Tiistai 21.11.2023 klo 15.18 - Mikko Nikinmaa
Kalat ovat sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen uhreja. Pahimmissa näkymissä useat kalalajit kuolevat sukupuuttoon jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Lohikalat ovat voimakkaasti harvinaistuva kylmän veden lajiryhmä, jonka kantoja on pystytty ylläpitämään viljelemällä. Kalanviljelyn avulla voidaan monien kalojen sukupuutto estää. Eri puolilla maapalloa onkin tällaisia hankkeita käynnissä esimerkiksi tonnikalojen ja sampien pelastamiseksi. Kalanviljely voi myös tuottaa eläinvalkuaista ihmisruuaksi ottaen ympäristön paljon paremmin huomioon kuin tasalämpöisten nautojen, sikojen tai broilereiden tuotanto. Se, että nykymuotoinen viljelykalantuotanto ei pysty tähän, vaan aiheuttaa suuria ympäristöongelmia, johtuu siitä, että tuotannossa on pyritty vain säästämään kustannuksia eikä missään ole riittävästi tutkittu, miten kalanviljely voisi toimia kestävästi.
Suomessa luotiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksen puitteissa 1960-1970-luvuilla kalanviljelylaitoksien verkosto. Viljelylaitokset sijaitsivat kaukana yliopistokaupungeista, joten vierailevien tutkijoiden työn helpottamiseksi niihin rakennettiin majoitustiloja vieraita varten. Tämän panostuksen ansiosta Suomen kalanviljelyn ja kalojen toiminnan tutkimus kohosi nopeasti yhdeksi maailman johtavista kokonaisuuksista. Eikä kyseessä ollut yksittäisen yliopiston menestys, vaan maailmalla arvostettua työtä tehtiin Riista- ja Kalatalouden Tutkimuslaitoksessa ja yliopistoissa Helsingistä Ouluun ja Joensuusta Turkuun sekä perus- että soveltavassa tutkimuksessa. Tehty työ on auttanut niin uhanalaisten kalakantojen – esimerkiksi Saimaan nieriä – ylläpitämisessä kuin istukkaiden laadun parantamisessa niin paljon, että infrastruktuuriin sijoitetut rahamäärät on saatu moninkertaisina takaisin.
Vaikka kalojen toiminnan ja kalanviljelyn tutkimuksen merkitys on ilmastonmuutoksen vaikutuksien vuoksi entisestään korostunut, Suomessa ollaan ”säästöjen” saamiseksi lopettamassa kalanviljelylaitoksia, jotka ovat nostaneet suomalaisen tutkimuksen alallaan maailman kärkeen. Aluksi luovuttiin vierailevien tutkijoiden majoituksesta; tämän seurauksena tutkimusvierailujen tekeminen pienille maaseutupaikoille vaikeutui merkittävästi. Nyt viitisenkymmentä vuotta sitten rakennettujen viljelylaitoksien infrastruktuuri kaipaisi peruskorjausta, mihin tietysti kuluisi rahaa – siispä lyhytnäköisesti ”säästetään” luopumalla tiloista niiden korjaamisen sijaan. Näin esitetään tehtäväksi, vaikka kalanviljelylaitoksilla tehty tutkimus on ilman muuta ollut kannattavaa. Kalantuotannon rahallinen arvo sitä on tuskin ollut, mutta eihän uhanalaisten lajien suojelu tai tulevaisuuden ympäristövaatimuksen edellyttämien kasvatusmenetelmien tutkimus voikaan sitä olla.
Kun Suomi on sitoutunut luontokadon pysäyttämiseen ja pyrimme kestävään elintarviketuotantoon, on mahdotonta ymmärtää, että valtion tahot, joiden tehtävänä on huolehtia alan tutkimuksesta, vaikeuttavat sen tekemistä. Miten on mahdollista kehittää kalankasvatusta niin, että istukkaat selviävät entistä paremmin tai ruokakalatuotanto on aikaisempaa ympäristöystävällisempää, jos tutkimuksen tarvitsemaa infrastruktuuria poistetaan?
