kilpailevat menestyksekkäästi yleisestä tutkimusrahoituksesta. Tässä tapauksessahan kilpaillun tutkimusrahoituksen olisi pitänyt kasvaa saman verran kuin valtion tutkimuslaitosten rahamäärä väheni. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ja vaikka olisikin, ympäristötutkimus olisi kärsinyt merkittävästi. Ympäristön tilan seurannat ovat nimittäin olleet leimallisesti asioita, joita tutkimuslaitokset ovat tehneet. Pitkäaikaisseurannat sellaisenaan eivät todellakaan ole hankkeita, jotka saisivat kilpailtua tiederahoitusta. Kuitenkin niiden tulokset ovat jotakin, mitä monet menestyvät tutkijat ovat voineet käyttää hyväkseen omissa tutkimushankkeissaan. Kun tämän tyyppisiä asioita rahanpuutteen vuoksi vähennetään, joutuvat useat ympäristötutkijat seisomaan jalat tukevasti ilmassa.

Ja sitten se nuorten tutkijoiden asema. Kun rahat on keskitetty pitkäaikaisesti menestyksekkäisiin hankkeisiin, uusien avausten mahdollisuudet on käytännössä torpattu. Kun lisäksi esimerkiksi akatemiatutkijan kaudet on rajattu yhteen viisivuotiskauteen, on aikaansaaatu tilanne, että juuri kun tutkija rupeaa saamaan hankkeensa näkyväksi, rahoitus loppuu - eikä yliopistoilla juurikaan ole mahdollisuutta palkata tyhjän päälle jääneitä tutkijoita. Vaikka tämä koskee kaikkia tutkijoita, erityisen paljon kärsii ympäristötutkimus, koska siinä on paljon täysin uusia tutkimussuuntauksia, joille ei ole pahasti jäljessä laahaavassa yliopistohierarkiassa toimia.

Niinpä, ympäristötutkimus Suomessa on heikentynyt tasolle, jossa voi vain haaveilla, että asiat olisivat yhtä hyvin kuin esimerkiksi Portugalissa - kymmenen vuotta sitten näin ei olisi ajatellut kuin rikas eläkeläinen.

Myrkkyvaunut, joista harvat tiesivät: yleinen mentaliteetti, jolla ympäristöasioihin suhtaudutaan

Maanantai 9.4.2018 klo 10.07 - Mikko Nikinmaa

Jaa. Eihän meillä Suomessa voi mitään sattua. Mitä nyt bensiinin lisäaineena käytettävää metyyli-tert-butyylieetteriä (MTBE) oli junavaunuissa keskellä metsää Savon radan varrella Mäntyharjulla pari viikkoa ihan vaan varastossa niin, ettei juuri kukaan asiasta tiennyt mitään. Sitten vaunut jostakin syystä lähtivät liikkeelle ja kun yhden vaunun puskuri rikkoi toisen vaunun, ainakin 35000 l myrkkyä pääsi ympäristöön. Ohops, huiskis. No, nyt asiasta on tullut suuri uutinen, mutta eipä olisi tullut, jos myrkkyvuotoa ei olisi ollut. Vaikka tuolloinkin laiminlyönnit ja suhtautuminen ympäristölle vaaralliseen aineeseen olisi ollut täysin sama.

Aina silloin tällöin tulee vastaavan tyyppisiä uutisia esiin. Milloin pääsee vahingossa hyvin metallipitoista jätevettä jokeen, milloin puron vesi alkaa vaahdota päästetyn jäteveden seurauksena. Joskus löytyy jätetynnyreitä vesistä ja penemmässä mittakaavassa jokiin heitetään polkupyöriä, jääkaappeja ja uuneja. Käyttökelvoton auto ajetaan metsään - rekisterikilvet otetaan tietysti pois. Varmaan yhtä havaittua ympäristölle haitallista tapahtumaa kohti on kymmenen, joita ei huomata tai joista ei aiheudu ongelmaa, vaikka laiminlyönti on yhtä suuri kuin isot otsikot aiheuttavissa tapahtumissa.

Suurimpana ongelmana ympäristön tilaan vaikuttavissa ilmiöissä on ihmisten välinpitämättömyys. Kyllä ympäristöön mahtuu - ja sitten herätään, kun tulee suuria otsikoita kuten muovijätteestä. Välinpitämättömyyden jälkeen tärkein asia on "säästöt". Jos ympäristön tilaa ei ota päätöksissä huomioon, säästää tämänhetkisissä kustannuksissa. Eipä se sitten töyssytä, että myöhempinä aikoina kustannukset ympäristölaiminlyönneistä esimerkiksi kymmenkertaistuvat. Se ei ole laiminlyönnin tekevän yhtiön taloudellisen toimeliaisuuden tai tuloksen päänvaiva nykyajattelutavalla kun ekologia ja ekonomia ovat tiukasti erilliset ja vastakkaiset asiat.

Niinpä; vain siten, että kaikki taloudelliset päätökset ottavat huomioon ympäritöasiat ja siten, että kaikki taloudelliset toimijat sitoutuvat siihen, voidaan päästä kestävään kehitykseen.

Talous ja ympäristö - eikö meidän pitäisi ajatella tulevaisuutta?

Sunnuntai 10.12.2017 klo 12.41 - Mikko Nikinmaa

Se, että Suomen hiilijalanjälki suureni viime vuonna, oli vain pikku-uutinen. Tämän tapahtuminen samaan aikaan kun useissa Euroopan maissa pystytään vähentämään erilaisia ympäristökuormia on mielestäni hälyyttävää. Suomen toimet ovat käpertymässä menneisyyteen eivätkä etsimässä ratkaisuja siihen, miten tulevaisuudessakin ympäristömme olisi hyvälaatuinen. Yhtenä harvoista maista Suomi ei toteuta EU:n meridirektiiviä (Ahvenanmaa on saanut erivapauden olla noudattamatta sitä) ja yritystuet tukevat perinteisiä tapoja mm. energiankäytössä samaan aikaan kun tuet ovat huimasti vähentyneet esimerkiksi uusien puupohjaisten innovaatioiden - ja mahdollisesti tuotteiden - tekemiseltä. Tämä on tapahtunut yhtaikaisesti, kun perinteisen metsäpolitiikan tueksi on valjastettu koko Suomen poliittinen EU-koneisto. Jos jokin edelläolevista esimerkeistä olisi tapahtunut yksin, ongelma ei olisi suuri, mutta kaikki yhdessä osoittavat tilanteen olevan vakava. Suomessa näyttää nyt olevan vallalla lyhytaikaisten taloudellisten hyötyjen maksimoimisen ilmapiiri, jossa voidaan kokonaan unohtaa se, että ympäristö ja talous eivät ole ristiriidassa vaan tulevaisuuden kannalta talouden tulisi toimia ympäristön ehdoilla. Kaikki muu on käpertymistä menneisyyteen - kun Suomessa on vähän väkeä, niin menneisyyshakuisten talouden piirien mielestä ympäristöön ei tarvitse kiinnittää huomiota. Ulkomaiden ongelmat eivät koske meitä, menneisyyteen käpertyjät ajattelevat. Niin ei saisi olla, vaan meidän tulisi katsoa tulevaisuuteen.