Kohti kestävää kehitystä - kasvuajattelusta utopiaan

Tähän asti on väestön ja taloudellista kasvua pidetty välttämättöminä, jotta asiat eivät mene huonompaan suuntaan. Näin ympäristöihmisenä se vain tuntuu mahdottomalta: maapallolla on rajat, ja ympäristön kestokyvyn ylittämisen näkee ilmastomuutoksena, biodiversiteettikatona, maatalousmaan viljavuuden heikkenemisenä, muovisaasteena jne…Tulee mieleen, että miksi se ei riitä, että asiat olisivat ennallaan? Jopa kaikki populistit haikailevat menneeseen kulta-aikaan, jolloin kaikki oli paremmin kuin nyt, vaikka bruttokansantuote oli monta kertaa pienempi kuin tällä hetkellä.

Kun joku uskaltaa sanoa, että eikä pienemmillä tuloilla ja vähemmällä kulutuksella tulisi toimeen, hänet tyrmätään heti. Miksi? Eikö kasvun kaipaaminen ole vain sopimuskysymys? Jos mittareina käyttäisi muita tekijöitä kuin bruttokansantuotetta tai käytettävissä olevia tuloja, moni asia voisi muuttua. Minusta periaatteellisen lähtökohdan pitäisi olla, että muutokset ovat ympäristön kannalta vähintään neutraaleja tai nykytilanteessa, kun maapalloa käytetään yli sen kantokyvyn, ympäristön tilaa parantavia. Jos tämä olisi lähtökohtana, kilpailun sijaan voisi tulla vaikkapa toisista välittäminen, kiireen sijaan asioiden pohtiminen ym. Aivan ilmiselvästi entisiin aikoihin haikailun yhtenä syynä on ollut se, että vaikka ennen työtä joutuikin tekemään paljon, nykyhetken kaltaista kiirettä ja kilpailua ei silloin ollut.

Kiireen ja kilpailun sijaan ympäristön kannalta kelvollisin elämänmuoto olisi sellainen, jossa ihmiset toteaisivat asioiden olevan riittävän hyvin – downshifting ja hyggligt olisivat päämääriä meillä teollisuusmaissa. Kasvun tavoittelu ei ole pienentänyt taloudellista eriarvoisuutta maiden sisällä ja maapallon eri osien välillä, vaikka syyksi taloudellisen kasvun tarpeelle on politiikassa aina tuotu esiin se, että vain näin voidaan nostaa ihmisiä pois köyhyydestä. Tuloerojen pienentämisen voisikin toivoa olevan yhtenä päämääränä kasvun sijaan. Muutamien Amerikan rikkaiden esiinmarssi omaisuutensa verottamiseksi onkin tässä ahneuden ja oman edun tavoittelun kyllästämässä ilmapiirissä tervetullut tapahtuma.

Ympäristön kannalta hyvä elämänmuoto ei suinkaan olisi stagnaatio. Paremminkin vähentynyt kiire ja kilpailu lisäisi mielestäni todella uusien ajatuksien ja keksintöjen synnyn. Sen sijaan, että jähmetyttäisiin paikalleen, voitaisiin löytää uusia näkökulmia nykyistä humaanimpaan elämään. Kasvuideologiahan on mielestäni pahimmanlaatuista stagnaatiota: mitään muuta vaihtoehtoa kuin kasvu suunnilleen hinnalla millä hyvänsä ei ole. Kaikkein tärkeintä ympäristön kannalta kestävälle kehitykselle on, että uusi ajattelu syntyy ihmisistä itsestään. Pakolla ei saada humaania yhteiskuntaa syntymään. Ei voida myöskään ajatella, että ympäristöystävällinen yhteiskunta olisi keskusjohtoinen. Neuvosto”kommunismin” kaatuminen oli hyvä esimerkki siitä, kuinka keskusjohtoinen pakko on huono tie humaaniin yhteiskuntaan. Kestävän kehityksen yhteiskunnat olisivat parhaimmillaan monimuotoisia ja erilaisia eri puolilla maapalloa. Ympäristöstä huolehtiminen kannustaisi yksilöllisyyteen – pienet kyläyhteisöt, joissa kaikilla oli hyväksytty paikkansa, mutta joissa myös hyväksyttiin ihmisten erot, olivat ehkä lähimpänä toivottavasti tulevaisuudessa häämöttäviä yhteiskuntia. Mutta tärkeää on päästä tilanteeseen, jossa muukalainen ei ole uhka vaan ystävä.

Kasvuideologian muuttuminen ympäristön huomioon ottavaksi ideologiaksi on tie utopiaan, jossa maapallon ihmiset voivat elää riittävän hyvin – kukin omine vahvuuksineen. Eiköhän tämä ole paljon parempi melkein kaikille kuin nykyinen ahneutta ja itsekeskeisyyttä suosiva lähtökohta. Jos ympäristökatastrofin uhka tuo humaanin yhteiskunnan nykyisen tilalle, uhka onkin mahdollisuus.