Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 3

Perjantai 3.11.2023 klo 12.01 - Mikko Nikinmaa

Suolapitoisuuden nopeat vaihtelut Itämeressä johtuvat Tanskan läpi tulevista suolapulsseista. Valtameren suolaista vettä pääsee tänne merkittäviä määriä vain, kun aluksi on kova itätuuli pitkään tunkien vettä ulos Tanskan salmista ja sitten pitkäkestoiset kovat länsimyrskyt työntävät suolaista vettä tilalle. Ilman Atlantilta tulevia suolapulsseja Itämeren vesi muuttuisi vähitellen makeaksi, koska vuosittain Itämereen tulee n. 550 km³ makeaa vettä, josta haihtuu vain 100 km³. Vuosittainen makean veden nettokertymä on noin 5 % Itämeren vesimäärästä. Vaikka tästä suurin osa virtaakin Tanskan salmien kautta Atlanttiin, ilman suolapulsseja Itämerestä tulisi makean veden allas parissa sadassa vuodessa. Kun suolapulssit ovat viime vuosikymmeninä harventuneet, Itämeren suolapitoisuuden aleneminen on kiihtynyt. Tämä ei haittaa härkäsimppua, joka tulee toimeen makeassakin vedessä, kunhan se on riittävän kylmää. Itse asiassa Itämeren härkäsimppu on menettänyt kykynsä säädellä suolapitoisuuttaan hyperosmoottisessa ympäristössä, joten se ei pysty elämään Etelä-Itämeren suolapitoisuudessa toisin kuin Vienan ja Pohjoisessa Jäämeressä elävät lajitoverinsa. Sen sijaan turska ei pysty lisääntymään alhaisessa suolapitoisuudessa. Itämeren suolapitoisuuden laskiessa turskan kutualue on pienentynyt huomattavasti ja kanta heikentynyt sekä ylikalastuksen että vähentyneen poikastuotannon takia. Vaikka Suomenlahden itäosan suolapitoisuus ei ole koskaan ollut turskan lisääntymiselle riittävä, aikuisia turskia tuli verkoilla paljonkin jo 1960-luvulla. Silloin tulikin kymmenen vuoden kuluessa kolme suurta suolapulssia, kun niitä on viime aikoina tullut kerran kymmenessä vuodessa. Suurimmillaan turskasaaliit olivat Suomen vesillä 1980-luvun alkupuolella, kun 1970-luvun suolapulssien ansiosta oli kehittynyt vahvoja ikäluokkia.

Turskan mätimunat ovat kelluvia. Jos ne painuvat pohjaan, ne kuolevat hapenpuutteeseen ennen kuoriutumista. Tämän takia lajin lisääntymismenestys riippuu voimakkaasti suolapitoisuudesta: jos se on liian alhainen, mäti painuu pohjaan ja tuhoutuu. Mätimunien vesipitoisuus määrää niiden tiheyden. Itämeren turskan mätimunissa on paljon vettä, minkä takia ne ovat paljon suurempia kuin Atlantin turskan ja kelluvat Itämeren suolapitoisuudessa. Atlantin turskan pienemmät, ominaispainoltaan suuremmat munat taas kelluvat valtameren suolapitoisuudessa mutta vajoaisivat pohjaan Itämeressä. Kuoriuduttuaan turskan poikaset elävät jonkin aikaa vapaassa vedessä lähellä pintaa syöden planktonia, mutta etsiytyvät sangen pian rannikon levävyöhykkeelle, jossa kasvavat nopeasti. Pienestä pitäen turskat ovat kulkureita luonnoltaan. Saaristomeren rannoilta niitä tavataan jo viisisenttisinä, mutta Suomenlahden itäosissa näkyy vain aikuisia turskia. Turska ui jatkuvasti ja syö ennen kaikkea silakoita ja kilohaileja, mutta sille kelpaavat monenlaiset muutkin elävät: katkat ja kaikki pikkukalat.

Turskakaan ei ole mikään kaunokainen, vaikka härkäsimppuun verrattuna onkin komea. Sillä on iso pää ja paljon eviä. Suurimmat valtameren turskat ovat jopa yli 50-kiloisia, mutta Suomen vesillä suurin pyydetty kala oli 38-kiloinen. Turska sukulaisineen on sillin ohella ollut tärkein kalastuksen kohde Atlantilla ja hyvin tärkeä myös (eteläisellä) Itämerellä. Nykyisin se on pahasti ylikalastettu melkein kaikkialla. Itämeren suurimmat saaliit pyydystettiin 1980-luvulla ja niistä ajoista saaliit ovat pienentyneet lähes 90 %. Maailmanlaajuisestikin ylikalastus on tullut niin merkittäväksi ongelmaksi, että jotkut asiantuntijat ovat arvelleet kaupallisesti tärkeiden kalalajien kuolevan sukupuuttoon tällä vuosisadalla. Helpotusta tilanteeseen ei tällä hetkellä juurikaan tuo edes viljellyn kalan käyttö ravintona luonnonkalan sijasta, koska toistaiseksi kalanrehu perustuu kalajauhoon, joten sen ainut vaikutus kalastukseen on, ettei saaliskalan lajilla ole niin suurta väliä.

Turska voitiin säilyttää syötävänä pitkään jo ennen kuin pakastus oli mahdollista. Se kun on sangen vähärasvainen kala, niin kuivaus onnistuu mainiosti. Norjan kuvissa näkyy usein turskan kuivaustelineitä. Kuivattu turska muokataan lipeäkalaksi emäksisessä lipeävedessä. Käsittely pehmentää kalan, minkä ansiosta siitä tulee joulun ”herkku”. Jokseenkin kaikki Suomessa syötävä lipeäkala on turskan sijasta sen sukulaista koljaa. Pohjois-Norjan turskakannat vähenivät 1970-luvulla mitättömiksi, minkä takia turskan pyydystyksestä siirryttiin koljan kalastukseen. Meikäläistä turskaa ei lipeäkalana ole juuri koskaan syöty.