Lyhyt Simpunpäästöoppi 3

Suolapitoisuuden nopeat vaihtelut Itämeressä johtuvat Tanskan läpi tulevista suolapulsseista. Valtameren suolaista vettä pääsee tänne merkittäviä määriä vain, kun aluksi on kova itätuuli pitkään tunkien vettä ulos Tanskan salmista ja sitten pitkäkestoiset kovat länsimyrskyt työntävät suolaista vettä tilalle. Ilman Atlantilta tulevia suolapulsseja Itämeren vesi muuttuisi vähitellen makeaksi, koska vuosittain Itämereen tulee n. 550 km³ makeaa vettä, josta haihtuu vain 100 km³. Vuosittainen makean veden nettokertymä on noin 5 % Itämeren vesimäärästä. Vaikka tästä suurin osa virtaakin Tanskan salmien kautta Atlanttiin, ilman suolapulsseja Itämerestä tulisi makean veden allas parissa sadassa vuodessa. Kun suolapulssit ovat viime vuosikymmeninä harventuneet, Itämeren suolapitoisuuden aleneminen on kiihtynyt. Tämä ei haittaa härkäsimppua, joka tulee toimeen makeassakin vedessä, kunhan se on riittävän kylmää. Itse asiassa Itämeren härkäsimppu on menettänyt kykynsä säädellä suolapitoisuuttaan hyperosmoottisessa ympäristössä, joten se ei pysty elämään Etelä-Itämeren suolapitoisuudessa toisin kuin Vienan ja Pohjoisessa Jäämeressä elävät lajitoverinsa. Sen sijaan turska ei pysty lisääntymään alhaisessa suolapitoisuudessa. Itämeren suolapitoisuuden laskiessa turskan kutualue on pienentynyt huomattavasti ja kanta heikentynyt sekä ylikalastuksen että vähentyneen poikastuotannon takia. Vaikka Suomenlahden itäosan suolapitoisuus ei ole koskaan ollut turskan lisääntymiselle riittävä, aikuisia turskia tuli verkoilla paljonkin jo 1960-luvulla. Silloin tulikin kymmenen vuoden kuluessa kolme suurta suolapulssia, kun niitä on viime aikoina tullut kerran kymmenessä vuodessa. Suurimmillaan turskasaaliit olivat Suomen vesillä 1980-luvun alkupuolella, kun 1970-luvun suolapulssien ansiosta oli kehittynyt vahvoja ikäluokkia.

Turskan mätimunat ovat kelluvia. Jos ne painuvat pohjaan, ne kuolevat hapenpuutteeseen ennen kuoriutumista. Tämän takia lajin lisääntymismenestys riippuu voimakkaasti suolapitoisuudesta: jos se on liian alhainen, mäti painuu pohjaan ja tuhoutuu. Mätimunien vesipitoisuus määrää niiden tiheyden. Itämeren turskan mätimunissa on paljon vettä, minkä takia ne ovat paljon suurempia kuin Atlantin turskan ja kelluvat Itämeren suolapitoisuudessa. Atlantin turskan pienemmät, ominaispainoltaan suuremmat munat taas kelluvat valtameren suolapitoisuudessa mutta vajoaisivat pohjaan Itämeressä. Kuoriuduttuaan turskan poikaset elävät jonkin aikaa vapaassa vedessä lähellä pintaa syöden planktonia, mutta etsiytyvät sangen pian rannikon levävyöhykkeelle, jossa kasvavat nopeasti. Pienestä pitäen turskat ovat kulkureita luonnoltaan. Saaristomeren rannoilta niitä tavataan jo viisisenttisinä, mutta Suomenlahden itäosissa näkyy vain aikuisia turskia. Turska ui jatkuvasti ja syö ennen kaikkea silakoita ja kilohaileja, mutta sille kelpaavat monenlaiset muutkin elävät: katkat ja kaikki pikkukalat.

Turskakaan ei ole mikään kaunokainen, vaikka härkäsimppuun verrattuna onkin komea. Sillä on iso pää ja paljon eviä. Suurimmat valtameren turskat ovat jopa yli 50-kiloisia, mutta Suomen vesillä suurin pyydetty kala oli 38-kiloinen. Turska sukulaisineen on sillin ohella ollut tärkein kalastuksen kohde Atlantilla ja hyvin tärkeä myös (eteläisellä) Itämerellä. Nykyisin se on pahasti ylikalastettu melkein kaikkialla. Itämeren suurimmat saaliit pyydystettiin 1980-luvulla ja niistä ajoista saaliit ovat pienentyneet lähes 90 %. Maailmanlaajuisestikin ylikalastus on tullut niin merkittäväksi ongelmaksi, että jotkut asiantuntijat ovat arvelleet kaupallisesti tärkeiden kalalajien kuolevan sukupuuttoon tällä vuosisadalla. Helpotusta tilanteeseen ei tällä hetkellä juurikaan tuo edes viljellyn kalan käyttö ravintona luonnonkalan sijasta, koska toistaiseksi kalanrehu perustuu kalajauhoon, joten sen ainut vaikutus kalastukseen on, ettei saaliskalan lajilla ole niin suurta väliä.

Turska voitiin säilyttää syötävänä pitkään jo ennen kuin pakastus oli mahdollista. Se kun on sangen vähärasvainen kala, niin kuivaus onnistuu mainiosti. Norjan kuvissa näkyy usein turskan kuivaustelineitä. Kuivattu turska muokataan lipeäkalaksi emäksisessä lipeävedessä. Käsittely pehmentää kalan, minkä ansiosta siitä tulee joulun ”herkku”. Jokseenkin kaikki Suomessa syötävä lipeäkala on turskan sijasta sen sukulaista koljaa. Pohjois-Norjan turskakannat vähenivät 1970-luvulla mitättömiksi, minkä takia turskan pyydystyksestä siirryttiin koljan kalastukseen. Meikäläistä turskaa ei lipeäkalana ole juuri koskaan syöty.