Kalanviljelyn tutkimuksen infrastruktuuri täytyy säilyttää

Tiistai 21.11.2023 klo 15.18 - Mikko Nikinmaa

Kalat ovat sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen uhreja. Pahimmissa näkymissä useat kalalajit kuolevat sukupuuttoon jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Lohikalat ovat voimakkaasti harvinaistuva kylmän veden lajiryhmä, jonka kantoja on pystytty ylläpitämään viljelemällä.  Kalanviljelyn avulla voidaan monien kalojen sukupuutto estää. Eri puolilla maapalloa onkin tällaisia hankkeita käynnissä esimerkiksi tonnikalojen ja sampien pelastamiseksi. Kalanviljely voi myös tuottaa eläinvalkuaista ihmisruuaksi ottaen ympäristön paljon paremmin huomioon kuin tasalämpöisten nautojen, sikojen tai broilereiden tuotanto. Se, että nykymuotoinen viljelykalantuotanto ei pysty tähän, vaan aiheuttaa suuria ympäristöongelmia, johtuu siitä, että tuotannossa on pyritty vain säästämään kustannuksia eikä missään ole riittävästi tutkittu, miten kalanviljely voisi toimia kestävästi.


Suomessa luotiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksen puitteissa 1960-1970-luvuilla kalanviljelylaitoksien verkosto. Viljelylaitokset sijaitsivat kaukana yliopistokaupungeista, joten vierailevien tutkijoiden työn helpottamiseksi niihin rakennettiin majoitustiloja vieraita varten. Tämän panostuksen ansiosta Suomen kalanviljelyn ja kalojen toiminnan tutkimus kohosi nopeasti yhdeksi maailman johtavista kokonaisuuksista. Eikä kyseessä ollut yksittäisen yliopiston menestys, vaan maailmalla arvostettua työtä tehtiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksessa ja yliopistoissa Helsingistä Ouluun ja Joensuusta Turkuun sekä perus- että soveltavassa tutkimuksessa. Tehty työ on auttanut niin uhanalaisten kalakantojen – esimerkiksi Saimaan nieriä – ylläpitämisessä kuin istukkaiden laadun parantamisessa niin paljon, että infrastruktuuriin sijoitetut rahamäärät on saatu moninkertaisina takaisin.


Vaikka kalojen toiminnan ja kalanviljelyn tutkimuksen merkitys on ilmastonmuutoksen vaikutuksien vuoksi entisestään korostunut, Suomessa ollaan ”säästöjen” saamiseksi lopettamassa kalanviljelylaitoksia, jotka ovat nostaneet suomalaisen tutkimuksen alallaan maailman kärkeen. Aluksi luovuttiin vierailevien tutkijoiden majoituksesta; tämän seurauksena tutkimusvierailujen tekeminen pienille maaseutupaikoille vaikeutui merkittävästi. Nyt viitisenkymmentä vuotta sitten rakennettujen viljelylaitoksien infrastruktuuri kaipaisi peruskorjausta, mihin tietysti kuluisi rahaa – siispä lyhytnäköisesti ”säästetään” luopumalla tiloista niiden korjaamisen sijaan. Näin esitetään tehtäväksi, vaikka kalanviljelylaitoksilla tehty tutkimus on ilman muuta ollut kannattavaa. Kalantuotannon rahallinen arvo sitä on tuskin ollut, mutta eihän uhanalaisten lajien suojelu tai tulevaisuuden ympäristövaatimuksen edellyttämien kasvatusmenetelmien tutkimus voikaan sitä olla.


Kun Suomi on sitoutunut luontokadon pysäyttämiseen ja pyrimme kestävään elintarviketuotantoon, on mahdotonta ymmärtää, että valtion tahot, joiden tehtävänä on huolehtia alan tutkimuksesta, vaikeuttavat sen tekemistä. Miten on mahdollista kehittää kalankasvatusta niin, että istukkaat selviävät entistä paremmin tai ruokakalatuotanto on aikaisempaa ympäristöystävällisempää, jos tutkimuksen tarvitsemaa infrastruktuuria poistetaan?  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luontokato, ruokakalan viljely, nieriä, kalanviljelulaitokset, lohikalat

Lyhyt Simpunpäästöoppi 10

Perjantai 17.11.2023 klo 19.07 - Mikko Nikinmaa

Silloin kun verkkoja 1960-luvun alkupuolella puhdistin, Itämeren rehevöityminen ja ympäristömyrkyt eivät vielä lohen ja meritaimenen elämää haitanneet. Niitä – punalihaisia meren aatelisia – sai kuitenkin saaliiksi tosi harvoin, vain muutaman kalan vuodessa. Kun kalanviljelykään ruokatarkoitukseen ei vielä ollut alkanut, ainakaan suuressa mittakaavassa, paistettu lohi, lohikeitto ja graavilohi olivat todellisia herrain herkkuja. Maalaishäissä oli todellista juhlaruokaa, jos lohikeittoa sai.

Lohia ja taimenia oli jo ruvettu kasvattamaan poikasten istuttamiseksi. Kun vesivoimaloiden rakentaminen aikaisempiin lohijokiin oli estänyt lohen kutuvaelluksen ja sen vuoksi poikastuotannon, vesioikeus määräsi voimayhtiöille lohenpoikasten istutusvelvoitteen. (Lohen luontainen lisääntyminen olisi ollut mahdollista varmistaa, jos osa jokivedestä olisi saanut kulkea voimaloiden ohi niin, että vaelluskalat olisivat pystyneet kulkemaan yläjuoksulle näitä kalateitä pitkin. Teollistuvassa Suomessa ei katsottu kuitenkaan olevaan varaa siihen, että pisarakaan vettä kulkisi voimalaitoksien ohi. Niinpä toimivia kalateitä ei koskaan rakennettu.) Viljellyiltä istukkailta poistettiin rasvaevä, jotta luonnonkalat ja poikaskasvatetut kalat pystyttiin erottamaan toisistaan. Kuviteltiin, että rasvaevä olisi tarpeeton jäänne, jonka poistamisella ei olisi mitään merkitystä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että rasvaevä on aistielin. Sillä aistitaan veden virtauksia: mahtavatkohan havainnot kasvatuspoikasten huonosta selviytymisestä luonnossa johtua osittain siitä, että niiltä on poistettu yksi aisti.

Kuusikymmentäluvun loppupuolelta alkaen ja koko 1970-luvun ajan kalanviljely ruokakalantuotannossa kasvoi räjähdysmäisesti. Kasvua jatkui vielä 1980-luvun alkupuolelle, minkä jälkeen suomalainen viljellyn kalan tuotanto on vähitellen vähentynyt, kun halvemmalla tuotettu ulkomainen (erityisesti norjalainen) lohi on tullut markkinoille. Ruokakalatuotanto oli aluksi melkein pelkästään kirjolohta, jota meressä kasvatetaan verkkokasseissa. Itämeren lahdissa kala kasvaa erityisen nopeasti koska suolatasapainon säätelyyn tarvittavan energian määrä on vähäinen. Samasta syystä murtovedessä särki, ahven ja muut makean veden kalat kasvavat suuremmiksi kuin järvissä. Merikasvatus on aiheuttanut paikallisia rehevöitymisongelmia, kun suuri kalajoukko saa rehua ja ulostaa pienellä alueella. Verkkokassiviljely ja kesämökkeily olivatkin törmäyskurssilla vuosikymmeniä ja kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta on pyritty pienentämään rehujen kehityksellä, kalanviljelyn sijainninohjauksella ja jätösten poistamisella. Jotta kalanviljelyn rehevöittävä vaikutus voidaan kokonaan poistaa, on lopulta siirryttävä kuivan maan allaskasvatukseen, jossa kaikki rehu- ja ulostejätteet pystytään puhdistamaan ennen niiden joutumista mereen. Kalanviljelyn rehevöittävää vaikutusta mainostettiin vähennettävän uuden rehun käytöllä: rehussa on Itämeren silakasta tehtyä kalajauhoa, joten huonoimmillaankin se säilyttää meren ravinnemäärän ennallaan. Kuitenkin silakan käyttö kalanrehussa on sangen kyseenalaista ja siitä pitäisi päästä eroon silakkakantojen säilyttämiseksi.

Kun lohi vielä 1960-luvulla oli herrain herkku, on se kalanviljelyn ja tuontikalan johdosta muuttunut yhdeksi halvimmista ruoka-aineista. Kaikki muut kalat ovat nykyisin sitä kalliimpia. Siispä savulohen syöminen ei enää luo samanlaista tunnelmaa kuin 50 vuotta sitten. Mutta yksi ei muutu: mikään muu suomen kaloista ei ole yhtä vähäruotoista kuin lohi. Siitä syöjä tykkää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kalanviljely, lohi, rehevöityminen, kalanrehu, rasvaevä