Lyhyt Simpunpäästöoppi 19

Maanantai 19.2.2024 klo 17.49 - Mikko Nikinmaa

Kampelat puolestaan ovat merikaloja, jotka tulevat toimeen makeassakin vedessä. Tenojoen vesistön pikkujärvissä Suomen päälaella on useinkin saatu saaliiksi kampeloita. Ne voivat elää melkein koko elämänsä järvivedessä. Lisääntyminen siellä ei kuitenkaan onnistu. Kampelan siittiöt ovat liikuntakykyisiä ja pystyvät hedelmöittämään mädin vain, jos veden suolapitoisuus on yli 7 promillea. Suomen vesillä näin korkea suolapitoisuus on vain lounaisilla vesialueilla Saaristo- ja Ahvenanmerellä. Siellä kampela lisääntyy kuitenkin sangen hyvin: mätimunat ovat joko vapaassa vedessä kelluvia (jos suolapitoisuus on riittävän korkea) tai ne kehittyvät sora- tai hiekkapohjilla (alhaisimmissa siedetyissä suolapitoisuuksissa. Kuoriuduttuaan poikaset ajelehtivat veden mukana niin, että kampeloita saadaan saaliiksi kaikkialla Suomen- ja Pohjanlahdellakin. Perämerellä laji on kuitenkin harvalukuinen.

Kampela on pohjakala, jonka silmät ovat kääntyneet toiselle, meidän kampelallamme useimmiten oikealle, kyljelle. Poikasen ollessa pieni se on kuin mikä tahansa kalanpoikanen, mutta jo sentin-parin mittaisena sen silmät ovat siirtyneet. Pohjaa vasten oleva kylki on täysin valkoinen ja veden puoleinen kylki pohjan värinen. Kampela pystyy muuttamaan kylkensä väriä niin, että se erottuu mahdollisimman vähän pohjasta. Kun se on lättänänä pohjassa, mahdolliset saalistajat eivät huomaa sitä. Huomaamattomuus onkin tärkeää kampelalle, koska se ei ole mikään nopea uimari, vaan jää melko varmasti saaliiksi hitaammallekin pedolle, jos tulee havaituksi. Kun se itse syö puolestaan pääasiassa simpukoita, ei uintinopeus ole koskaan ruuan hankintaa rajoittava tekijä. Hiekkapohjilla kampela kaivautuu vielä hiekkaan niin, että vain sen silmät ovat näkyvissä.

Kooltaan meikäläiset kampelat eivät tule yleensä kiloa-kahta suuremmiksi. Ne ovat siis tosi pieniä suuriin, monikymmenkiloisiin sukulaisiinsa, kuten Ruijan pallas, verrattuna. Ruijan pallasta kalastetaankin ahkerasti ja siitä on viime vuosina tullut myös yleinen viljelykala. Kampelakin on hyvä ruokakala, jota tarjotaan varsinkin Saaristomeren ravintoloissa savustettuna. Se on parhaimmillaan loppukesästä-alkusyksystä, jolloin kalan rasvapitoisuus on toistakymmentä prosenttia. Yleisesti voi sanoa, että rasvaiset kalat ovat parhaita savukaloja – esimerkkinä lohet, ankerias ja kampela.  

Lyhyt Simpunpäästöoppi 17

Lauantai 20.1.2024 klo 18.41 - Mikko Nikinmaa

Kolmipiikkejä on sekä valtamerien suolapitoisuudessa, meriveden ja makean veden väliä vaeltavina, murtovedessä että makeassa vedessä. Useimmat Suomen- ja Pohjanlahden kaloista ovat tästä poikkeavasti oikeastaan makean veden kaloja, jotka pystyvät elämään murtovedessä niin kauan kuin veden suolapitoisuus on alhaisempi kuin niiden suolapitoisuus. Merikaloista poiketen niille ei ole kehittynyt mekanismeja, joiden avulla ne saisivat ylläpidetyksi suola- ja vesitasapainonsa, kun veden suolapitoisuus kasvaa yli 0,8-0,9 prosentin. Tästä säännöstä poikkeavat ankerias, lohi, meritaimen, jotkut nahkiaislajit ja jotkut kolmipiikkikannat, joiden poikas- ja syönnösvaiheet kasvavat eri suolapitoisuuksissa. Ankeriaan poikaset vaeltavat merivedessä tuhansia kilometrejä kasvupaikkojaan kohti. Ankeriaat elävät sitten makeassa vedessä, kunnes saavuttavat sukukypsyyden ja lisääntyminen Sargassomeressä kutsuu. Ankeriasta kutsutaan tämän vuoksi katadromiseksi lajiksi. Kaikki muut Suomen vaeltavat lajit ovat anadromisia, niiden poikaset kuoriutuvat ja kasvavat aluksi joissa, kunnes lähtevät syönnösvaellukselleen Itämereen. Lohikalojen muutosta jokipoikasesta merivaiheeseen sanotaan smolttiutumiseksi.

Makean veden kaloilta kuluu suunnilleen 15 % niiden käyttämästä energiasta vesi- ja suolatasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon). Kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön suolapitoisuus nousee lähemmäs ruumiinnesteiden suolapitoisuutta. Näin säästynyt energia voidaan käyttää kasvuun. Tämän vuoksi ahvenet ja särjet, joita järvistä ongella sai, olivat paljon pienempiä kuin mihin oli Suomenlahdella kalastaneena tottunut.  Samasta syystä kirjolohen merikasvatus nousi suureen suosioon. Poikaset kasvatettiin smoltiksi asti sisävesien kalanviljelylaitoksissa ja siirrettiin nopeamman kasvun saavuttamiseksi verkkokasseihin merellä. Näin saatiin syöntikokoista kalaa selvästi nopeammin kuin sisävesien kalanviljelylaitoksilta.

Merikalat puolestaan eivät pysty estämään suolan valumista ympäröivään veteen ja veden virtausta elimistöön, jos veden suolapitoisuus laskee alle ruumiinnesteiden suolapitoisuuden. Nekin kuluttavat energiaa osmoregulaatioon, pitääkseen suolapitoisuutensa alhaisempana kuin ympäröivän veden. Tässäkin tapauksessa vesi- ja suolatasapainon säätelyyn kuluvan energian määrä vähenee, kun ympäristön ja eläimen ruumiinnesteiden välinen suolapitoisuuden ero murtovedessä pienenee. Merikalat eivät kuitenkaan kasva murtovedessä nopeammin kuin merivedessä, vaan jäävät useimmiten paljon pienemmiksi kuin valtamerissä asuvat sukulaisensa. Esimerkiksi silakka on paljon suuremman sillin murtovesiympäristöön sopeutunut alalaji. Tähän on syynä se, että niiden ravintoeliöt eivät selviä murtovedessä. Sen vuoksi merikalojen energiansaanti häiriintyy ja ne eivät pysty lisääntymään suolapitoisuuden laskiessa.

Ja jos katsotaan Itämeren alueen suolapitoisuuksia, sekä Suomen- että Pohjanlahden suolapitoisuus on kauttaaltaan alempi kuin eläinten ruumiinnesteiden. Myös Saaristomeren ja Ahvenanmeren suolapitoisuus on tälläkin hetkellä korkeimmillaan sama kuin eläinten. Kun vielä makean veden valuma Itämereen on suurempi kuin meriveden tulo Itämeren altaaseen ja haihtuminen yhteensä, on Itämeri muuttumassa koko ajan merikaloille epäedullisemmaksi ympäristöksi. Ilmastonmuutos kiihdyttää Itämeren suolapitoisuuden laskua, kun sen arvellaan lisäävän sateita Itämeren valuma-alueella ja sitä kautta makean veden valumista mereen.