Lyhyt Simpunpäästöoppi 7

Torstai 9.11.2023 klo 11.43 - Mikko Nikinmaa

Kaikki, mikä myllertää pääosin hapettomia pohjasedimenttejä, aiheuttaa niissä olevien ravinteiden ja haitta-aineiden vapautumisen vesimassaan. Näin tekevät ensinnäkin suolapulssit, jotka toisaalta tervehdyttävät Itämeren vähähappisia pohjavesiä ja pohjia tuoden uutta, hapekasta vettä. Kuitenkin korvautuva vesi, joka kulkeutuu kaikkialle, voi aiheuttaa muutaman vuoden ajan rehevöitymisen lisääntymistä, ennätysmäisiä sinileväkukintoja ja eri myrkkypitoisuuksien kohoamista. Tällaiset suolapulssien negatiiviset vaikutukset voivat näkyä aina pulssin saapumisen jälkeen niin kauan kuin pohjasedimentit sisältävät huonosti puhdistettua jätettä. Pohjien ruoppaus on suolapulsseja pahempi pohjaan kertyneiden haitallisten aineiden levittäjä. Viime aikojen suurin pohjasedimenttien levittäjä on ollut Pietarin edustalle Suomenlahden pohjukkaan rakennettavan sataman ruoppaus. Vapautuneen rehevöittävän aineksen arvioidaan aiheuttaneen Suomenlahden itäosan voimakkaat sinileväkukinnat kesällä 2015. 

Itämeren sinileväkukinnat ovat melkeinpä näkyvin kesän uutisaihe, joka on viime vuosina tullut esiin aina kun veden lämpötila nousee. Sinilevät eivät ole varsinaisia leviä vaan fotosynteettisiä bakteereja. Niillä oli suuri merkitys evoluution alkuvaiheissa, koska niiden ajatellaan tuottaneen fotosynteesissään hapen, jota lähes kaikki monimutkaisemmat elämänmuodot käyttävät energiantuotannossaan. Useat syanobakteerit (sinilevät) pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä, mikä on mahdotonta muille yhteyttäville eliöille. Tämän takia sinilevillä on suuri merkitys esimerkiksi riisiviljelmillä – ne auttavat ilmakehän typen muuttamisessa sellaiseen muotoon (ammoniakki, nitraatti), jota riisi pystyy käyttämään hyväkseen. Ajatellaan myös, että kaikkien vihreiden kasvien lehtivihreähiukkaset (kloroplastit) olisivat kehittyneet muinaisista sinilevistä. Lisäksi sinileviä suunnitellaan käytettäväksi bioenergian ja biopolttoaineen tuotannossa. Kaikkien edellä mainittujen suurten hyötyjen vuoksi on melkeinpä sääli, että suuren yleisön mielikuva sinilevistä liittyy vain loppukesän myrkyllisiin sinileväkukintoihin, joiden takia uiminen useimmiten kielletään. Itämeren myrkyllisiä sinileväkukintoja aiheuttavat lajit elävät vain makeassa ja murtovedessä. Niiden esiintymistä ruokkivat rehevöityminen ja veden lämpeneminen. Tämän johdosta onkin pohdittu sitä, onko sinilevien massaesiintymiä ollut ennen intensiivistä maataloutta, esiteollisena aikana, jolloin ihmistenkin määrä oli vähäinen. Paleoekologiset tutkimukset, joissa on selvitetty eri eliöiden esiintymistä pohjasedimenteissä, ovat osoittaneet sinileviä olleen paljon jo muinaisina aikoina. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että vähähappisia pohjia on ollut jonkin verran jo esiteollisena aikana – hapettomien pohjien pinta-ala on kuitenkin suurentunut viime aikoina teollistumisen, ihmismäärän kasvun ja intensiivisen maatalouden aiheuttaman rehevöitymisen myötä. Esiteollisena aikana sinilevien massaesiintymät tapahtuivat aina aikana, jolloin hypoksiaa (veden alhaista happipitoisuutta) esiintyi.

Kun kerran sinilevien massaesiintymisiä on ollut puhtaassakin Itämeressä, miksi niistä ei lainkaan puhuttu 1970-1980-luvuilla, jolloin kesäasutusta oli jo nykyinen määrä? Silloin ei sinileväkukintoja juurikaan ollut. Mutta silloin eivät hylkeetkään lisääntyneet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon. Melkein kaikki Itämeren harmaahyljenaaraat olivat hedelmättömiä – pienimmillään arvioidaan hallien määrän olleen selvästi alle 1000. Määrä on huimasti pienempi kuin 1800-luvun yli 100000 tai nykyhetken 20000. Seitsemänkymmentäluvun alussa Suomen merikotkat saivat kaikkiaan vain muutaman poikasen. Kymmenisen vuotta sitten (2014) merikotkien poikasmäärä Suomessa oli 449, millä tasolla lisääntyminen on sen jälkeen säilynyt. Nykyisin merikotkia näkeekin melkein aina, kun läntisellä Suomenlahdella tai Saaristomerellä liikkuu. Syy, miksi hylkeet ja merikotkat kuolivat lähes sukupuuttoon, oli, että 1960-luvulta 1980-luvulle asti huonosti puhdistetut jätevedet nostivat ympäristömyrkkypitoisuudet tappavalle tasolle. Jotta merikotkat olisivat välttyneet saamasta ympäristömyrkkyjä, avuksi otettiin ruokinta: sianruhoja vietiin tunnettujen merikotkien asuinpaikkojen lähelle ja toivottiin, että kotkat söisivät niitä eivätkä saastunutta meriruokaa.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 6

Tiistai 7.11.2023 klo 18.32 - Mikko Nikinmaa

Maanpinnan kohoamisen lisäksi Itämeri on muutenkin matala. Sen keskisyvyys on vain himpun verran päälle 50 metriä. Ero esimerkiksi Välimereen, jonka keskisyvyys on 1500 m, on huima. Mataluus tekee merestä erityisen haavoittuvan: kaikki saasteet sekoittuvat vain suhteellisen pieneen määrään vettä ja vesi lämpenee syvempiä meriä nopeammin. Yhteys Atlanttiinkin on vain hyvin matalien salmien kautta; suurin osa vedestä Itämeren ja Atlantin välillä vaihtuu Belttien kautta, vain suunnilleen neljännes kulkee Ruotsin ja Tanskan välisessä Öresundissa. Yhteyden mataluus valtamereen aiheuttaa sen, että suolaista vettä pääsee vain harvoin Itämeren pääaltaalle. Suolaista merivettä olevia suolapulsseja tulee harvemmin kuin joka kymmenes vuosi – pulssin tulon edellytys on, että voimakas veden virtaus Atlantilta lounais/länsituulen vaikutuksesta on pitkäkestoinen (jatkuvaa voimakasta tuulta yli kaksi viikkoa). Tuolloin painava suolainen vesi työntyy riittävän pitkälle (ja syvälle) Itämereen, ettei se enää voi palata takaisin Atlantille.

Itämeren ominaisuuksista eräs merkittävimmistä on veden kerrostuneisuus. Tärkein kerrostuneisuutta aiheuttava tekijä on veden suolapitoisuus. Veden ominaispaino (tiheys) on sitä suurempi mitä korkeampi sen suolapitoisuus on. Tämän vuoksi pinnan lähellä oleva vesi on vähäsuolaista ja suolainen vesi vajoaa pohjaan. Kerrostuneisuuden johdosta jokien makea vesi säilyy pinnassa ja kulkee helposti pois Itämerestä. Sen sijaan valtameren suolaisen veden täytyy voida työntää tieltään luonnostaan ulosvirtaava vähäsuolainen vesi, jotta suolapulssi syntyy. Kun suolainen vesi on päässyt Itämerelle, se vaipuu syvänteisiin korkean tiheytensä vuoksi ja aiheuttaa aikaisemmin syvänteissä olleen veden kumpuamisen pintaa kohti.

Koska pinnan vähäsuolainen ja pohjan suolaisempi vesi sekoittuvat huonosti, hapen kulkeutuminen pohjaa lähellä oleviin vesimassoihin on vähäistä. Suuressa osassa Itämerta syvänteiden vesi onkin hyvin vähähappista tai jopa kokonaan hapetonta. Atlantilta tuleva suolainen vesi sisältää happea kohtuullisesti, minkä ansiosta syvänteiden happitilanne paranee useiksi vuosiksi, muttei nykyisin riittävän pitkäksi ajaksi, jotta seuraava hapekkaasta merivedestä muodostuva suolapulssi ehtisi alueelle. Pohjasedimentit kuluttavat paljon enemmän happea kuin esiteollisen ajan merenpohjiin vajonnut aines. Tähän on syynä se, että kului pitkään ennen kuin teollisuuden ja taajamien jätevesiä ruvettiin puhdistamaan. Kun Itämeren valuma-alueen ihmismäärä on sadan miljoonan luokkaa, kun alue on hyvin teollistunutta - yksin Suomen ja Ruotsin teollisuuden jätevesien hapenkulutus oli 1960-1970-luvuilla suurempi kuin sadan miljoonan ihmisen - ja kun kaikki jätevedet laskettiin käytännössä puhdistamattomana veteen, ei ole ihme, että pohjaan vajonnut aines kuluttaa paljon happea. Jätevesien heikko puhdistus aiempina vuosikymmeninä aiheuttaakin sen, että vaikka nyt rehevöittävän aineksen pääsy mereen kokonaan estettäisiin, ”sisäisen kuormituksen” johdosta kuluisi vuosikymmeniä ennen kuin vesi olisi jälleen puhdasta ja vähäravinteista kuten se oli esiteollisena kautena. Rehevöittävän aineksen lisäksi erityisesti teollisuuden jätevesissä oli paljon ympäristömyrkkyjä, joista ehkä tärkeimpinä voi mainita polyklooratut bifenolit (PCBt), dioksiinit ja tietyt metallit. Suolaisen veden pulssien syrjäyttämä vähähappinen vesi, jossa siis on myös paljon ympäristömyrkkyjä, kulkeutuu merivirtojen mukana kaikkialle haitaten laajasti eliöiden elintoimintoja.

Pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska, jätevesien ympäristömyrkyt ja kaikki ”pois silmistä – pois mielestä” asenteella upotetut myrkkytynnyrit. Pohjasedimenteissä on myös hitaasti hajoavia hyönteismyrkkyjä kuten DDT. Myrkkytynnyrit säilyvät ruostumatta ja vuotamatta niin kauan kuin happea ei ole läsnä. Sitten kun hapekasta vettä tulee tynnyrien lähelle, ne rupeavat ruostumaan, niihin tulee vuotoja ja yllättäviä kemikaaleja vapautuu meriveteen. Merkittävä osa Itämeren pohjan myrkkytynnyreistä ovat Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan upottamat kemiallisen sodankäynnin yhdisteet. Kun viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa on tullut joitakin selvittämättömäksi jääneitä lintujen joukkokuolemia aika pienillä Itämeren alueilla, on mieleeni tullut, että näinköhän ne johtuvat alueella olevien kemiallisia aseita sisältäneiden tynnyreiden vuotamisesta.

Hapettomuuden ansiosta myös eräät pohjaan kertyneet myrkyt säilyvät muuttumattomina jopa vuosikymmeniä, vaikka hajoaisivat hapekkaassa vedessä muutamassa kuukaudessa. Ehkä merkittävimpiä näistä yhdisteistä ovat orgaaniset tinayhdisteet tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPT), joita varhemmin käytettiin veneiden ja laivojen pohjien myrkkymaaleissa estämässä polttoaineen kulutusta kasvattava ja kulkunopeutta hidastava organismien (ennen kaikkea merirokon ja levien) kasvu alusten pohjissa. Näiden yhdisteiden ominaisuuksia on käsitelty tarkemmin ongelmajätteiden yhteydessä. Itämereen liittyy erityisesti Saaristomeren tilanne. Turun laivaväylien Airiston alueelle läjitetyn ruopatun aineksen TBT-pitoisuus on niin korkea, että yhdisteen vapautuminen veteen aiheuttaa melko varmasti myrkytysoireita lähialueiden eläimille. 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 5

Maanantai 6.11.2023 klo 11.49 - Mikko Nikinmaa

Ongella kävimme aika usein. Parhaissa onkipaikoissa oli vedenalaista kivikkoa; kaikki tällaiset paikat Ravijoen ja Maringin lahdella, Järvisaaren kupeessa ja Lapurin lähellä oppi tuntemaan aika hyvin. Ongella sai pääasiassa ahvenia -pieniä matalasta ja isompia vähän syvemmältä. Ahvenet ovat yleensä parvissa usein kivikkojen lähellä. Aurinkoiset kesäillat kuluivat usein kohoja katsellessa. Särjet ja lahnat pienine suineen vain näykkivät matoa koukusta. Ne vetivät kohon vain harvoin veden alle. Isokin lahna oli tämän vuoksi hankala pyydystettävä. Sen sijaan kiisket ja ahvenet hyökkäävät matoon kunnolla ja pienenkin ahvenen isku saa kohon uppoamaan. Kun pikkuveljeni Eero tuli riittävän isoksi onkimatkoille lähtemään, meillä oli usein onkikilpailuja. Minä isompana osasin järjestää kilpailun niin, että voiton todennäköisyys oli suuri. Kun kilpailimme siitä, kumpi sai enemmän kaloja, säädin koukun matalalle, jolloin sain paljon pieniä ahvenia. Eeron syvemmälle säädetyllä ongella tuli suurempia ahvenia – Eeron saaliin paino oli varmasti moninkertainen omaani verrattuna, mutta voitin onkikilpailun, kun saaliskalojeni lukumäärä oli suurempi.

Suuret lahnat olivat kuitenkin onkisaaliista hienoimmat. Kyllä siinä vapa taipui, kun yli kilon painoisen lahnan veneeseen veti. Tiedättekö muuten, miksi lahna on niin littana? No, sen selityksen luin jo lapsena. Kun talvi tulee ja vesi jäätyy, lahnat jäävät puristuksiin jään ja veden väliin ja litistyvät. Oikeita lahnoja paljon pienempiä ovat pasurit. Oli saaliskala sitten pasuri tai oikea lahna, se syötiin. Rannikon asukkaiden kotitarvekalastus oli 1960-luvulla merkittävä osa näiden ihmisten ruokavaliosta. Kunnon lahnoista suuri osa päätyi suolakalaksi, jota en lapsena juurikaan suuhuni laittanut. Osa lahnoista päätyi savustettavaksi. Savustettu lahna olisi ollut ihan hyvän makuista, mutta se ruotojen määrä!! Tuntui, ettei kalasta löytynyt palaakaan, joka ei olisi ollut ruotoja täynnä.

Pienet ahvenet puolestaan päätyivät kalakukkoon. Kalakukko ei tosiaankaan ollut vain savolaisten muikkukukko, vaan sitä tehtiin kaikesta pikkukalasta myös koko itäisen Suomenlahden rannikolla. Ruiskuori vain kalamassan ympärille, jonka päälle oli laitettu jonkin verran silavaa ja uuniin. Uunissa kukko saikin sitten muhia tuntitolkulla niin että pikkukalojen ruodot pehmenivät syömäkelpoisiksi. Kukkoon laitetuista kaloista kun ei selkäruotoa poistettu. Siinä olisi ollut paljon turhaa vaivaa. Kalat vain nopeasti suomustettiin ja suolistettiin. Siihen aikaan joka kodin keittiövarustukseen kuului suomustusrauta, joka irrotti ahvenenkin suomut vaivatta.

 

Lyhyt Simpunpäästöoppi 4

Lauantai 4.11.2023 klo 10.54 - Mikko Nikinmaa

Viisikymmentä vuotta sitten Itämeressä ja monissa järvissä oli elinvoimainen ankeriaskanta. Isä ja Mäklinin Erkki laskivat säännöllisesti pitkänsiiman ja useimmiten saaliissa oli muutama ankerias. Ne kiemurtelivat pihalla vielä monta tuntia pitkänsiiman noston jälkeen. Jos ankeriaan iho säilyy kosteana, se pystyy saamaan riittävästi happea ihonsa kautta, jotta pysyy hengissä tunti- tai jopa päivätolkulla. Tämä on ollut perustana tarinoille siitä, että ankeriaat voivat etsiytyä järviin, joilla ei ole yhteyttä mereen.  Kasteisessa maassa ne kiemurtelivat tarinoiden mukaan Itämereen laskevista joista järviin, lampiin tai kaivoihin, joilla meriyhteyttä ei ollut. Viime vuosikymmenien aikana ankeriaskannat kaikkialla Euroopassa ovat romahtaneet. Ilmeisesti lisääntyminen Sargassomerellä, sukukypsyyden saavuttaminen Euroopan sisävesissä sekä kutuvaellus Sargassomereen ja takaisin Eurooppaan ovat kaikki häiriintyneet. Kun ankerias kutee, se kuolee. Hedelmöittynyt mäti kehittyy nopeasti Leptocephalus toukiksi, jotka ajautuvat Golf-virran mukana 5000 km Sargassomereltä Euroopan mannerlaatalle. Sinne saavuttuaan toukat kehittyvät lasiankeriaiksi, jotka nousevat jokiin ja järviin. Suunnistus perustuu magneettiaistiin ja kuukompassiin, vuoroveden vaihteluun ja veden virtauksiin, suolapitoisuuden muutoksiin ja hajuihin. Koska lasiankeriaat eivät ole koskaan kokeneet niitä hajuja, joihin suunnistus tiettyyn asuinveteen perustuu, täytyy hajujen tunnistuksen olla emolta mahdollisesti epigeneettisesti siirtyvä ominaisuus. Viime vuosina on kaikkialla Euroopassa istutettu erityisesti Englannissa ja Irlannissa pyydystettyjä lasiankeriaita sisävesiin. Niillä ei tietenkään ole mitään vaellusviettiä istutusvesissä. Toistaiseksi ei tiedetä, miten tämä vaikuttaa näiden ankeriaiden jälkeläisten etsiytymiseen kasvupaikalleen: etsiytyvätkö ne edelleen Englantiin tai Irlantiin vai riittääkö yhden sukupolven kasvu muualla aiheuttamaan muutoksen kasvupaikan sijaintitoiveessa. Kun lasiankeriaat nousevat makeaan veteen, ne alkavat pigmentoitua ja päältä harmaat ja alta kellertävänvalkoiset ankeriaat elävät makeassa vedessä viidestä muutamaan kymmeneen vuoteen ennen kuin tulevat sukukypsiksi, jolloin kellertävä väri häipyy, silmät suurenevat ja kalat laskeutuvat joista mereen. Siellä ne sitten vaeltavat useiden satojen metrien syvyydessä Golf virran suuntaisesti 5000 km Sargassomereen.

Kalat säätelevät uimasyvyyttään yleensä uimarakon avulla. Uimarakon kaasun määrää säätelemällä kala voi vaikuttaa siihen, missä syvyydessä sen kokonaistiheys on sama kuin ympäröivän veden. Tässä syvyydessä sen ei tarvitse kuluttaa kallisarvoista energiaa siihen, että pysyy siinä syvyydessä. Jos kalalla ei ole uimarakkoa kuten rustokaloilla, hait ja rauskut, on laita, niiden täytyy uida koko ajan pysyäkseen tietyssä syvyydessä. Jos ne lopettavat uimisen, ne vajoavat pohjaan. Luukalojen uimarakot ovat kahta päätyyppiä, niillä joko on tai ei ole yhteyttä suoleen. Jälkimmäisen tyypin uimarakon toiminta on selvitetty yksityiskohtaisesti ankeriasta koe-eläimenä käyttäen. Jos uimarakolla on yhteys suoleen kuten lohikaloilla, kala täyttää sen haukkaamalla veden pinnalla ilmaa. Jos tällaisilta kaloilta estetään pääsy veden pinnalle, niiden uimarakko tyhjenee vähin erin ja ne vajoavat pohjaan.  Ankerias taas täyttää uimarakkonsa vapauttamalla veren punasolujen hemoglobiinista happea uimarakkoon. Kalat myös ääntelevät uimarakkojensa avulla. Ääntelyn merkitystä ei vielä juurikaan tunneta. Ankeriaan elämänkiertoa, harvinaistumista, uimarakon toimintaa ja kalojen ääntelyä en vielä silloin miettinyt, kun olimme ongella Maringinlahdella tukkilautan vieressä ja Kalle-enon onkeen tarttui iso ankerias.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 3

Perjantai 3.11.2023 klo 12.01 - Mikko Nikinmaa

Suolapitoisuuden nopeat vaihtelut Itämeressä johtuvat Tanskan läpi tulevista suolapulsseista. Valtameren suolaista vettä pääsee tänne merkittäviä määriä vain, kun aluksi on kova itätuuli pitkään tunkien vettä ulos Tanskan salmista ja sitten pitkäkestoiset kovat länsimyrskyt työntävät suolaista vettä tilalle. Ilman Atlantilta tulevia suolapulsseja Itämeren vesi muuttuisi vähitellen makeaksi, koska vuosittain Itämereen tulee n. 550 km³ makeaa vettä, josta haihtuu vain 100 km³. Vuosittainen makean veden nettokertymä on noin 5 % Itämeren vesimäärästä. Vaikka tästä suurin osa virtaakin Tanskan salmien kautta Atlanttiin, ilman suolapulsseja Itämerestä tulisi makean veden allas parissa sadassa vuodessa. Kun suolapulssit ovat viime vuosikymmeninä harventuneet, Itämeren suolapitoisuuden aleneminen on kiihtynyt. Tämä ei haittaa härkäsimppua, joka tulee toimeen makeassakin vedessä, kunhan se on riittävän kylmää. Itse asiassa Itämeren härkäsimppu on menettänyt kykynsä säädellä suolapitoisuuttaan hyperosmoottisessa ympäristössä, joten se ei pysty elämään Etelä-Itämeren suolapitoisuudessa toisin kuin Vienan ja Pohjoisessa Jäämeressä elävät lajitoverinsa. Sen sijaan turska ei pysty lisääntymään alhaisessa suolapitoisuudessa. Itämeren suolapitoisuuden laskiessa turskan kutualue on pienentynyt huomattavasti ja kanta heikentynyt sekä ylikalastuksen että vähentyneen poikastuotannon takia. Vaikka Suomenlahden itäosan suolapitoisuus ei ole koskaan ollut turskan lisääntymiselle riittävä, aikuisia turskia tuli verkoilla paljonkin jo 1960-luvulla. Silloin tulikin kymmenen vuoden kuluessa kolme suurta suolapulssia, kun niitä on viime aikoina tullut kerran kymmenessä vuodessa. Suurimmillaan turskasaaliit olivat Suomen vesillä 1980-luvun alkupuolella, kun 1970-luvun suolapulssien ansiosta oli kehittynyt vahvoja ikäluokkia.

Turskan mätimunat ovat kelluvia. Jos ne painuvat pohjaan, ne kuolevat hapenpuutteeseen ennen kuoriutumista. Tämän takia lajin lisääntymismenestys riippuu voimakkaasti suolapitoisuudesta: jos se on liian alhainen, mäti painuu pohjaan ja tuhoutuu. Mätimunien vesipitoisuus määrää niiden tiheyden. Itämeren turskan mätimunissa on paljon vettä, minkä takia ne ovat paljon suurempia kuin Atlantin turskan ja kelluvat Itämeren suolapitoisuudessa. Atlantin turskan pienemmät, ominaispainoltaan suuremmat munat taas kelluvat valtameren suolapitoisuudessa mutta vajoaisivat pohjaan Itämeressä. Kuoriuduttuaan turskan poikaset elävät jonkin aikaa vapaassa vedessä lähellä pintaa syöden planktonia, mutta etsiytyvät sangen pian rannikon levävyöhykkeelle, jossa kasvavat nopeasti. Pienestä pitäen turskat ovat kulkureita luonnoltaan. Saaristomeren rannoilta niitä tavataan jo viisisenttisinä, mutta Suomenlahden itäosissa näkyy vain aikuisia turskia. Turska ui jatkuvasti ja syö ennen kaikkea silakoita ja kilohaileja, mutta sille kelpaavat monenlaiset muutkin elävät: katkat ja kaikki pikkukalat.

Turskakaan ei ole mikään kaunokainen, vaikka härkäsimppuun verrattuna onkin komea. Sillä on iso pää ja paljon eviä. Suurimmat valtameren turskat ovat jopa yli 50-kiloisia, mutta Suomen vesillä suurin pyydetty kala oli 38-kiloinen. Turska sukulaisineen on sillin ohella ollut tärkein kalastuksen kohde Atlantilla ja hyvin tärkeä myös (eteläisellä) Itämerellä. Nykyisin se on pahasti ylikalastettu melkein kaikkialla. Itämeren suurimmat saaliit pyydystettiin 1980-luvulla ja niistä ajoista saaliit ovat pienentyneet lähes 90 %. Maailmanlaajuisestikin ylikalastus on tullut niin merkittäväksi ongelmaksi, että jotkut asiantuntijat ovat arvelleet kaupallisesti tärkeiden kalalajien kuolevan sukupuuttoon tällä vuosisadalla. Helpotusta tilanteeseen ei tällä hetkellä juurikaan tuo edes viljellyn kalan käyttö ravintona luonnonkalan sijasta, koska toistaiseksi kalanrehu perustuu kalajauhoon, joten sen ainut vaikutus kalastukseen on, ettei saaliskalan lajilla ole niin suurta väliä.

Turska voitiin säilyttää syötävänä pitkään jo ennen kuin pakastus oli mahdollista. Se kun on sangen vähärasvainen kala, niin kuivaus onnistuu mainiosti. Norjan kuvissa näkyy usein turskan kuivaustelineitä. Kuivattu turska muokataan lipeäkalaksi emäksisessä lipeävedessä. Käsittely pehmentää kalan, minkä ansiosta siitä tulee joulun ”herkku”. Jokseenkin kaikki Suomessa syötävä lipeäkala on turskan sijasta sen sukulaista koljaa. Pohjois-Norjan turskakannat vähenivät 1970-luvulla mitättömiksi, minkä takia turskan pyydystyksestä siirryttiin koljan kalastukseen. Meikäläistä turskaa ei lipeäkalana ole juuri koskaan syöty.

Lyhyt Simpunpäästöoppi 2

Torstai 2.11.2023 klo 18.49 - Mikko Nikinmaa

Härkäsimppu on hirvittävän ruma kala. Sen pää on melkein puolet koko kalan koosta ja merimuodon pään päällä on neljä sarvea. Kiduskansi ja evät ovat piikikkäitä, joten simppu jää monesta paikkaa kiinni verkkoon. Pahimmillaan sitä ei saa muuten irti kuin katkomalla verkon nylonlangat. Kala on kylmän veden laji, jota ei esimerkiksi Itämeren eteläosassa ole lainkaan. Se tuli nykyisen Suomen alueelle, kun jäätikkö jääkauden lopuksi rupesi sulamaan ja nykyisen Itämeren edeltäjällä oli yhteys Pohjoiseen Jäämereen. Maan sitten noustessa yhteys katkesi ja härkäsimppuja jäi Vienanmeren ja Suomenlahden välisiin suuriin ja syviin järviin, Ääniseen, Laatokkaan ja Saimaahan ja sitten tietysti Itämereen.  

Itämeri rupesi syntymään vain 15000 vuotta sitten. kun jääkauden mannerjäätikkö alkoi sulaa. Aluksi syntyi suuri makean veden allas, Baltian Jääjärvi.  Jääjärvelle tuli meriyhteys milloin lännen kautta Atlanttiin ja milloin Vienanmereen ja Pohjoiseen Jäämereen. Vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten murtovesiallasta kutsuttiin Yoldiamereksi (ja sen seuraajaa Echeneismereksi). Niiden veden suolapitoisuus oli hyvin alhainen, koska merivesi ei juurikaan päässyt Yoldiameren altaaseen jäätikön sulamisvesien suuren volyymin vuoksi - sulamisvedet täyttivät yhteyden Atlanttiin. Maan nousu mannerjään painon vähetessä katkaisi kokonaan yhteyden valtamereen, joten nykyinen Itämeri oli taas tuhannen vuoden ajan makean veden allas, Anculysjärvi. Tämän jälkeen Tanskan salmet avautuivat ja Littorinameri rupesi muodostumaan. Littorinameri, josta puhutaan 4000 vuoden takaiseen aikaan asti, oli nykyistä Itämerta suolaisempi ja lämpimämpi. Nykyitämereen verrattuna Tanskan salmet olivat syvempiä ja leveämpiä, joten valtameren suolaista vettä pääsi Littorinamereen paljon useammin kuin nykyisin.

Maan kohoaminen jääkauden jälkeen on aiheuttanut valtaosan Itämeren valtameriyhteyksien muutoksista: painava mannerjäätikkö aikanaan aiheutti maankuoren vajoamisen, mikä on vieläkin korjaantumassa. Maanpinta kohoaa edelleenkin jopa useita kymmeniä senttejä vuosisadassa, eniten Merenkurkusta pohjoiseen. Viime vuosisadan alkupuolella asumus saattoi olla meren rannassa niin että pihasaunasta pääsi uimaan, mutta tänä päivänä se on maannousun ja jokien mukana tulleen lietteen vuoksi muuttunut vähäarvoiseksi vesijättömaan ruovikon laidassa olevaksi taloksi, josta joutuu pahimmillaan rämpimään liejussa kilometritolkulla rannalle päästäkseen. Maan kohoamisen arvellaan edelleenkin jatkuvan niin, että lopputuloksena on Suomen ja Ruotsin välisen maayhteyden muodostuminen Merenkurkun paikkeille ja Perämeren jääminen isoksi järveksi.

Lyhyt Simpunpäästöoppi - Tarinoita Itämeren tilasta ja kaloista

Keskiviikko 1.11.2023 klo 14.08 - Mikko Nikinmaa

Seuraavina viikkoina/kuukausina, blogissani on usein Itämeri-kala-aiheisia kertomuksia. Ne muodostavat yhden kokonaisuuden, jonka nimi on tälläkin kertaa otsikossa. Aina kun blogin otsikko on Lyhyt Simpunpäästöoppi, kirjoitus kuuluu tähän kokonaisuuteen. Koko sarjan aloitan kertomalla, mikä sen lähtökohta on.

Olimme Järvisaaren edessä kallioluodolla Isän kanssa verkkoja puhdistamassa. Olin kymmenvuotias, eli elimme vuotta 1964. Niin kuin aina muistoissa lapsuuden kesistä, aurinko paistoi. Verkkoja lähdettiin kokemaan aamuvarhaisella. Olin aika ylpeä, kun olin päässyt soutumieheksi Isän normaalin kalakaverin ollessa lomalla ja pois paikkakunnalta. Isällä ja Mäklinin Erkillä oli toistakymmentä verkkoa, jotka tavallisesti laskettiin Siikasaaren pään, Järvisaaren ja Suur-Pisin alueelle. Yhdeksän hevosvoiman viisimetrisellä perämoottoriveneellä kesti tunnin verran ajaa Ravijoenlahdelta kalapaikoille. Menimme läpi Syväsalmen Maringinlahdelle, koko Siikasaaren pituuden matkan ulospäin, kunnes avoin meri häämötti – siinä oli vain muutamia saaria ja kallioluotoja. Uloimpana, juuri ja juuri horisontissa näkyivät Huovari ja sen lähisaaret, joiden aluetta Neuvostoliitto vuokrasi Suomelle talvikalastukseen. Muuten Suomen ja Neuvostoliiton rajan havaitsi siitä, että venäläiset rajavartioalukset seilasivat edestakaisin pitäen huolen siitä, etteivät veneet voineet ylittää rajalinjaa. Alukset olivat isoja ja niiden tykit näkyivät selvästi.

Mutta olimme siis verkkoja puhdistamassa. Tavallisesti verkoissa oli muutama ahven, isoja särkiä, pari kuhaa ja siikaa, joitakin säynäviä ja turskia, joskus muutama kampela – ja kymmeniä härkäsimppuja. Parhaimmillaan saaliina oli toistasataa simppua. Kun jokaisen ottamiseen verkosta kului ainakin viisi kertaa pitempi aika kuin normaalin kalan, puuskahdin Isälle: ”Kun kasvan isoksi, kirjoitan kyllä Lyhyen Simpunpäästöopin.” Noista päivistä on kulunut yli 50 vuotta ja Suomenlahti on muuttunut niin, että härkäsimput ovat hävinneet jokseenkin kokonaan, joten kun nyt kirjoitan Lyhyttä Simpunpäästöoppia, se on muuttunut kertomukseksi meriympäristön lähihistoriasta ja ympäristömuutoksien syistä ja seurauksista.

Silakka ruuaksi - ei rehuksi

Keskiviikko 25.10.2023 klo 11.48 - Mikko Nikinmaa

Viime päivien suurin kalastusta koskeva vääntö on käyty silakan pyynnistä. Lopputuloksena oli sitten, että sen pyyntiä lähivuosina ei kokonaan kielletä missään osassa Itämerta, mutta kalastuskiintiöitä pienennetään paikasta riippuen 30-40 %. Silakka on ollut tärkein ruokakala maamme rannikolla ikuisesti. Rannikkokaupunkien silakkamarkkinat ovat edelleenkin muistona silakan syönnin huippuajoista. Kun olin lapsi, silakan talvikalastusta varten vuokrattiin Neuvostoliitolta Huovarin alue itäisellä Suomenlahdella. Sieltä saamaansa saalista kävivät kalastajat mopoillaan myymässä meille rannikon asukkaille: kala oli varmasti tuoretta, sehän oli samana aamuna pyydettyä.

Silakka eri muodoissaan oli huippuhyvää. Tuoretta silakkaa joko paistettiin sellaisenaan tai siitä tehtiin silakkapihvejä. Kalastajilla oli yleensä myös savustusuuneja; tuskin mikään oli parempaa kuin heti saalistuksen jälkeen savustettu silakka. Pitempään kala säilyi silakkarullina tai suolakalana. Itse en vielä lapsena nauttinut suutarinlohesta tai muista maustekaloista, niistä olen oppinut pitämään vasta myöhemmin. Mutta silakan merkityksestä Kaakkois-Suomen rannikon ihmisten elämässä kertoo, että  the Strings-rautalankayhtyeen laulu Hailii happamii oli suurhitti alueella 1960-luvun lopulla (1969; haili on silakan synonyymi). Silakka säilyi halpana ruokatarvikkeena 1990-luvulle asti. Pääministeri Holkeri kehotti laman alkaessa 1990 kansaa syömään halpaa silakkaa, silloin kun vielä oli kalan ylitarjontaa.

Tilanne on muuttunut. Tällä hetkellä ihmisruuaksi päätyy vain 15 % Suomessa pyydystetystä silakasta. Tuostakin määrästä suurimman osan taitavat syödä baltit, puolalaiset ja ukrainalaiset. Suurin osa silakasta menee rehuteollisuuden käyttöön. Silakasta tehty kalajauho on pääkomponentti kirjolohen syömässä rehussa. Voikin sanoa, että silakan ylikalastuksen yksi suurimmista syistä on se, että me kuluttajat emme syö silakkaa vaan kirjolohta. Silakkakantojen pieneneminen on yksi esimerkki siitä, kuinka nykymuotoinen kalanviljely on yksi syy maailmanlaajuiseen kalakantojen pienemiseen.

Niinpä, mielestäni voitaisiinkin kieltää silakan käyttö muuten kuin ihmisravinnoksi. Tällöin kannat riittäisivät hyvin ja elintarviketeollisuuden pitäisi monipuolistua. Sen sijaan kalan jauhaminen rehuihin olisi ilman muuta kiellettävä. Se kun johtaa vain ylikalastukseen.

Aquaculture can be a sustainable food source

Maanantai 23.10.2023 klo 14.02 - Mikko Nikinmaa

Overfishing is a threat to aquatic biodiversity. The worst sceneries predict that a massive flood of fish extinctions occurs in this century, if commercial fishing is continued at its present level. This is a major problem, as it occurs at the same time that the need for animal protein in our food should change from the traditional mammals (cattle, swine and sheep) towards poikilotherms. A production of flesh kilogram requires only about 1/10 of energy in poikilotherms as compared to mammals. Because of this, they are a much preferred food source compared to traditional farm animals, when we are faced with problems with land use, climate change and biodiversity loss. Of poikilotherms fish are by far the most acceptable food – virtually everyone has eaten them, whereas the alternatives, insects, snakes, crocodiles etc. all are disliked by several people or are difficult to culture.

So, aquaculture could be a way forward to provide the world with animal protein in a sustainable fashion. However, that would not be the present way of aquaculture. There are presently many reasons why aquaculture is not sustainable. First, most cultivated fish are predators, such as salmonids. Their feed is usually fish flour-based. So, it does not decrease overfishing, the only change is that one can fish species, which would not be preferred human food.  Second, fish are cultured especially in marine net cages at high densities. Feeding therefore causes local eutrophication and the fish are not subjected to normal activity. Third, to prevent parasites and diseases in the high-density environments, a lot of medications are used. These affect the ecosystems in the vicinity of the cages. For example, one of the major parasites of salmon is salmon louse, a copepod. Its treatment affects all crustaceans in the vicinity of the net cage. Thus, lobster stocks may suffer. It should be noted that all fish diseases are favoured by the high fish densities in the net cages. finally, the fish in the net cages do not get the same amount of exercise as wild fish. Because of this, if fish are reared for stocking, their survival is likely to be reduced.

The reason why aquaculture has mainly been in sea bins is naturally the cost – the profit is maximized at the cost of the environment. However, shouldn’t we start putting environment first in order to keep the world in reasonable condition. Sustainable aquaculture is presently possible. Instead of cultivating fish in sea cages, they could be kept in tanks in dry land. In such tanks water flow can be kept directional and all the waste collected before it enters the sea, rivers or lakes. If need be, water purification similar to normal municipal wastes could be applied. Instead of the fish flour, flour made of insect maggots could be used. Maggots can be grown in bulk quantities already today.

By these means the salmonid aquaculture would be made sustainable. Increasing the number of fish species cultivated in large amounts one could also combine, e.g., rice production and aquaculture or vegetable production and aquaculture.

Voiko ilveksen metsästystä perustella? No ei!

Sunnuntai 15.10.2023 klo 18.43 - Mikko Nikinmaa

Ilves on pienehkö kissapeto, jonka ei tiedetä koskaan hyökänneen ihmisen kimppuun. Se ei muodosta laumoja eikä juurikaan saalista enempää kuin ravinnokseen tarvitsee. Täten, jos se sattuukin tappamaan lampaan, koko lammaslauma ei tule tapetuksi, vaan yksittäinen eläin. Ilves on kyllä tappanut ulkona liikkuvia kissoja, mutta eiköhän tämäkin ole luonnonhoitoa, kun kissat ovat suurin pikkulintujen tappaja maapallolla. Vuosittain miljardeja lintuja kuolee kissojen kynsissä. Kotikissalla ei ole mitään oikeutta liikkua ulkona vapaana ja vartioimattomana. Tällä hetkellä ilveskanta Suomessa voi sangen hyvin. Suurin syy siihen on se, että yksi ilveksen saaliseläinryhmistä, pienet kauriit, on räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kauriit, joista valkohäntäpeura on metsästäjien istuttama vieraslaji, aiheuttavat suuren joukon kolareita, tuhoavat vihannesviljelyitä ja ovat borrelioosia ja aivokuumetta aiheuttavien punkkien isäntiä. Kaiken kaikkiaan ilvekset tekevät merkittävää ja taloudellisesti hyödyllistä työtä tappamalla peuroja. Pitämällä peurakantoja edes vähän kurissa ne tekevät työtä, jonka metsästäjät ovat laiminlyöneet.

Ilves on lain mukaan rauhoitettu eläin. Tämän vuoksi sen saa tappaa vain poikkeusluvalla. Maa- ja Metsätalousministeriön alainen Suomen Riistakeskus on nyt antanut luvan 300 ilveksen tappamiseen ”kannanhoidollisista” syistä. Tämä on 10-15 % koko Suomen ilveskannasta. Ja vähentää kaikkia yllä esitettyjä ilveksen tekemiä luonnonhoitotoimia. Järkyttävintä siinä on, että jotkut metsästysseurat ruokkivat edelleen peuroja, vaikka niiden kannat ovat nousseet kestämättömiksi ja niitä ei metsästetä tarpeeksi. Ilvekset tekisivät niin, mutteivat metsästäjät, jotka mieluummin tappavat ilveksiä. Kun metsästäjät perustelevat harrastustaan, he sanovat olevansa luonnon ystäviä, joille on tärkeätä luonnossa liikkuminen, ei saalis. Jos näin on, niin hehän voisivat mennä metsään ja yrittää valokuvata ilveksiä. Se voisi olla hankalampaa kuin ilveksien ampuminen. Suomessa jopa metsästäjät kauhistelevat sitä, että Afrikkaan järjestetään metsästyssafareita harvinaisten suurnisäkkäiden tappamiseksi. Mutta mitä muuta ilvesjahti on kuin palkintometsästystä?

Mitä muuten ilveksen metsästyksen poikkeuslupien antaminen tekee Suomen Riistakeskuksella? Ilveshän on rauhoitettu eläin, joka ei ole riistaeläin. Eivätkö kaikki sitä koskevat päätökset kuuluisi Ympäristöministeriön tehtäviksi? Vai kuuluuko asia joidenkin tahojen poliittiseen mandaattiin? Vähän siihen suuntaan viittaa ”kannanhoidollinen ilveksen metsästys”. Minusta se on yhtä todenmukainen kuin ”metsänhoito avohakkuilla”.

From plastic waste to green hydrogen, profitably

Torstai 5.10.2023 klo 14.50 - Mikko Nikinmaa

In recent past, plastics have been only considered as a waste, which one should diminish as much as possible. Most of the everyday plastic is polyethylene, and exciting new avenue for its recycling has recently been reported. Wyss et al. (https://doi.org/10.1002/adma.202306763) have written in Advanced Materials how one can produce hydrogen and graphene by rapid heating of polyethylene without any carbon dioxide emissions. By selling graphene, which is needed in increasing amounts, the production of a major energy source for future, hydrogen, becomes highly profitable.

So, a vision for a hydrogen production emerges which simultaneously nearly abolishes plastic problem. First, consumers are paid a small sum of money per kg of polyethylene returned to recycling stations. This is done, because while environmentally concerned people recycle plastics anyway, many people who are now throwing plastic bags to the environment would probably keep them if they knew that some money is given when the plastic is taken to recycling station. Second, the collected plastic is taken to hydrogen production facility. Hydrogen and graphene are produced, and hydrogen becomes, in fact, an energy source with no cost, as the produced graphene can be sold to any interested party at a price that is below today’s market price.

At the moment, the method for the production of hydrogen and graphene from waste plastics is at the lab scale, so scaling it up to commercial scale needs some time. However, in about five years the vision may become reality. It amounts to combatting climate change and plastic problem simultaneously, and doing it profitably. This shows again, how innovative new solutions can make green shift profitable, opposite to what the conservative, oil-loving populists say.

It is free - saving costs and environment with wind ships

Tiistai 3.10.2023 klo 15.42 - Mikko Nikinmaa

Every time one is talking about shipping, it is pointed out that fossil fuel is needed there long after virtually all other traffic becomes independent of fossil fuels. This is just conservative thinking. Since shipping has relied on heavy fuel oil for the past hundred years, people with limited imagination think that the climate-unfriendly fuel shall continue to be used in our ships. Maritime traffic causes about 3 % of all carbon dioxide load. In addition, shipping is an important contributor to oil pollution, shipping using diesel motors causes a lot of noise pollution, and it is the prime cause of whale mortality. All of these can be markedly decreased, if ships use wild as a fuel.

Besides, wind is free! It does not cost a cent. It is actually funny that shipping companies have not gone from fossil fuel-burning ships to wind ships earlier, as every kilometer travelled with wind instead of heavy fuel oil saves money. This shows again that changing our ways to an environmentally friendly direction need not increase, but decreases the costs of future actions. This is completely in contrast to what the conservative fossil fuel-loving people say. Naturally, even the wind ships need motors for moving in congested harbor areas, and in unfriendly winds. However, the amount of fuel that can be saved will be between 50 and 90 %. Further, future motors will use ammoniac or green hydrogen as an energy source, making shipping completely independent of oil.

The question is just: what are we waiting for? The technology is available. Money can be saved. Do we allow people with limited imagination spoil the planet before actions are taken? 

 

Solar power plants could be made to support pollinators

Maanantai 2.10.2023 klo 14.50 - Mikko Nikinmaa

Solar power plant parks are often in the news in the negative sense, as solar panels require a lot of land area; another case of human land use increasing. However, the negative case need not be true. We are, or at least should be, all aware that pollinator insect populations have markedly decreased. In constructing solar panel fields, it would be possible to combine energy production and pollinator protection.

All that is required is to elevate the panels about a meter from the ground and sow flowers underneath. Beehives could be also placed in the vicinity. With these means one would produce energy, protect pollinators, and even get honey. A small amount of energy produced could be used to irrigate the flower beds so that they certainly thrive. To get water, one could construct deep wells. One of the site requirements for solar parks could be that water can be found in acceptable depth. Since the flowers would mainly grow in the shade provided by the solar panels, their likelihood of surviving would be increased.

I wonder why the electric power companies have not commonly advertised their power plants as striving to the above. It would be good both for green energy production and combat biodiversity loss.

Fish in high-flow zone of rivers may be the first victims of climate change

Maanantai 25.9.2023 klo 18.56 - Mikko Nikinmaa

Fish living in high-flow areas of rivers have chosen (or evolved in) that habitat, because they need a lot of oxygen for their high activity. Flowing water becomes well oxygenated, as it is continuously exposed to air. However, the amount of oxygen taken up by water decreases with increasing temperature, simultaneously as poikilothermic fish need more of it, as temperature increase speeds up their metabolism.

If temperature increases enough, fish heart cannot pump enough oxygenated blood to sustain metabolism. This we have clearly shown in our article Anttila et al, Comp Physiol Biochem A 275, 111340 (2023). Although the study was done on seabass, the principle holds also for river fish. The amount of oxygen initially reaching the gills, where it is taken up, further decreases the maximal temperature the fish can tolerate.

Zhi et al (Nature Climate Change 2023;  https://doi.org/10.1038/s41558-023-01793-3) have shown that the oxygen level in rivers throughout Europe and United States has decreased for the past forty years. While increased temperature was the main driver, the oxygen level decreased more than expected because of temperature increase. It is possible that the general eutrophication with increased oxygen consumption.

Regardless, associated with the physiological response to increased temperature of fish, the temperature-caused decrease in maximal amount of oxygen the water holds, can cause extinction of salmonids living in the fast-flowing head streams.

Still alive

Sunnuntai 24.9.2023 klo 13.48 - Mikko Nikinmaa

The blog has been silent for a while. I was hospitalized for about two weeks. Initially there was blood poisoning and then slime in the lungs so that one was almost suffocating. After about 50 ml of thick slime was taken out with endoscopy, life started - if not smiling - to become bearable. Without the help of lung department the blog would undoubtedly have become silent forever.

But the hospital visit also showed a big problem with the healthcare system. Everybody is only concerned with their own sector. As the initial problem I had was concerned with urinary tract, when that was considered over, I was sent home, although I asked them to keep me in hospital another day. The result: ambulance fare back to the hospital 12 h later. Then they started to take the lung question seriously, and I was sent to lung department.

Hopefully I will be writing environmental stories again in a short while. At least now things look good, as I already have enough energy to write this short explanation, why I have been silent

Environmental crisis is not over even if climate change is successfully combatted

Tiistai 5.9.2023 klo 19.06 - Mikko Nikinmaa

News have recently given several technological solutions for catching and storing carbon dioxide. Further, several uses for caught carbon dioxide have been demonstrated. This has generated quite a lot of optimism that technological advancements can solve the climate change problem. So, many people in rich industrialized countries think that once the climate change problem is solved, life can go on as before, and economic growth can continue to be the goal.

Unfortunately, environmental crisis does not disappear anywhere. I have also earlier pointed out that climate change is just one symptom of environmental crisis. Thinking that successfully combatting climate change would solve the underlying environmental crisis is more or less the same as thinking that a drug that alleviates head aches caused by brain tumour would also cure the tumour. Environmental crisis is caused by our overuse of the planet’s resources. There are two components to the overuse: the rich countries are still thinking that economic growth is something to strive for, and human population has exceeded the carrying capacity of the earth. As the result of the two, land use is excessive – deforestation is needed to achieve adequate food production, water use exceeds all the limits, the mineral resources are overused, and biodiversity is decreasing.

Inequality is an important component of the environmental crisis. Actually Africa should be rich, because a lot of the resources that have made us in the Industrialized North rich were stolen during the colonial period (and continues to be stolen now). Much of the agriculture in the poor countries is not their needed food, but water-consuming cotton, coffee and cocoa, which is then sold to us. The majority of people in rich countries are against immigration from poor countries, and are willing to use a lot of resources to preventing that. The populist parties also say that money should be spent in the countries of origin of the poor immigrants, and by these means reduce the need to leave their birthplace. I actually agree with this notion. However, the right wing populists want to decrease foreign aid, whereas we should increase it to 10-100-fold to pay back some of the stolen resources of the colonial time.

It is good that technological solutions for combatting climate change are forthcoming. It shows that remedies can be found to environmental crisis. However, environmental crisis goes nowhere, and if climate change is successfully combatted, we must start fighting against other aspects of environmental crisis. The fight can be successful only after all of us agree that we are all citizens of One World.

Broken water cycle

Tiistai 29.8.2023 klo 15.42 - Mikko Nikinmaa

The civilization as we know it is dependent on appropriate availability of water. Water availability has been adequate and constant for the past 10000 years. It has enabled the development of agriculture followed by industrialization. Feeding the billions of people has been possible, as there has been enough water at right time.

However, it appears now that humans are breaking the water cycle. Intensive agriculture is using more fresh water than would be available. Climate change affects the timing, duration and place of precipitation. Also, glaciers, which are the source of many rivers, have melted to such an extent that the river flow is reduced. Deforestation affects the rains in the areas in the vicinity. All in all, although roughly ¾ of Earth’s surface is covered with water, the cycle of fresh water, needed for civilization as we know it, seems to be in peril.

It is easy to blame climate change for the fresh water problems, but it is only part of the problem. Because of climate change, droughts and heat spells become more common, heavy rains come irregularly and at unexpected places. Often they occur after severe drought, whereby the soil cannot bind the water, which flows to the sea. An important component of the water cycle in equilibrium is that the upper soil is moist. It is then able to bind additional water.

As for many other resources, mankind is overusing water. Intensive irrigation and domestic water use have emptied Jordan, Sacramento River, Colorado River etc., caused almost total disappearance of Dead Sea and Aral Sea, and lowered ground water level to such an extent that Earth’s poles have shifted slightly.

With regard to deforestation, rainforests are much more than important carbon dioxide sinks. They suck moisture from soil, liberate water in the air, and thus cause development of rains in the surrounding areas. With deforestation, this cycle is weakened with the result that rainforest may turn to savannah. It is estimated that when ¼ of the forest is cut, this happens. We are nearing this  percentage both for Amazonas and Congo rainforest.

In view of the disturbed water cycle, one should make every effort to diminish water use in any area to the amount which is certainly replaced by inflow. In terms of plants that are grown, this means that we should at least stop using cotton products, as there is already a sustainable alternative for cloth fibre, i.e., wood fibre. Deforestation of rainforests should be stopped. In this context it would be valuable to be able to stop population growth, as it inevitably causes the need for increased agricultural production, which is a primary reason for breaking water cycle.

Kestävään kalanviljelyyn hyönteisrehulla

Tiistai 22.8.2023 klo 15.05 - Mikko Nikinmaa

Taimenet hyppivät iltahämärissä napatakseen vedenpinnan lähellä lentäviä hyönteisiä. Ne selvästikin haluavat hyvänmakuista hyönteisruokaa. Perhokalastus käyttää hyväkseen tätä halua. Jo yli 40 vuotta vanhat tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka lohenpoikasten kasvu kiihtyi, jos ne saivat viljelyoloissa normaalin ruokinnan lisäksi hyönteisravintoa. Näitä havaintoja ei kuitenkaan ole käytetty hyväksi kalanrehujen valmistuksessa, kun rehujen pääasiallisia osasia, kala- ja äyriäisjauhoa on saanut halvalla. Toisaalta hyönteisten lisääminen kalanrehuun olisi ollut kallista, minkä vuoksi havainto, että hyönteislisä tehostaa muuten normaalilla rehulla syötettyjen lohenpoikasten kasvua, on jäänyt unohduksiin.

Tänä päivänä tilanne on muuttunut. Rehujen kalajauhon saamiseksi on merien ylikalastuksen jatkuttava entiseen tapaan tai jopa kiihdyttävä, kun naudanliha pyritään korvaamaan kalanlihalla. Periaatteessa tämä voisi vähentää tietyn lihamäärän kasvatuksen aiheuttamaa ympäristökuormaa kymmenkertaisesti. Näin ei kuitenkaan käy, jos perinteisten rehujen käyttöä jatketaan. Tällöin on paremminkin uhkana se, että merien kalastoa uhkaa laaja sukupuuttoaalto, kun ihmisravinnoksi huonosti kelpaavia kaloja pyydetään rehuksi laajamittaisen kalanviljelyn tarpeisiin.

Jotta kalajauhon käyttöä rehussa pystyttäisiin vähentämään, on rehuteollisuus pyrkinyt ensisijaisesti siirtymään kasvipohjaisiin rehuihin. Tähän liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kalankasvatuksen tärkeimmät lajit Suomessa ovat puhtaita petokaloja, joiden luonnonravinnossa ei ole mitään muuta kuin eläimiä. Sen vuoksi niiden on paljon vaikeampi saada tasapainoinen kasvisravinto kuin kaltaistemme sekasyöjien, joiden siirtyminen kasvisruokaan on sangen helppoa. Toiseksi soija on tärkeä kasvipohjaisten kalanrehujen osanen. Soijaviljelyksien tekeminen on ehkä tärkein yksittäinen syy sademetsien hakkuille.

Hyönteisjauhon käyttö rehuraaka-aineena poistaisi jokseenkin kaikki kalanrehuun liittyvät ympäristöongelmat. Lisäksi se toisi mukanaan ne edut, joiden takia luonnonkalat syövät vedenpinnan hyönteisiä. Ilmeisesti tärkein hyöty, jonka kalat hyönteisravinnosta saavat, on se, että ne pystyvät sietämään oksidatiivisia stressejä aiempaa paremmin. Jokseenkin kaikki ympäristömuutokset lisäävät oksidatiivista stressiä ja hyönteisravinto näyttää lisäävän sekä stressin puskuroinnissa tärkeän kokonaisglutationin määrää että stressin käsittelyssä tärkeiden entsyymien aktiivisuutta. Kun nyt voidaan toukkia kasvattaa suuressa mittakaavassa nopeasti, voisi hyönteispohjainen kalanrehu tulla etujensa vuoksi tärkeäksi rehuteollisuuden innovaatioksi Suomessa. Maailmanlaajuisesti odotukset hyönteisraaka-aineen käytöstä rehutuotannossa ovat jo suuret.

Sekä ilmastoahdistus että ilmastonmuutoskielteisyys haittaavat ilmastonmuutoksen torjuntaa

Perjantai 18.8.2023 klo 18.44 - Mikko Nikinmaa

Kun eräille tahoille ilmastomuutoksesta saarnaaminen on tullut päätehtäväksi, on joutunut miettimään, mitä ilmastomuutossaarnoilla saa aikaan. Vastaus on, eipä juuri mitään. Kun tuomiopäivän profeetat julistavat, että kuljemme tuhoa kohti, niin ihmiset miettivät mielessään, että käynpä nyt Kreikassa, kun siellä vielä voi käydä ennen kuin tulee liian kuuma. Jotkut ihmiset sulkevat korvansa kokonaan moisilta saarnoilta ja elävät elämäänsä kuin ennenkin bensan hinnan korkeutta valittaen – se on vihervasemmiston syytä.

Yhtä lailla ilmastonmuutoksen kieltäjät saavat vain suurta vahinkoa aikaan. Yhden kylmän kevään sanotaan osoittavan, ettei muutosta olekaan. Koko ilmastonmuutos on vihervasemmiston haihattelua tarkoituksena estää yhteiskunnan toiminta entiseen tapaan.

Kummankaan ääripään mieleen ei juolahda, että ilmastonmuutos on toki tosiasia, mutta että meillä on sekä tekniset että taloudelliset keinot pysäyttää muutos. Tämä edellyttää kuitenkin uudenlaista ajattelua, joka unohtaa niin kansallisvaltiot kuin taloustieteen jatkuvan kasvun aksiooman. Meidän täytyy ruveta tajuamaan, että me kaikki ihmiset elämme rajallisella pallolla, missä Suomessa tehdyt päätökset vaikuttavat Naurusaarilla ja Nigerian väestönkasvulla on merkitystä Miehikkälässä. Ja toisin kuin ilmastonmuutoksen vastustajat sanovat, Suomi ei ole niin pieni. Me olemme vähäväkinen, mutta kulutustottumuksemme ovat sellaisia, että hiilijalanjälkemme on suunnilleen sama kuin 100 miljoonan afrikkalaisen.

Tarvittavista muutoksista jotkut maksavat, toiset ovat taloudellisesti kannattavia – jos ilmastopolitiikkamme on kunnianhimoista. Tästä ovat esimerkkinä lukuisat ulkomaisten yritysten investointiaikeet Suomeen. Jos täällä otetaan lähtökohdaksi se, että katsotaan, mitä muualla tehdään ja toimitaan vasta sitten, investointeja ei ole enää tulossa ja muutumme nopeasti EU:n nettomaksajasta nettosaajaksi. Ehkä se onkin Perussuomalaisten päämäärä; EU:n budjettiin laitettu raha on väärin, vaikka se, että Suomi on nettomaksaja, osoittaa meidän olevan hyvinvoiva (jotka ovat hyötyneet useita kymmeniä miljardeja EU:sta).

EU on toiminut ja voi toimia jatkossakin ilmastotoimien edeltä kävijänä. EU kun on taloudellinen jättiläinen, jonka päätöksiä eivät edes Kiina ja Yhdysvallat voi jättää huomiotta. Kun Euroopassa päädytään johonkin ratkaisuun, myös niiden on toimittava samoin.

Flying should be taxed as other forms of transport

Perjantai 18.8.2023 klo 17.49 - Mikko Nikinmaa

Flying is estimated to cause several percent of the greenhouse gas emissions. Its influence on climate is much worse than the emissions, because the gases are emitted at high altitudes. One would consequently think that because there is a sore need to combat climate change, steps would be taken to diminish the effects of flight traffic on climate change. Two such steps have commonly reached the news. First, the possibility of passengers to pay extra to compensate for flying. The compensation is them used to pay either the protection of forests or planting trees. The funds obtained by the compensations are currently so small that it can be said to have only conscience-cleaning effect. Second, an increasing proportion of the fuel, kerosine, is made from biowaste or plant material instead of being fossil fuel. However, the so-called biofuel does not decrease the production of carbon dioxide in the flights, it only decreases the use of fossil fuel. It appears that electric airplanes will at most be responsible for short distance flights in the near future. For long distance travel one needs to ask the traveller if the present-day speed is really necessary. If not, zeppelin-like aircraft could replace a lot of the airplanes and fuel consumption would decrease radically.

However, the biggest change that should be made is that air traffic should be taxed as other traffic forms. Today fuel of airplanes is completely free of taxation throughout the world. As a consequence, air traffic is subsidised, e.g., in Finland approximately 20 times more per customer than environmentally friendly train traffic. And this is true at a time when politicians say that they are trying to get people to diminish travelling, if it has large carbon footprint. Yet they do not use the tax instrument, which would also make fairer to use different ways of transport. It is quite certain that all the nation states say that this cannot be done, since that would generate unfair competition in favour of countries that do not tax their flights or maintain tax level low. However, this is what EU is for. The European Union, which is also otherwise front runner in climate questions, could decide that all European flights would have a common fuel tax. One could try to get a world wide agreement; it should be relatively easy, if climate change is taken seriously.