Lyhyt Simpunpäästöoppi 4

Lauantai 4.11.2023 klo 10.54 - Mikko Nikinmaa

Viisikymmentä vuotta sitten Itämeressä ja monissa järvissä oli elinvoimainen ankeriaskanta. Isä ja Mäklinin Erkki laskivat säännöllisesti pitkänsiiman ja useimmiten saaliissa oli muutama ankerias. Ne kiemurtelivat pihalla vielä monta tuntia pitkänsiiman noston jälkeen. Jos ankeriaan iho säilyy kosteana, se pystyy saamaan riittävästi happea ihonsa kautta, jotta pysyy hengissä tunti- tai jopa päivätolkulla. Tämä on ollut perustana tarinoille siitä, että ankeriaat voivat etsiytyä järviin, joilla ei ole yhteyttä mereen.  Kasteisessa maassa ne kiemurtelivat tarinoiden mukaan Itämereen laskevista joista järviin, lampiin tai kaivoihin, joilla meriyhteyttä ei ollut. Viime vuosikymmenien aikana ankeriaskannat kaikkialla Euroopassa ovat romahtaneet. Ilmeisesti lisääntyminen Sargassomerellä, sukukypsyyden saavuttaminen Euroopan sisävesissä sekä kutuvaellus Sargassomereen ja takaisin Eurooppaan ovat kaikki häiriintyneet. Kun ankerias kutee, se kuolee. Hedelmöittynyt mäti kehittyy nopeasti Leptocephalus toukiksi, jotka ajautuvat Golf-virran mukana 5000 km Sargassomereltä Euroopan mannerlaatalle. Sinne saavuttuaan toukat kehittyvät lasiankeriaiksi, jotka nousevat jokiin ja järviin. Suunnistus perustuu magneettiaistiin ja kuukompassiin, vuoroveden vaihteluun ja veden virtauksiin, suolapitoisuuden muutoksiin ja hajuihin. Koska lasiankeriaat eivät ole koskaan kokeneet niitä hajuja, joihin suunnistus tiettyyn asuinveteen perustuu, täytyy hajujen tunnistuksen olla emolta mahdollisesti epigeneettisesti siirtyvä ominaisuus. Viime vuosina on kaikkialla Euroopassa istutettu erityisesti Englannissa ja Irlannissa pyydystettyjä lasiankeriaita sisävesiin. Niillä ei tietenkään ole mitään vaellusviettiä istutusvesissä. Toistaiseksi ei tiedetä, miten tämä vaikuttaa näiden ankeriaiden jälkeläisten etsiytymiseen kasvupaikalleen: etsiytyvätkö ne edelleen Englantiin tai Irlantiin vai riittääkö yhden sukupolven kasvu muualla aiheuttamaan muutoksen kasvupaikan sijaintitoiveessa. Kun lasiankeriaat nousevat makeaan veteen, ne alkavat pigmentoitua ja päältä harmaat ja alta kellertävänvalkoiset ankeriaat elävät makeassa vedessä viidestä muutamaan kymmeneen vuoteen ennen kuin tulevat sukukypsiksi, jolloin kellertävä väri häipyy, silmät suurenevat ja kalat laskeutuvat joista mereen. Siellä ne sitten vaeltavat useiden satojen metrien syvyydessä Golf virran suuntaisesti 5000 km Sargassomereen.

Kalat säätelevät uimasyvyyttään yleensä uimarakon avulla. Uimarakon kaasun määrää säätelemällä kala voi vaikuttaa siihen, missä syvyydessä sen kokonaistiheys on sama kuin ympäröivän veden. Tässä syvyydessä sen ei tarvitse kuluttaa kallisarvoista energiaa siihen, että pysyy siinä syvyydessä. Jos kalalla ei ole uimarakkoa kuten rustokaloilla, hait ja rauskut, on laita, niiden täytyy uida koko ajan pysyäkseen tietyssä syvyydessä. Jos ne lopettavat uimisen, ne vajoavat pohjaan. Luukalojen uimarakot ovat kahta päätyyppiä, niillä joko on tai ei ole yhteyttä suoleen. Jälkimmäisen tyypin uimarakon toiminta on selvitetty yksityiskohtaisesti ankeriasta koe-eläimenä käyttäen. Jos uimarakolla on yhteys suoleen kuten lohikaloilla, kala täyttää sen haukkaamalla veden pinnalla ilmaa. Jos tällaisilta kaloilta estetään pääsy veden pinnalle, niiden uimarakko tyhjenee vähin erin ja ne vajoavat pohjaan.  Ankerias taas täyttää uimarakkonsa vapauttamalla veren punasolujen hemoglobiinista happea uimarakkoon. Kalat myös ääntelevät uimarakkojensa avulla. Ääntelyn merkitystä ei vielä juurikaan tunneta. Ankeriaan elämänkiertoa, harvinaistumista, uimarakon toimintaa ja kalojen ääntelyä en vielä silloin miettinyt, kun olimme ongella Maringinlahdella tukkilautan vieressä ja Kalle-enon onkeen tarttui iso ankerias.