EU ja ympäristönsuojelu

Perjantai 29.3.2024 klo 15.35 - Mikko Nikinmaa

Viime aikoina on kovasti riemuittu siitä, kuinka EU:n pyrkimykset moneen ympäristöasiaan on onnistuttu torppaamaan. Kotimaiset ratkaisut ovat paljon parempia – osaammehan hoitaa ympäristöasiamme itse. Mitä Keski- ja Etelä-Euroopan maat ovat kertomaan meille, kuinka metsiä ja vesistöjä pitää hoitaa. Nehän ovat jo kauan sitten hakanneet metsänsä ja pilanneet vetensä.

Mutta onko suomalainen ympäristönhoito missään asiassa edeltäkävijän roolissa? Suomen paperiteollisuus rupesi tekemään vesiensuojeluinvestointeja vasta, kun keskieurooppalaiset ja brittiläiset ostajat ilmoittivat, että paperin ostot loppuvat, jos jätevesien puhdistus ei ole riittävällä tasolla ja vapaata klooria käytetään paperin valkaisuun. Suomessa sallitaan edelleen poikkeusluvilla sellaisten kasvinsuojeluaineiden käyttö, jotka on muualla Euroopassa kielletty.

Lähtökohtana näyttää olevan, että ympäristönsuojelu ei saa aiheuttaa kustannuksia. Jotta tämänhetkisiä kustannuksia voidaan säästää, jätetään tekemättä ympäristön kannalta välttämättömiä elinkeinoelämän muutoksia. Mielestäni on surkuhupaisaa, että suureen ääneen huudetaan, kuinka velkaa ei saa jättää jälkipolville ja samalla nipistetään määrärahoista, joiden avulla jälkipolvet saisivat sellaisen ympäristön, joka meillä on ollut lapsena. Tähänhän esimerkiksi EU:n ennallistamisasetus pyrkii. Kun me suomalaiset olemme itse pilanneet ympäristömme, eikö meidän pitäisi maksaa siitä, että lapsemme saavat nauttia puhtaana liplattavista järvenaalloista metsän varjossa, jossa laulurastas laulaa.

Olen elämäni aikana nähnyt talousmetsien muuttuvan metsistä puupelloiksi ja havainnut, että saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset ympäristöpiirit pystyvät vaikuttamaan paljon suomalaisia paremmin hallitustensa toimintaan ja talouspolitiikkaan. Taitaa olla niin, että koska ihminen on vaikuttanut paljon pitempään ja voimakkaammin keski- ja eteläeurooppalaiseen ympäristöön kuin me suomalaiset omaamme, siellä on ruvettu meitä paremmin ymmärtämään ympäristönsuojelun välttämättömyys.

EU:n ympäristösäädöksien edistäminen olisi Suomen – ja varsinkin lapsiemme – etu. Jos se vaatii kustannuksia, voitaisiin vaikka poistaa ne miljardituet, jotka tälläkin hetkellä käytetään fossiilisiin polttoaineisiin.

Metsien kasvu hyytyy, kun ensiharvennus on liian rajua

Keskiviikko 4.1.2023 klo 18.35 - Mikko Nikinmaa

Suomen metsien merkitys hiilinieluina on vähentynyt. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että yksi syistä metsien hiilidioksidintuotantoon on, että lämpötilan kohotessa talvella havupuutkaan eivät valon puutteen vuoksi pysty yhteyttämään (kuluttamaan hiilidioksidia), mutta niiden täytyy hengittää (tuottaa hiilidioksidia). Mitä korkeampi talvilämpötila on sitä enemmän ne tuottavat hiilidioksidia. Niin ilmastonmuutos on itseään ruokkiva ilmiö: kun lämpötila nousee, havupuiden kyky sitoa hiilidioksidia pienenee.

Viime aikoina on uutisoitu paljon toisesta syystä, joka näyttää merkittävältä. Kun puupeltoja kasvatetaan, ensimmäinen merkittävä vaihe taimikon perustamisen jälkeen on ensiharvennus. Jos puupeltoa harvennetaan liikaa, puuston kokonaiskasvu pienenee (eli hiilidioksidin sidonta vähenee). Kuvittelisi, että omistajat pyrkisivät ensiharvennuksissakin maksimoimaan puustonsa kasvun, mutta näin ei näytä olevan. Noin 60 % ensiharvennuksista tehdään niin, että puuston kasvu myöhemmin heikkenee. Tämä ei kyllä tue mantraa, jonka mukaan suomalainen metsänhoito on niin hyvätasoista, etteivät ulkomaalaiset saa siihen puuttua.

Miksi sitten harvennuksia ei tehdä myöhempää puuntuotantoa maksimoiden? Yksi syy taitaa olla se, että metsätyökoneita ei ole suunniteltu niin, että puustoa harvennettaisiin riittävän vähän. Toinen syy voi olla ahneus. Ensiharvennuksenkin puuaines saadaan myydyksi. Ei tule mieleen, että osa siitä rahasta vähentää myöhempää puupellosta saatavaa tuloa – enemmän kuin ensiharvennuksen aikana saatu tulo.

Niinpä, ahneus aiheuttaa ongelman tässäkin osassa ilmastonmuutoksen torjuntaa. 

Lapsuuden linturetkistä luontokatoon

Maanantai 4.7.2022 klo 19.47 - Mikko Nikinmaa

Linturetkieni reitti kulki joenrantaa, Salpalinjan kiviesteiden kautta peltojen poikki ja lopuksi sekametsään. Lehmät olivat laitumella niin kuin lampaat ja hevosetkin. Vaikka pellot oli pääosin salaojitettu, avo-ojia oli varsinkin laidunmailla. Linturetkilläni kuljin melkein päivittäin suunnilleen samaa reittiä ympäri vuoden. Ja viisikymmentä vuotta sitten kuovit, pikkulepinkäiset, peltosirkut, hömötiaiset, kivitaskut, pensastaskut, varpuset, västäräkit, punakylkirastaat, keltasirkut jne. tulivat havaintovihkoon kirjatuiksi päivittäin, kunhan olivat vain Suomeen muuttaneet. Niiden ei olisi silloin voinut kuvitellakaan harvinaistuvan.

Ja niin on kuitenkin käynyt. Kun on katsellut listausta uhanalaisista linnuista, siellä on monia, jotka lapsuuteni aikana kuuluivat maisemaan yhtä lailla kuin laiduntavat lehmät ja pellonpientareiden kukat. Siinä minusta onkin suurin luontokadon syy. Metsät eivät enää ole monilajisia, monen ikäisiä metsiä vaan yksilajisia puupeltoja. Kun metsiä on ”hoidettu”, hoito on tarkoittanut maksimaalisen puuaineksen määrän saamista teolliseen käyttöön. Tällöin muut metsiin liittyvät arvot kuten luonnon monimuotoisuus ja marjastus ym. ovat kokonaan unohdetut. Vastaavalla tavalla ovat kasvinviljely ja karjanhoito muuttuneet perinteisistä perhetiloista, joissa kotieläimet olivat kesät laitumilla ja peltojen pientareilla kukkivat luonnonkasvit, teollisiksi maito-, liha- tai viljatehtaiksi. Ne keskittyvät usein vain yhteen tuotteeseen, jonka tuotannon maksimoinnissa käytetään paljon kasvinsuojeluaineita ja vähennetään mahdollisuuksien mukaan tuottamattoman maan osuus. Luontokato syntyy kaiken yksipuolistumisen seurauksena.

Lyhytaikaisesti näin voidaan saavuttaa maksimituotanto, mutta pitkän päälle luontokato lisää niin ihmisen, eläinten kuin kasvien sairauksia, köyhdyttää maaperää ja johtaa lopuksi merkittävään tuotannon vähenemiseen. Voi, jospa lapsuuden linturetkimaisemat saisi takaisin.

Metsä vai puupelto? Jos haluat ympäristöongelmia tulevaisuudessa, valitse jälkimmäinen

Maanantai 21.2.2022 klo 16.34 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi 1960-luvulla pääosa metsistä oli siellä missä niiden pitikin. Missä maapohja oli kosteaa, kasvoi kuusia ja männyt olivat kuivilla kankailla. Vaikka havupuut olivatkin metsien pääpuita, niiden joukossa kasvoi koivuja ja haapoja. Metsien ojitus ja avohakkaus olivat vasta tulossa. Metsurit kaatoivat puut yksitellen – tuolloin olivat jo moottorisahat tulleet, mutta eivät metsätyökoneet. Tukit tuotiin metsästä pääosin hevosten vetämissä reissä. Niin, silloin talousmetsätkin olivat metsää ja niiden lintulajisto oli monipuolinen.

Puun tuotantoa piti kuitenkin saada lisätyksi. Korjuumenetelmät muuttuivat. Metsätyökoneet syrjäyttivät perinteiset metsurit: yksi kone teki varmaan kymmenen metsurin työn. Koneiden ei ollut kuitenkaan helppo liikkua, jos metsästä hakattiin vain puu sieltä, toinen täältä. Varsinkaan monitoimikoneen kaikki teho ei tullut käytetyksi, jos ei kaikkia puita hakattu samalla kertaa. Metsätyökoneiden käyttöön kytkeytyivät avohakkuut. Avohakkuualueilla maapohja aurattiin, auratussa maassa kun mukamas taimet kasvoivat paremmin. Niin, paikalla, missä ennen avohakkuuta oli ollut hyvä mustikkasato kuusimetsissä ja puolukkasato mäntymetsissä, oli hakkuun jälkeen useita vuosia horsmakasvusto, jossa oli hankala liikkua auratun maan takia.

Avohakkuualueille istutettiin tietysti uusia havupuiden taimia. Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä on ollut kuusien osuuden kasvu. Niitä on istutettu entistä kuivemmille kasvupaikoille. Kuusi kasvaa jonkin verran nopeammin kuin mänty ja sen myyntiarvo on puukuutiota kohti suurempi. Hakkuuaukeilla puun kasvu yleisesti on aluksi jonkin verran suurempaa kuin oikeassa metsässä, mutta sitten kun puupelto on kasvanut, ero katoaa. Viljellyt metsät ovat jokseenkin aina vain yhden puulajin puupeltoja, joita jopa suositellaan lannoitettavaksi kuten peltoja.

Kun viime vuosien ajan on paljon puhuttu siitä, kuinka metsien kasvu koko ajan vain lisääntyy, joten hakkuita voidaan lisätä, on suurelta osin puhuttu vain puupelloista, jollaisiksi vain metsien rahallisesta arvosta kiinnostuneet metsätalouspiirit haluaisivat saada Suomen kaikki metsät. Tämä lähestymistapa unohtaa kokonaan seuraavat kolme näkökulmaa, joista viimeinen romauttaa pitkällä tähtäyksellä puun tuotannon.

1. Oikea metsä on muutakin kuin yhden lajin puupelto. Metsien linnut, kasvit, sienet ja marjat kärsivät kaikki puiden monokulttuurista. Viime vuosikymmenien kuluessa esimerkiksi ennen niin yleiset hömö- ja töyhtötiaiset ovat muuttuneet harvinaisiksi. Monimuotoinen metsä on paras tae sille, että luonnonkirjo säilyy suurena ja että me ja lapsemme pystymme marjastamaan ja sienestämään. Mmm-mustikkapiirakka; mustikkapaikat häipyvät vuosiksi-vuosikymmeniksi kun metsiä ”hoidetaan”.

2. Metsien lannoitus rehevöittää vesiä. Ilmaston muutoksen jälkeen eniten uutisvälineiden palstatilaa saava ympäristöongelma on Itämeren ja muiden vesistöjen rehevöityminen. Rehevöitymisen vastaista taistelua pidetään yhtenä suurimmista ympäristönsuojelun tarpeista. Tästä huolimatta metsien lannoitusta jopa lentolannoituksin mainostetaan metsäyhtiöiden verkkosivuilla. Lannoituksen sanotaan lisäävän metsien kasvua ja siten metsänomistajien tuloja. Ehkä näin onkin, mutta me muut maksamme lannoitusten haitat, kun vesien rehevöitymistä ei saada kuriin.

3. Yhden lajin puupellot ovat erityisen alttiita tuholaisille. Suomen luontaiseen hyönteislajistoon kuuluu useita tuhohyönteisiä, kuten kirjanpainaja ja mäntypistiäinen. Samaten kasvitauteja aiheuttavia bakteereja ja sieniä, esimerkiksi juurikääpä, esiintyy luonnostaan. Tyypillistä näille kaikille on, että ilmaston lämpeneminen tuntuu suosivan niitä. Lisäksi ne suosivat tyypillisesti yhtä lajia, joten leviäminen on tehokasta sopivan lajin puupellossa. Esimerkiksi kirjanpainaja ja juurikääpä esiintyvät erityisesti kuusessa. Jos kuusi voi huonosti kasvupaikan kuivuuden vuoksi, leviää kirjanpainajien aiheuttama vahinko kulovalkean tavoin puupellon kuusesta kuuseen. Jos metsäala olisikin luontaista sekametsää, siinä olevat vähemmät kuuset eivät olisi yhtä huonokuntoisia ja metsän lehtipuihin kirjanpainaja ei leviäisi lainkaan. Tuloksena voikin olla, että tulevaisuudessa liian kuivalle perustetut kuusipellot tuottavat paljon vähemmän kuin luontaisesti uudistuvat sekametsät.

Metsätalous, joka perustuu vain maksimaaliseen puun tuotantoon tällä hetkellä, onkin varma keino aiheuttaa ongelmia luonnon käytölle tulevaisuudessa.