Lyhyt Simpunpäästöoppi 18

Kaksi kalalajia, jotka ovat oikeastaan sisävesikaloja, mutta jotka olivat tärkeitä saaliita itäisellä Suomenlahdella, ovat made ja kuha. Made on kylmän veden kala, joka on aktiivisimmillaan talven pimeydessä, kun veden lämpötila on vain vähän nollan yläpuolella. Silloin se nousee syvänteistä matalaan veteen kutemaan, tavallisesti helmikuussa. Se on käytännössä sokea, mutta eipähän se voisi mitään nähdäkään, kun on aktiivinen lyhyen päivän aikana ja vaipuu pimeisiin syvänteisiin päivän pidetessä. Siksipä sen elämää ei juurikaan haittaa, että useimmilla mateilla on sokeaksi tekevä silmäloinen. Päältä ruskeankirjava made on sukua turskalle. Sen tärkein aistinelin on leuan alapuolinen viiksi, joka aistii veden virtauksia. Leukaviiksen lisäksi ensimmäisten parillisten vatsaevien etuosassa on paljon (tunto)aistinsoluja. Kun kala saa tietoa veden virtauksesta kolmessa kohtaa, se pystyy määrittämään tarkasti saaliin sijainnin ja liikkeen. Niinpä se pystyy nappaamaan ruokansa, pohjaeläimet ja pienet kalat, suureen suuhunsa. Veden virtauksen lisäksi hajuaistilla on merkitystä saalistuksessa.

Pilkkimiehet menevät talviöiksi pyytämään mateita. Pilkkivieheen ulkonäöllä ei ole väliä, mutta sen aiheuttamien veden virtauksien täytyy houkutella kalaa. Mateista tehdään soppaa ja niiden mäti on suurta herkkua. Mätimunat ovat pieniä, halkaisijaltaan millimetrin luokkaa. Yhdellä kalalla voikin sitten olla hirmuinen määrä mätimunia, jopa puoli miljoonaa. Kelpaa mätiä sitten laittaa blinien päälle sipulin, smetanan ja pippurin kanssa. Hedelmöityksen jälkeen mäti kehittyy kutupaikan pohjalla. Riittävä hapen määrä on alkionkehitykselle välttämätöntä.

Mateella onkin siis kaksi ongelmaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa vesien lämpenemistä, mitä laji sietää huonosti, ja vesien rehevöityminen ja muu saastuminen vähentää etenkin pohjaa lähellä olevan veden happipitoisuutta. Sen vuoksi made voi härkäsimpun tavoin olla yksi nopeimmin Itämereltä katoavista kaloista.

Mateen tavoin kuhakin vaatii korkeaa happipitoisuutta. Tämän olisi huomannut, jos olisi tiennyt, siitä, että verkkoon jääneet kuhat olivat aina kuolleita. Ilmeisesti ne riuhtoivat hetken päästäkseen irti sotkien verkkoa pahasti ja sitten kuolivat hapenpuutteeseen, kun eivät pystyneet korjaamaan kertynyttä happivelkaa. Kun lapsena kalalla itäisellä Suomenlahdella kävin, kuha oli vielä kesäkuut rauhoitettu. Sen yleinen rauhoitus loppui 1993. Periaatteessa saaliiksi saadut kalat olisi pitänyt päästää takaisin veteen, mutta ainakaan me emme koskaan saaneet verkolla elossa olevia kuhia.

Kuha eläisi mieluiten syvissä, puhtaissa vesissä, joiden happipitoisuus on korkea pohjaan asti. Suomessa tällaisten vesien lämpötila on pohjan lähellä kuhalle aivan liian alhainen. Kuha kun on korkeisiin lämpötiloihin sopeutunut laji. Sen toimintojen optimilämpötila on yli 20 astetta. Suomen vesillä se elää siis lämpötilasietonsa alarajalla. Suomessa kuha siis hyötyisi lämpötilan noususta, jos siihen ei liittyisi mitään muuta. Myös veden sameneminen auttaa kuhaa, kun se voi siirtyä matalampiin vesiin näkösyvyyden pienetessä. Kuitenkin lämpötilan nousun ja ravinteiden lisääntymisen aiheuttamaan vesien rehevöitymiseen liittyy aina ajoittaisia tai joskus pysyviäkin vähähappisuusjaksoja, joita kuha ei voi sietää. Kuha katoaakin sangen nopeasti saastuneilta vesialueilta. Kalansyöjän kannalta se on sääli, sillä paistettu kuha on yksi parhaista ruuista, joita tiedän.