Näin hömötiaisen!

Keskiviikko 23.10.2024 klo 15.15 - Mikko Nikinmaa

Kun koulupoikana tein päivittäisiä linturetkiäni lähimetsissä, hömötiaisia näkyi joka kerralla. Ne uskaltautuivat talvisin myös lintulaudallemme aggressiivisten talitiaisten joukkoon. Linturetkien vakiovieraita olivat myös peltosirkku ja pensastasku. Isokuovit lensivät peltoaukeilla, pikkulepinkäiset pyydystivät sudenkorentoja, illan hämärtyessä kehrääjät rupesivat surisemaan kangasmetsissä ja ruisrääkät rääkymään pelloilla. Linturetkimuistot palasivat mieleeni kun luin 2024 Living Planet Reportia. Siinä todettiin maapallo selkärankaispopulaatioiden taantuneen lähes kolme neljännestä viidessäkymmenessä vuodessa – siis lapsuuteni linturetkiajasta (Raportti on web-sivulla https://www.worldwildlife.org/publications/2024-living-planet-report).

Suurin syy selkärankaisten katoon on maankäytön muutokset. Tämä tarkoittaa hömötiaisen tapauksessa erityisesti metsien muuttumista. Kun olin koulupoika, tuntui että kaikki kauhistelivat avohakkuita. Ainakaan juuri kukaan metsänomistaja asuinseuduillani ei niitä tehnyt. Metsissä oli aina eri ikäisiä puita. Toisin on nyt – metsistä on tullut puupeltoja, jotka sopivat huonosti niin metsälinnuille, sienille, mustikoille ja puolukoille. Vaikka lapsena en hirveästi nauttinutkaan siitä, että piti ämpäreittäin metsämarjoja poimia, metsien säilyminen sellaisina, että niiden aluskasvillisuutena mustikan ja puolukan varvut voivat hyvin, olisi tärkeää. Metsänhoito on liiaksi toiminut puuraaka-aineen myyjien ja puuteollisuuden ehdoilla. Minusta on sangen kummallista, että ympäristön hoito on ollut vain ylimääräinen kustannus. Talousajattelun tulisi muuttua siten, että kaiken taloudellisen toiminnan kriteeri olisi ympäristötase: jos toiminta aiheuttaa haittaa ympäristölle, haitan suuruus tulisi arvioida ja toimijan korvata haitasta koituvat kustannukset. Jos talous olisi ennenkin joutunut toimimaan näin, meillä tuskin olisi saastunutta Itämerta.

Metsälintujen elämä ei näytä helpottuvan. Äskettäin esitellyt vanhojen metsien suojelukriteerit ovat sellaisia, ettei niiden perusteella Etelä-Suomesta löydy uusia suojeltavia alueita lainkaan. Suojelukriteerit ovat niin tiukat, että edes kaikki kansallispuistojen metsät eivät niitä täytä – eli niitä ei enää otettaisi mukaan uusia puistoja perustettaessa. Tässä yhteydessä voi tuoda esiin, että Euroopan Unionissa on tarkoitus suojella sekä vanhoja että luonnontilaisia metsiä eikä vain vanhoja luonnontilaisia metsiä, niin kuin hallituksemme on ymmärtänyt.

Hömötiaisen kohtalo on kuitenkin parempi kuin sisävesien kalojen. Niiden kannat ovat romahtaneet paljon keskimääräistä pahemmin, osittain vesirakennuksen mutta myös rehevöitymisen, saasteiden ja ilmastonmuutoksen vuoksi. Suomessa kärsivät erityisesti kylmien vesien vaelluskalat, vaikkakin niiden vaellusreiteiltä on viime vuosina ruvettu poistamaan vaellusesteitä, vanhojen piensähkölaitosten tarpeettomia patoja. Tämä ei kuitenkaan paljon auta, jos vaellusreitin veden lämpötila on noussut lisääntymistä haittaavan korkeaksi.

Nyt (21.10.-1.11.) on meneillään YK:n luontokokous Calissa Kolumbiassa. Sen pitäisi olla maapallon yhteistä pyrkimystä luontokadon pysäyttämiseksi. Yhtenä päämääränä on lisätä suojelualueiden määrä 30 %:ksi maapallon pinta-alasta. Suomi on perinteisesti ollut yksi eturivin valtioista ympäristökysymyksissä. Viime vuosina edelläkävijyys on kuitenkin karissut pois, mistä ovat osoituksena luonnon ennallistamisdirektiivin tiukka vastustus, päättömät vanhojen metsien suojelukriteerit ja viimeisenä se, ettei Calin kokoukseen olla saatu valmiiksi kansallista biodiversiteettistrategiaa…

Hömötiainen; ei hyvältä näytä.

Mitä jätämme lapsillemme?

Perjantai 26.4.2024 klo 19.55 - Mikko Nikinmaa

Kun kuuntelee poliitikkojen puheita, tuleva sukupolvi on aina esillä puhuttaessa valtion velkaantumisessa. ”Emme saa jättää velkaa lapsillemme.” Tämä fraasi toistuu harmittavan usein varsinkin nyt, kun säästöpäätöksissä ei oteta huomioon, kuinka ne vaikuttavat ympäristöön. Kyllähän valtionvelan lisäksi jälkipolvet joutuvat vastaanottamaan meidän heille jättämämme ympäristön.

Syy siihen, että poliitikot ja muut päättäjät eivät ota huomioon ympäristöä, on sangen ymmärrettävä. Näihin päiviin asti taloustiede ei ole ottanut huomioon ympäristöä lainkaan. Itse asiassa ympäristökysymyksiä ja kansantalouden näkökohtia on pidetty erillisinä ja jopa täysin vastakkaisina. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kuin talous on voinut laajeta ilman maapallon sietorajan vastaantuloa. Nyt tilanne on muuttunut: kaikkien talouden ratkaisujen pitäisi myös ottaa huomioon tehdyn ratkaisun vaikutus ympäristöön.

Valtionvelka koostuukin kahdesta osatekijästä: rahallinen velka ja ympäristövelka. Jos nyt tehtävät ratkaisut eivät pienennä ympäristövelkaa, se voi haitata jälkipolviemme hyvinvointia enemmän kuin suurikin rahallinen velka. Koska käsite ”ympäristön tila” on sangen abstrakti, täytyisi pystyä arvottamaan ympäristön eri tekijät: puhdas vesi, satakielen laulu, lehtopöllön huhuilu, mustikan poiminta, sienimetsä jne. Kun nämä on arvotettu, voitaisiin ruveta puhumaan ympäristötaseesta ja ympäristötaseen negatiivisen muutoksen estämisen pitäisi olla poliittinen päämäärä. Hyvinvointivaltioon kuuluu hyvä ympäristön tila taloudellisen menestyksen lisäksi.

Tuleva luonnonsuojelulaki - vaikka kaikki toiveet eivät toteudukaan, on uudistus harppaus hyvään suuntaan

Perjantai 13.5.2022 klo 15.38 - Mikko Nikinmaa

Yhtenä merkittävimmistä asioista on, että ekologinen kompensaatio kirjataan lakiin. Jos yritys esimerkiksi pilaa suota, sillä on mahdollisuus kompensoida aiheuttamansa haitta ostamalla suojeltavaksi vastaavanlainen, viranomaisen hyväksymä alue. Lakiesityksessä toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, vaikka alkuvaiheessa lain suunnittelua se oli pakollista. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole ratkaiseva puute, vaan tärkeintä on, että ajatus kirjataan lakiin. Pitkän päällehän pitäisi päästä siihen, että kansantalouden perustana olisi ympäristötase. Tällöin kaikkien toimintojen pitäisi olla sellaisia, että ne eivät heikennä tasetta kokonaisuutena. Olemme liian kauan saaneet hyväksyä sen, että voitot tehdään ympäristön kustannuksella. Kun nyt alkuvaiheessa hyväksytään lakiin ekologinen kompensaatio, ajatusta on helpompi laajentaa myöhemmin, (Kun hyvälle antaa pikkusormen, se vie koko käden).

Toinen tärkeä asia on, että jotkut harvinaiset luontotyypit tulevat ”automaattisesti” suojelun piiriin. Niiden suojelemisesta ei tarvitse tehdä erillistä arviota.

Kolmantena pääkohtana mielestäni on, että edes kansallis- ja luonnonpuistojen alueella malminetsintä kielletään. Vaikka tässäkään ei saavutettu toivetta, joka olisi kieltänyt malminetsinnän kaikilla luonnonsuojelualueilla, parempi tässäkin saavutettu tulos kuin ei mitään. Mielestäni on sangen käsittämätöntä, että maanpinnan alapuoliset malmiot eivät olekaan maanomistajan määräysvallassa. Luonnonsuojelulain muutos on ensimmäinen askel suuntaan, jossa malmivarat eivät muodosta mitään poikkeusta maanomistukseen.

Luonnonsuojelulain valmistelussa on tullut valitettavan selvästi näkyviin epäkohta, joka aiheuttaa useimmat ympäristöongelmat; kansantalouden ja ympäristönsuojelun ajatellaan olevan ei pelkästään toisistaan riippumattomia vaan toistensa vastakohtia. Jos rahallinen etu ja ympäristön tila ovat päätöksenteossa vastakkain, yleensä ratkaisut tehdään lyhytaikaisen taloudellisen voiton hyväksi. Edelleenkään ei kunnolla ymmärretä, että taloudellinen toiminta edellyttää kelvollista ympäristöä. Muuten ajaudutaan tilanteeseen, jossa ”tiedän että maapallo on käytännössä tuhoutunut, mutta sitä ennen pystyimme saamaan osakesijoittajille suuret voitot.”