Metsä vai puupelto? Jos haluat ympäristöongelmia tulevaisuudessa, valitse jälkimmäinen

Maanantai 21.2.2022 klo 16.34 - Mikko Nikinmaa

Kun olin lapsi 1960-luvulla pääosa metsistä oli siellä missä niiden pitikin. Missä maapohja oli kosteaa, kasvoi kuusia ja männyt olivat kuivilla kankailla. Vaikka havupuut olivatkin metsien pääpuita, niiden joukossa kasvoi koivuja ja haapoja. Metsien ojitus ja avohakkaus olivat vasta tulossa. Metsurit kaatoivat puut yksitellen – tuolloin olivat jo moottorisahat tulleet, mutta eivät metsätyökoneet. Tukit tuotiin metsästä pääosin hevosten vetämissä reissä. Niin, silloin talousmetsätkin olivat metsää ja niiden lintulajisto oli monipuolinen.

Puun tuotantoa piti kuitenkin saada lisätyksi. Korjuumenetelmät muuttuivat. Metsätyökoneet syrjäyttivät perinteiset metsurit: yksi kone teki varmaan kymmenen metsurin työn. Koneiden ei ollut kuitenkaan helppo liikkua, jos metsästä hakattiin vain puu sieltä, toinen täältä. Varsinkaan monitoimikoneen kaikki teho ei tullut käytetyksi, jos ei kaikkia puita hakattu samalla kertaa. Metsätyökoneiden käyttöön kytkeytyivät avohakkuut. Avohakkuualueilla maapohja aurattiin, auratussa maassa kun mukamas taimet kasvoivat paremmin. Niin, paikalla, missä ennen avohakkuuta oli ollut hyvä mustikkasato kuusimetsissä ja puolukkasato mäntymetsissä, oli hakkuun jälkeen useita vuosia horsmakasvusto, jossa oli hankala liikkua auratun maan takia.

Avohakkuualueille istutettiin tietysti uusia havupuiden taimia. Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä on ollut kuusien osuuden kasvu. Niitä on istutettu entistä kuivemmille kasvupaikoille. Kuusi kasvaa jonkin verran nopeammin kuin mänty ja sen myyntiarvo on puukuutiota kohti suurempi. Hakkuuaukeilla puun kasvu yleisesti on aluksi jonkin verran suurempaa kuin oikeassa metsässä, mutta sitten kun puupelto on kasvanut, ero katoaa. Viljellyt metsät ovat jokseenkin aina vain yhden puulajin puupeltoja, joita jopa suositellaan lannoitettavaksi kuten peltoja.

Kun viime vuosien ajan on paljon puhuttu siitä, kuinka metsien kasvu koko ajan vain lisääntyy, joten hakkuita voidaan lisätä, on suurelta osin puhuttu vain puupelloista, jollaisiksi vain metsien rahallisesta arvosta kiinnostuneet metsätalouspiirit haluaisivat saada Suomen kaikki metsät. Tämä lähestymistapa unohtaa kokonaan seuraavat kolme näkökulmaa, joista viimeinen romauttaa pitkällä tähtäyksellä puun tuotannon.

1. Oikea metsä on muutakin kuin yhden lajin puupelto. Metsien linnut, kasvit, sienet ja marjat kärsivät kaikki puiden monokulttuurista. Viime vuosikymmenien kuluessa esimerkiksi ennen niin yleiset hömö- ja töyhtötiaiset ovat muuttuneet harvinaisiksi. Monimuotoinen metsä on paras tae sille, että luonnonkirjo säilyy suurena ja että me ja lapsemme pystymme marjastamaan ja sienestämään. Mmm-mustikkapiirakka; mustikkapaikat häipyvät vuosiksi-vuosikymmeniksi kun metsiä ”hoidetaan”.

2. Metsien lannoitus rehevöittää vesiä. Ilmaston muutoksen jälkeen eniten uutisvälineiden palstatilaa saava ympäristöongelma on Itämeren ja muiden vesistöjen rehevöityminen. Rehevöitymisen vastaista taistelua pidetään yhtenä suurimmista ympäristönsuojelun tarpeista. Tästä huolimatta metsien lannoitusta jopa lentolannoituksin mainostetaan metsäyhtiöiden verkkosivuilla. Lannoituksen sanotaan lisäävän metsien kasvua ja siten metsänomistajien tuloja. Ehkä näin onkin, mutta me muut maksamme lannoitusten haitat, kun vesien rehevöitymistä ei saada kuriin.

3. Yhden lajin puupellot ovat erityisen alttiita tuholaisille. Suomen luontaiseen hyönteislajistoon kuuluu useita tuhohyönteisiä, kuten kirjanpainaja ja mäntypistiäinen. Samaten kasvitauteja aiheuttavia bakteereja ja sieniä, esimerkiksi juurikääpä, esiintyy luonnostaan. Tyypillistä näille kaikille on, että ilmaston lämpeneminen tuntuu suosivan niitä. Lisäksi ne suosivat tyypillisesti yhtä lajia, joten leviäminen on tehokasta sopivan lajin puupellossa. Esimerkiksi kirjanpainaja ja juurikääpä esiintyvät erityisesti kuusessa. Jos kuusi voi huonosti kasvupaikan kuivuuden vuoksi, leviää kirjanpainajien aiheuttama vahinko kulovalkean tavoin puupellon kuusesta kuuseen. Jos metsäala olisikin luontaista sekametsää, siinä olevat vähemmät kuuset eivät olisi yhtä huonokuntoisia ja metsän lehtipuihin kirjanpainaja ei leviäisi lainkaan. Tuloksena voikin olla, että tulevaisuudessa liian kuivalle perustetut kuusipellot tuottavat paljon vähemmän kuin luontaisesti uudistuvat sekametsät.

Metsätalous, joka perustuu vain maksimaaliseen puun tuotantoon tällä hetkellä, onkin varma keino aiheuttaa ongelmia luonnon käytölle tulevaisuudessa.  

Peittauksen karu historia - yhtenä osana neonikotinoidit

Perjantai 28.7.2017 klo 8.23 - Mikko Nikinmaa

Tehomaataloudelle on tyypillistä, että viljelyssä käytettävät siemenet käsitellään (peitataan) tuholaisia tappavilla aineilla. Peittauksen pääasiallisia syitä on kaksi: ensinnäkin sillä pyritään lisäämään siemenien itävyyttä ja toiseksi vähentämään tuholaisten aiheuttamia häiriöitä kasvitaimien kasvussa. Syynä peittauksen tarpeelle esitetään sitä, että ilman sitä maatalouskasvien tuotanto ei riittäisi ylläpitämään nykyistä ihmismäärää. Jo Malthus aikanaan sanoi maataloustuotannon riittämättömyyden määräävän väestönkasvun rajat ja samaa ovat myöhemmät väestöräjändyksen kauhistelijat tuoneet esiin.

Siementen peittaus niiden säilyvyyden lisäämiseksi oli ensimmäinen suuriin negatiivisiin uutisiin johtanut tapa. Siemenet peitattiin yleisesti elohopeayhdisteillä - erityisesti metyylielohopealla - jotta erityisesti siemenien homehtuminen ja sitä seuraava säilyvyyden ja itämisen heikkeneminen voitaisiin estää. Elohopeaa käytettiin siementen peittaukseen joitakin vuosikymmeniä 1960-luvun loppupuolelle. Elohopean suuren myrkyllisyyden takia siitä piti kuitenkin luopua. Tehomaatalouden suurimmat tukijat puhuivat tuolloin, että elohopeapeittauksen kiellon myötä maataloustuotanto tulee kärsimään radikaalisti. Nyt 50 vuotta myöhemmin näyttää siltä, että näin ei ole käynyt. 

Viime aikojen peittaukseen liittyvä uutinen on neonikotinoidien käyttö öljykasvien siementen käsittelyssä. Neonikotinoidithan ovat hyönteismyrkkyjä, joilla muun muassa on käsitelty öljykasvien siemenet, jotta taimien alkukasvun aikaiset tuhohyönteiset kuolisivat eivätkä estäisi kasvua. Kun neonikotinoidit ovat hyönteismyrkkyjä, ne tappavat yhtä lailla kasviöljyn tuottamisessa välttämättömät pölyttäjät kuin haitalliset tuhohyönteiset. Neonikotinoidit ovat sangen tehokkaita hyönteismyrkkyjä ja tappavat hyönteiset kohtuullisen alhaisissakin pitoisuuksissa. Siementen käsittelyn puolustajat sanovat, että johtuen myrkkyjen nopeasta hajoamisesta niitä on iduissa riittävästi tappamaan haitalliset tuhohyönteiset, mutta kukkivissa öljykasveissa jäämät ovat niin pieniä, ettei pölyttäjille enää ole haittaa. Viime vuosien tutkimustulosten perusteella tämä ei ole kuitenkaan täysin varmaa. Neonikotinoidien (peittaus)käyttöä pidetään yhtenä mahdollisena syynä mehiläisten ja kimalaisten vähenemiseen. Yhtenä mahdollisena ongelmana on se, että kemikaalien hajoamista luonnonoloissa ei olla perusteellisesti selvitetty. Pahimmassa tapauksessa tilanne on sama kuin orgaanisten tinayhdisteiden osalta: nehän hajosivat muutamassa viikossa tai korkeintaan muutamassa kuukaudessa koeolosuhteissa, mutta säilyvät jopa vuosikymmeniä luonnonsedimenteissä.

Jos neonikotinoideja ajattelee, niin minusta on aika ihmeellistä, että öljykasvien tuottajat ovat suurimpaan ääneen Suomessa vaatineet peittauksen jatkamista, kun tehokas hyönteispölytys on välttämätöntä öljysiementen tuottamiselle. Jos peittaus aiheuttaa pölyttäjien kuolemia, öljykasvien viljelijällä on vakava ongelma. Peittauksen ansiosta kasvi kasvaa, mutta pölytyksen puutteen vuoksi kukinnan jälkeen ei tule siemeniä. Ainakin minusta tämän vuoksi oljykasvien kasvattajien tulisi olla eturintamassa neonikotinoidien peittauskäytön epävarmuuksien selvittämistä vaatimassa ja ainakin siihen asti, kun vaikutukset on yksiselitteisesti selvitetty, vaatimassa yhdisteiden käytön kieltoa.